[QUOTE="vieras";27148210]Esitit nämä kysymykset minulle eli olen eri vieras, kuin tuo joka sinulle vastasi.
En ole koskaan ollut uskossa. Aikoinaan minulla oli tosi vaikeaa ja koska oma olotila oli aivan kauhea, yritin, josko uskosta olisi apua. Rukoilin ja luin raamattua. Halusin tulla uskoon. Yritin mennä puolitiehen Jumalaa vastaan ja toivoin, että hän auttaisi loppumatkassa.
Ja kyllä minulla oli ajatus, että uskoon tuleminen voisi helpottaa. Jotenkin löytyisi syy elää ja merkitys omalle elämälle jotenkin avautuisi. Mutta en löytänyt sitä kautta apua. Se juttu ei koskaan oikein avautunut minulle. Vaikeaa on vain päättää, että nyt uskon ja olla tietoisesti ajattelematta, että en oikeasti taida kuitenkaan. Mutta kuten sanoin, näin on ihan hyvä.[/QUOTE]
Enempää sua häiritsemättä sanon, että kannattaa mennä vähän eläväisempään seurakunnan kokoukseen. Hellareille, vapikseen, luterilaisten eläväisempiin juttuihin. Siellä Jumalan läsnäolon voi tuntea, nuo jutut muuttuu eläväksi, koska uskossa on pohjimmiltaan kyse Persoonan kohtaamisesta.
On kuin katsoisi 3d-laseilla elokuvaa jota on katsellut aikaisemmin ilman niitä laseja.
Ja omilla lihaksilla eli psyykellä ei kannata uskoa, eli hokea "minä uskon, minä uskon" vaikkei uskoisikaan; silloin se menee uskottelun, eikä uskon puolelle. Ainakaan tämä ei mulla kirkonpenkissä toiminut. Usko on lahjaksi saatu olotila, ei oman psyyken suoritus tai pinnistelyn tulos.
Sanot vaan Jumalalle että "tee minusta uskova", niin Hän kyllä tekee, koit sinä sen vahvasti tai et, se usko-olotila siirtyy sinuun ulkopuolelta.
Jumalalle on hyvä olla rehellinen, Hänelle voi myöntää ettei usko eikä nämä jutut aukene. Jeesuksen luo tuli sairaan lapsen isä, joka tiesi epäilevänsä. Hän sanoikin Jeesukselle hyvin: "Auta minun epäuskoani!"
Mutta seurakuntaan siis, siellä Jumala on vahvemmin läsnä.
