No ehkä moon vaan niin pelottava ettei se täti uskalla tulla enää kyläilemään..
No Jooh, pientä huumoria mutta pitää ollakkin..
Enköhän mä tästä jotenkin taas ylös nouse..Totuus kun ei pala tulessakaan. Ja meidän totuus koki kolauksen jälleen kerran joten turhapas tässä on enää veulata Onko vaiko Ei.
Haaste on kuitenkin annettu jo vuosi sitten, mutta kukaan ei siihen ole vastannut joten taidanpa perua haasteen ja ottaa sanani takaisin. Kenties minulla oli liian suuret odotukset, ei tämä enää ole tuurista kiinni vaan nyt pelataankin jo isommilla korteilla. Jatkuvasti käyn sisäistä taistelua itseni kanssa, esittäen kysymyksiä MIKSI, ja KUINKA KAUAN JAKSAN. Takkiin on tullut monta kertaa tai itseasiassa joka kerta jotenka luovutan suosiolla ja jatkan matkaani.
Joka ikinen kerta kun tämä tapahtuu niin tekisi mieli huutaa "LOPETA, SE SATTUU!" eli Miksi annan siis sen tapahtua, Miksi kidutan itseäni näin vaikka tiedän ettei minun tarvitsisi kärsiä jossen halua. Välillä olen miettinyt,että Mahtaakohan mieheni koskaan ajatella minkälaisen muotopuolen kanssa hän oikein elää? :| Mikä nainen minä olen kun en edes lasta pysty hänelle antamaan. Miksi minäkään olen tänne syntynyt jos kerran olen pelkkä hyödytön ihmisraukka, jonka kropalla ei tee mitään?!?. Toisinaan ajattelen,että haluaisin olla jonkun pienen tytön nukke, jonka hiuksia tyttö kampaisi päivittäin, vaihtaisi vaatteita ja esittelisi ihmisille ja kertoisi kuinka tärkeä tämä nukke hänelle on, eikä koskaan hylkäisi nukkeaan.
Ei tämä ole sellainen asia mitä surkutellaan vain pienen hetken verran ja sitten ollaankin kun mitään ei olisikaan, se on läsnä joka päiväisessä elämässä tavalla tai toisella. Ja vaikka minulle joskus luoja edes sen yhden lapsen soisikin niin olisin silti entinen lapseton. Ei se koskaan lähde lopullisesti pois, sen tuskan tuntee varmasti sittenkin ja aion auttaa/tukea samassa tilanteessa olevia kaikintavoin.