Miksi?

[apaattinen äiti]

Miksi juuri minun lapseni piti sairastua? Tiedän, ettei kukaan pysy tähän vastaamaan, mutta on vain niin paha olla ja haluan purkaa jonnekin... Tiedän, että on paljon pahempiakin sairauksia, mutta miksi minun lapseni piti ylipäätään sairastua? Miksei hän saanut elää terveenä? Miksi?

 

[nöppäri]

:hug:

 

[apaattinen äiti]

Kiitos nöppäri!

 

[Scarlett O Harava]

:hug:

Anteeksi kun kysyn, mutta mitä lapsi sairastaa ja minkä ikäänen on? Ei toki ole pakko kertoa.

 

[apaattinen äiti]

Kiitos, Scarlet. Vielä ei tiedetä varmaksi, kaikenlaisia epäilyjä vain. Odotellaan ja odotellaan vain tuloksia. Ikää kullanmurulla on viisi vuotta.

 

["vieras"]

Siihen ei tarvita syytä, se vain tapahtuu. Moni etsii vikaa itsestään, mutta älä sinä sorru siihen. Voimia ja halaus

 

[PinkLily]

:hug:
:hug:

 

[apaattinen äiti]

Kiitos vieras. Syyttelyt on syytelty ja lääkäri on vakuuttanut etten minä (tai kukaan muukaan) ole voinut aiheuttaa tätä mitenkään. Syyttelystä olen päässyt yli, mutta jotenkin vain ottaa koville se, että miksi juuri minun lapseni? Miksei naapurin kakara? Enkä siis tietenkään toivo kenellekään pahaa, mutta tottakai priorisoin oman lapseni... Ottaisin itselleni vaikka minkä taudin - tappavankin - kunhan vain lapseni saisi terveen elämän, muuta eihän niin voi tehdä...

 

[emppu75]

:hug:

 

[apaattinen äiti]

Kiitos pinklily

 

[Scarlett O Harava]

[QUOTE="vieras";23024698]Siihen ei tarvita syytä, se vain tapahtuu. Moni etsii vikaa itsestään, mutta älä sinä sorru siihen. Voimia ja halaus[/QUOTE]

Peesi! Itteään ei saa syyttää! Vaikka pakko sanoa, että ittellä varmaan tulis sellaanen olo jos likalle jotakin tulis. Kun se syyllinen olo tulee aivan pienestäkin asiasta.

Tästä tuli mieleen, että lapseton ihminen ei voi käsittää, että mitä se rakkaus omaa lastaan kohtaan on. Se on jotakin niin ehdotonta. Eikä se katoa helposti vaikka lapsi olis aikuunen. Muistelen vain sitä kun isä itki kun kuuli mun syövän uusiutuneen. Mies joka ei pahemmin itke...

 

[Seanna]

Sitä samaa olen minäkin mietinyt, pitkään ja hartaasti. Miksi juuri minun lapseni? Miksi ei jonkun toisen? Rankkaa tämä on, mutta sisulla selvitään.

Voimia teille! :hug:

 

[apaattinen äiti]

Scarlet, ymmärrän isääsi. Ja toivon, että itse olet jo terve!
Ja kiitokset empulle myös.

 

[apaattinen äiti]

Kiitos Seanna. Tästä on suunta ylös, kun vaan pääsen yli tästä ensin. Aika auttaa ja kaikken sopeutuu, niinhä ne sanovat viisaammat.

 

[Seanna]

Kipu ja tuska ei lopu koskaan kun on omasta lapsesta kyse. Niiden kanssa oppii elämään ja niitä oppii hallitsemaan. Sopeutuminen tilanteeseen ottaa oman aikansa, mutta pienetkin edistykset ja paremmat päivät auttavat jaksamaan. Vaikka tilanne kuinka paha olisi, niitä hyviäkin hetkiä tulee ja niistä kannattaa ottaa kaikki irti

Huolehdi myös itsestäsi, lapsesi tarvitsee sinua. Älä lue liikaa netistä (pahin virhe minkä voi tehdä), äläkä oleta asioita tai kuuntele mutu- tuntumalla puhuvia ihmisiä. Kysele lääkäriltä, ja vaadi vastauksia niin kauan kunnes niitä saat. Älä jää miettimään asioita yksin vaan puhu ihmiselle johon luotat ja joka jaksaa kuunnella. Ota hetki täysin omaa aikaa, rentoudu ja mieti jotain aivan muuta. Sillä tavalla saat etäisyyttä asiaan, mahdollisesti uuden näkökulman ja ajatuksetkin selkiytyvät.

 

[apaattinen äiti]

Kiitos Seanna! Nyt vaan taas suunta alapäin eli huonoja päiviä edessäpäin ja runsaasti. Lääkäriinkin päästään vasta reilu viikon päästä, sinne on vain sinniteltävä. Vaikka tuskin sielläkään vielä mitään selviää, eiköhän taas uutta odotusta tiedossa (positiivisuus on vallannut minut kuten huomaat).

Olen nimen omaan netistä lukenut paljon tietoa, mutta kun ei ole vielä diagnoosia, niin luen tietty kaikkien mahdollisten sairauksien jutut - mikä ei todellakaan ole viisasta, mutta niin kuitenkin teen. Mieheni ei jaksa enää kuunnella minua, hänen mielestään asia ei ratkea itkemällä etukäteen (mikä tietty on totta) eikä näin ollen halua puhua kanssani. Kohtalotovereita en tunne ja jotenkin ystävieni lohduttavat sanat eivät enää tunnu lohduttavilta, kun kuitenkin itse ajattelen, että ole sinä onnellinen, kun sinun lapsellasi on kaikki hyvin... Omaa aikaa en uskalla ottaa, koska itseni tuntien en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tähän. Yritän hukuttaa itseni töihin, kotonakin touhuan koko ajan jotain (paitsi nyt, ja nyt taas ajattelen tätä asiaa). En tiedä, kuinka kauan jaksan. Toivottavasti diagnoosi tulee pian.

 

["vieras"]

Mikä lastasi vaivaa, jos ei ole vielä edes diagnoosia? Mistä tiedät että sairaus on vakava?

 

[apaattinen äiti]

Vieras, en tiedäkään varmaksi, että on vakava, mutta kaikki vaihtoehdot, joista nyt puhutaan, ovat vakavia ja tarvitsevat lääkitystä loppuelämän. Lääkitystä vaan ei tietty voida aloittaa ennen kuin tiedetään, mikä tauti on kyseessä. Ja sitten, kun tiedetään, niin sitten aletaan pohtia lääkitystä, että mikä lääke ja kuinka paljon. Joten en voi tehdä muuta kuin odottaa ja odottaa ja pohtia ja odottaa... Paljon pitkiä päiviä ja öitä edessä.