Silti, olo on paha. Miehellä tulee varmaan korvista ulos minun puheeni, hänellä on omatkin murheensa.
Minusta tuntuu lähinnä riittämättömältä ja mitään aikaan saamattomalta.
En enää halua puhua, enkä hakea apua, koska toiveen tilalle on tullut pelko.
Ympärilläni on alkanut ihmiset tulemaan siihen ikään, että hommataan perheenlisäystä,
saadaan lapsia, jotkut ovat jopa saaneet ilman perhettä, lähtevät yksin siihen.
Tämän kaiken katsominen sivusta, ollen hiljaa omasta tilastaan ja hymyillä vaan kauniisti ja onnitella, tukea asioissa ja kuunnella kuinka ihanalta se nyt tuntuu saa minut vaan alemmaksi.
Tulen läheisilleni katkeraksi. Niin katkeraksi, että se sattuu, en saisi käyttäytyä tai tuntea näin, koska minun pitäisi olla tukemassa heitä, on oma tilanteeni mikä hyvänsä.
Silti kaipaan itselleni sitä. Kaipaan rohkeutta päästä asioissa eteenpäin.
Ennenkun kaikki ympärilläni hajoaa.
:ashamed: