Miehen puheet isyydestä ja vastuusta/omasta-ajasta

[miten eteenpäin]

Mies puhui jo toistamiseen (takana hankala yö kun lapsi herätellyt monesti), että jos hän olisi tiennyt mitä lapsenhoito ja -vastuussa oleminen tarkoittaa, hän ei olisi varmastikaan hankkinut lasta. Että hän ei ehkä isyyteen sopiva. Hän kokee lapsenhoidon usein velvollisuudeksi ja pakoksi, ei nauti siitä. Että ennen lasta (ja yksin ollessa) oli niin vapaata, sai huilata, löhöillä rauhassa telkkarin ääressä eikä tarvinnut sopia kenenkään kanssa tekemisistä ja menemisistä. Loukkaannuin, sanoin ettei hänen ole pakko meidän kanssa olla mikäli siltä tuntuu.. mies loukkaantui taas tästä, sanoi että aina minä otan niin kirjaimellisesti, tietysti hän tahtoo olla kanssamme eikä koskaan jätä meitä, mutta silti ajattelee noin, että jos olisi etukäteen tiennyt millaista lapsen kanssa on..

Minulle jäi tästä todella paha mieli. Tottahan se on, että elämä on muuttunut aivan valtavasti, mutta niin paljon lapsi antaakin, ja hän on ainakin minulle parasta mitä on. Miten voi isä sitten puhua noin? Hänkin rakastaa lasta valtavasti, mutta on kaikessa vähän sellainen, että mennyt sieltä mistä aita on matalin. Nyt joutuukin panostamaan ja olemaan toiselle läsnä, ei voikaan hidastella omaan tyyliinsä loputtomiin jne.. Minua surettaa. Tahtoisin miehen, joka tosissaan haluaa ottaa vastuuta ja panostaa omasta tahdosta, tahtoisi myös lisää lapsia kanssani ja miten sen nyt selittäisin..olisi jotenkin _enemmän_. Haluaisin, että mies olisi aidosti onnellinen minusta ja yhteisestä lapsestamme. Ja kuulemma onkin, mutta silti ajattelee kuten ajattelee. Näiden puheidensa jälkeen taas halaili lasta ja sanoi että olet sinä vaan niin rakas isille.

Onko tällaiset ajatukset tavallisia? Pitäisikö olla huolestunut? Mies sanoo, että kaipaisi enemmän omaa aikaa. Tottahan se on, että työpäivän jälkeen kotona on puuhaa. Minä teen arkisin lähes kaikki kotityöt, mutta odotan kyllä että hän on aktiivinen lapsen suhteen. Syöttää, vaihtaa vaippaa ja kylvettää kuten minäkin..hän taas tahtoisi makoilla sohvalla ja minä saisin juosta taaperon perässä ja taistella syöttämisten kanssa. Harrastuksissa käy pari kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan.

 

[mielipide :)]

Mies puhui jo toistamiseen (takana hankala yö kun lapsi herätellyt monesti), että jos hän olisi tiennyt mitä lapsenhoito ja -vastuussa oleminen tarkoittaa, hän ei olisi varmastikaan hankkinut lasta. Että hän ei ehkä isyyteen sopiva. Hän kokee lapsenhoidon usein velvollisuudeksi ja pakoksi, ei nauti siitä. Että ennen lasta (ja yksin ollessa) oli niin vapaata, sai huilata, löhöillä rauhassa telkkarin ääressä eikä tarvinnut sopia kenenkään kanssa tekemisistä ja menemisistä. Loukkaannuin, sanoin ettei hänen ole pakko meidän kanssa olla mikäli siltä tuntuu.. mies loukkaantui taas tästä, sanoi että aina minä otan niin kirjaimellisesti, tietysti hän tahtoo olla kanssamme eikä koskaan jätä meitä, mutta silti ajattelee noin, että jos olisi etukäteen tiennyt millaista lapsen kanssa on..

Minulle jäi tästä todella paha mieli. Tottahan se on, että elämä on muuttunut aivan valtavasti, mutta niin paljon lapsi antaakin, ja hän on ainakin minulle parasta mitä on. Miten voi isä sitten puhua noin? Hänkin rakastaa lasta valtavasti, mutta on kaikessa vähän sellainen, että mennyt sieltä mistä aita on matalin. Nyt joutuukin panostamaan ja olemaan toiselle läsnä, ei voikaan hidastella omaan tyyliinsä loputtomiin jne.. Minua surettaa. Tahtoisin miehen, joka tosissaan haluaa ottaa vastuuta ja panostaa omasta tahdosta, tahtoisi myös lisää lapsia kanssani ja miten sen nyt selittäisin..olisi jotenkin _enemmän_. Haluaisin, että mies olisi aidosti onnellinen minusta ja yhteisestä lapsestamme. Ja kuulemma onkin, mutta silti ajattelee kuten ajattelee. Näiden puheidensa jälkeen taas halaili lasta ja sanoi että olet sinä vaan niin rakas isille.

Onko tällaiset ajatukset tavallisia? Pitäisikö olla huolestunut? Mies sanoo, että kaipaisi enemmän omaa aikaa. Tottahan se on, että työpäivän jälkeen kotona on puuhaa. Minä teen arkisin lähes kaikki kotityöt, mutta odotan kyllä että hän on aktiivinen lapsen suhteen. Syöttää, vaihtaa vaippaa ja kylvettää kuten minäkin..hän taas tahtoisi makoilla sohvalla ja minä saisin juosta taaperon perässä ja taistella syöttämisten kanssa. Harrastuksissa käy pari kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan.

Isäksi ja äidiksi kasvaminen on prosessi joka vie aikaa. On täysin selvää ja normaalia että tunteet heittelee myös isällä uuden ja totaalisesti muuttuneen elämäntilanteen myötä. Myös väsymys tuo pintaan halun päästä lepäämään, vaikka rakastaisi kuinka. Se on elämää. Kasvua. Huolestuttavaa tuo on vasta sitten jos tunteet ei muutu ajan kanssa vaan jutut jatkuu samanlaisina pitkään. Muuten sanoisin että normaalia isyyteen ja elämäntilanteeseen liittyvää sopeutumista. En toki tunne teidän tilannetta, joten en voi mitään faktaa sinulle toisen puolesta sanoa tietenkään, mutta kerron vaan miltä kuulostaa ja mitä olen itse oppinut vanhemmuuteen kasvamisesta.

 

[Velanainen vierailulla]

Veikkaan, että aika monelle vanhemmalle - sekä miehelle että naiselle - lastenhoito ja kaikki se vastuu tulee rankkana yllätyksenä. Fakta nyt vain on se, että turha rutista kun päätös on tehty ja lapsi on siinä keskellä arjen pyöritystä. Näitä asioita tulisi todella miettiä ennen hommaan ryhtymistä ja punnita tarkalleen omat voimavarat ja motivaatio jaksaa sitä kaikkea. Itse en varmasti jaksaisi, joten jätän lapset suosiolla tekemättä. Toivon todella, että miehesi sopeutuu tilanteeseen.

 

[raskasta on mutta myös ihanaa]

Veikkaan, että aika monelle vanhemmalle - sekä miehelle että naiselle - lastenhoito ja kaikki se vastuu tulee rankkana yllätyksenä.

Näinhän se monesti on. Meillä on viisikuinen ihana tyttö mutta silti vieläkin joskus miehen kanssa, siis me molemmat, muistellaan kaiholla sitä kuinka ennen lasta pääsi spontaanisti tekemään ja lähtemään ja lepäämään ja nukkumaan jne. Mutta kumpikin meistä on silti 100% perheemme takana. Tätä olemme halunneet ja haluamme vieläkin. Silti minusta on ihan tervettä, että parisuhteessa voi puhua myös niistä kielteisistäkin tunteista, sillä niitä tosiaan on sillon tällöin. Ja vaikka mekin molemmat olemme 3-kymppisiä ja eikä todellakaan suhtauduttu perheen perustamiseen siten, että se on pelkkää ruusuilla tanssimista, on silti moni asia tullut yllätyksenä. Eniten juuri se kuinka kokonaisvaltaista se muutos on ollut ja kuinka kiinni ja riippuvainen lapsi on meistä. Se on todella raskasta joskus. Sekä äidille että isälle. Minusta ihmisillä on oikeus se ilmaista, mutta ei se silti tarkoita sitä, että oikeasti katuu tai että olisi valmis pakkaamaan kimpsunsa saman tien ja lähtemään. No niitäkin tapauksia tietenkin on mutta onneksi aika harvassa

 

[itsekäs?]

Tajuaako miehesi ollenkaan sitä, että MYÖS sinä olet välillä väsynyt ja haluaisit vain maata sohvalla ja olla itseksesi? Usein se elämä ajautuu siihen, että naisella on kaikki vastuu kaikesta ja mies on läsnä silloin kun huvittaa. Miehesi tunteet on normaaleja, kunhan tajuaa sen, että myös naisesta voi tuntua samalta - se nimittäin on myös normaalia, että nainen välillä väsyy lapseen...

 

[*' *]

Mies puhui jo toistamiseen (takana hankala yö kun lapsi herätellyt monesti), että jos hän olisi tiennyt mitä lapsenhoito ja -vastuussa oleminen tarkoittaa, hän ei olisi varmastikaan hankkinut lasta. Että hän ei ehkä isyyteen sopiva. Hän kokee lapsenhoidon usein velvollisuudeksi ja pakoksi, ei nauti siitä. Että ennen lasta (ja yksin ollessa) oli niin vapaata, sai huilata, löhöillä rauhassa telkkarin ääressä eikä tarvinnut sopia kenenkään kanssa tekemisistä ja menemisistä. Loukkaannuin, sanoin ettei hänen ole pakko meidän kanssa olla mikäli siltä tuntuu.. mies loukkaantui taas tästä, sanoi että aina minä otan niin kirjaimellisesti, tietysti hän tahtoo olla kanssamme eikä koskaan jätä meitä, mutta silti ajattelee noin, että jos olisi etukäteen tiennyt millaista lapsen kanssa on..

Minulle jäi tästä todella paha mieli. Tottahan se on, että elämä on muuttunut aivan valtavasti, mutta niin paljon lapsi antaakin, ja hän on ainakin minulle parasta mitä on. Miten voi isä sitten puhua noin? Hänkin rakastaa lasta valtavasti, mutta on kaikessa vähän sellainen, että mennyt sieltä mistä aita on matalin. Nyt joutuukin panostamaan ja olemaan toiselle läsnä, ei voikaan hidastella omaan tyyliinsä loputtomiin jne.. Minua surettaa. Tahtoisin miehen, joka tosissaan haluaa ottaa vastuuta ja panostaa omasta tahdosta, tahtoisi myös lisää lapsia kanssani ja miten sen nyt selittäisin..olisi jotenkin _enemmän_.

Hei, Sinulla on mies joka puhuu! Ole onnellinen ainakin aluksi siitä!
Hän jakaa sinulle huolenaiheensa, haluaa selvästi siitä keskustella. Älä torju sitä, sillä se sulkee avoimen yhteyden teidän välillänne. Ethän sitä haluaisi? Väsyneenä tekee mieli varmasti sanoa kuten sinä teit, että ei ole sitten pakko olla kanssasi. Mutta siksikähän mies juuri puhuu väsymyksestään, koska kokee sinut ja vauvan niin läheiseksi

Sekin pitää muistaa, että miehellä ei ole samoja "rakkaushormoneja" synnytyksen jälkeen suoraan. Vauvan rakastamiseen ja vastuuseen kypsyy eri tavalla, kun ei ole kantanut sitä vauvaa sisällään 9 kk.

Se, että sanot miehen menneen aina sieltä missä aita on matalin. Todellako? Sitten on sinullakin syytä katsoa peiliin ja miettiä, miksi valitsit hänet lapsesi isäksi. Olet itse sen valinnan tehnyt. Kukaanhan ei voi olettaa että toinen muuttuu noin vain erilaiseksi ihmiseksi. Sinä olet sen valinnan tehnyt sekä omasta että vauvasi puolesta. Joten Sinun on syytä opetella kuuntelemaan miestäsi ja tukemaan hänen isyytensä kehittymistä. Sinä olet tiennyt minkälaisen miehen paketissa saat, mutta miehesi EI ole tiennyt, millaista vauvanhoito tulee olemaan. Antaisin siis avointa ymmärrystä miehelle, joka ilmiselvästi yrittää järkeillä omaa rooliaan isänä.

Käykö mies töissä? Onko epävarma tilanne työpaikan suhteen? Taloudellinen yleistilannehan on se, että lähes mikään työpaikka ei ole varmaa, joten ehkä miehen huoli kumpuaa myös rahatilanteesta, sellaisesta vastuussaolemisesta.

Meillä on ollut nyt aika rankkaa alkuvuosi, kun on lomautusuhka koko ajan päällä. Mies ei siitä paljon puhu, kun sanoo ettei halua tuoda töitä kotiin. Näkyy se silti päällepäin, että stressiä on. Yöheräämiset yritän hoitaa itse, mutta ei se vauva hipihiljaa herää, joten kyllä siihen havahtuvat aina molemmat. Itse toivoisin, että minun mieheni osaisi puhua enemmän.

 

[annn]

Meillä on aika lailla samanlainen tilanne ja minustakin tuntuu kamalalle, että mies voi noin puhua. Ei tuollaiset puheet ketään auta, niin pitäisi omana tietonaan tai ilmaisisi asian edes jotenkin hienovaraisemmin. On aika kamalaa sanoa, ettei haluaisikaan sitä lasta, joka on jo olemassa. Kyllä minua itseäkin ärsyttää suunnattomasti välillä kiukkuavan lapsen hoito, mutta ei koskaan tulisi mieli sanoa toiselle, että jos olisin tiennyt en olis koskaan lähtenyt tähän... Haluan lapset hankalina tai ei. Miehet aina haluaa laiskotella enemmän ja väistää lastenhoitovastuuta, se on niiiin ärsyttävää!

 

[--neito--]

Itse olen nainen ja olen miettinyt samanlaisia ajatuksia kuin ap:n mies. Tottakai rakastan lastani, mutta jos olisin tiennyt millaista elämä tulee olemaan, niin olisin kyllä miettinyt asiaa tarkemmin. Välillä on ollut ajatuksia, että miten homman saisi peruttua, mutta eiköhän sitten tasaannu ajan kanssa. Lapseni on kyllä maailman ihanin ja rakkain.

 

[No jaa]

Kyllä se äidinkin kasvaminen siihen äitiyteen ja vastuuseen kestää, ja joskus enemmänkin kuin sen 9 kk. Ainakin minulla alkaa kapina hellittää vasta nyt, kun tyttö on kohta 8 kk. Todellakin kävi ensimmäisinä kuukausina itselläkin monta kertaa mielessä että jos olisin tiennyt kaiken minkä tiedän nyt, olisin ehkä sittenkin harkinnut toisen kerran hommaan ryhtymistä. Ihan rehellisesti.

Joten en ihmettele ollenkaan, jos isällä se vie vielä pidempään. Pitää vaan muistaa että se vauva-aika on tosiaan aika lyhyt, ja kyllä se siitä helpottaa. Meillä helpotti kovasti jo se, että tyttö alkoi nukkua täysiä öitä kun täytti 3 kk. Sen jälkeen ei olla valvottu edes hampaiden tuloa (koputtaa puuta). Kun saa edes nukuttua, näyttää se päivittäinen vauvanhoito aika lailla erilaiselta.

 

[mimmis]

Meillä on aika lailla samanlainen tilanne ja minustakin tuntuu kamalalle, että mies voi noin puhua. Ei tuollaiset puheet ketään auta, niin pitäisi omana tietonaan tai ilmaisisi asian edes jotenkin hienovaraisemmin. On aika kamalaa sanoa, ettei haluaisikaan sitä lasta, joka on jo olemassa. Kyllä minua itseäkin ärsyttää suunnattomasti välillä kiukkuavan lapsen hoito, mutta ei koskaan tulisi mieli sanoa toiselle, että jos olisin tiennyt en olis koskaan lähtenyt tähän... Haluan lapset hankalina tai ei. Miehet aina haluaa laiskotella enemmän ja väistää lastenhoitovastuuta, se on niiiin ärsyttävää!

Kyllä tuo vaan minusta vaikuttaa kovasti siltä, että miehesi hakee lohtua ja kohtalotoveria sinusta. Kuten myös ap:n tapauksessa.

Et kai tosissasi ajattele, että miehesi olisi pidettävä nuo asiat vaan sisällään? Sillonhan miehesi ahdistus vaan kasautuu.

 

[mikä teitä naiset vaivaa?]

Tajuaako miehesi ollenkaan sitä, että MYÖS sinä olet välillä väsynyt ja haluaisit vain maata sohvalla ja olla itseksesi?

Mitä tää tarkoittaa? Miksi mies ei sitä tajuaisi? Miten se liittyy siihen, että miehelläkin on oikeus kertoa, miltä tuntuu? Saahan nainenkin kertoa miehelleen (ja usein kertookin, eikä läheskään aina kauhean rakentavalla avauksella) että nyt v***ttaa ja väsyttää?

Olen _täysin_ samaa mieltä sen kirjoittajan kanssa, joka kehotti olemaan kiitollinen miehestä, joka osaa puhua tunteistaan. Siitä pitäisi vain kyetä sitten naisenkin ryhtyä keskustelemaan, eikä heti hyökätä ja syyllistää. Monet äiditkin tuntevat samalla tavoin ekan lapsen jälkeen, se on täysin normaalia eikä siinä ei ole mitään pahaa eikä outoa. Varsinkin kun ap:n mies kuitenkin sanoi, että ei aio jättää vastuutaan, mutta tältä nyt tällä hetkellä tuntuu.

Mutta ehkä ap haluaisi mieluummin sellaisen miehen, joka ei sano mitään, alkaa vaan tehdä pitempiä ja pitempiä ylitöitä, tiuskia kotona, karata harrastuksiin ja baariin kavereiden kanssa jne? Jos jokainen keskustelunavausta liiskataan syyllistämisellä, niin pian hänellä varmaan onkin sellainen mies.

 

[dfdffd]

Onko lapsenne vielä pieni? Meillä ainakin helpotti aivan älyttömästi siinä vaiheessa, kun taaperosta kasvoi pikkutyttö eli noin 3-vuotiaana. Lisäksi toisen lapsen hankinta helpotti myös siinä mielessä, että lapset eivät koko aikaa roiku vanhempien lahkeessa, vaan viihtyvät paljon myös keskenään leikkien. Tietysti se vauva-aika oli toisenkin kanssa rankinta ja sitovaa. Kannatta muistaa, että nämä vauva- ja taaperoajat menevät kuitenkin nopeasti ohi.

 

[Kynsilakka]

Samaa mieltä * *:n kanssa: sinulla on mies, joka puhuu! Se on hyvä asia! Ymmärrän kuitenkin, että olet loukkaantunut. Teidän pitää nyt keskustella toiveistanne.

Aika hyvin hänellä on omaa aikaa kun käy pari kertaa viikossa harrastuksissa. Mutta yritä selvittää, millaista aikaa hän haluaa? Aikaa yksin kotona, aikaa kahdestaan sinun vai aikaa kahdestaan lapsen kanssa?

Miten itse jaksat? Millaista omaa aikaa tai harrastusta itse kaipaat? Koettakaa järjestellä molemmille mieluista tekemistä. Se yleensä pitää vain sopia etukäteen.

Vastuuseen kasvetaan ja minusta on vastuullisen miehen merkki, että hän todella kertoo tunteistaan sinulle, eikä pakoile esim. ryyppäämään tms. Kyllä se arki helpottuu, kun lapsi alkaa olemaan omatoimisempi. Ja teille tulee vielä aikaa olla yhdessä, nyt vain on tälläinen elämänvaihe.

Tsemppiä!

 

[kommenttia]

Minusta on upeaa että tässä ketjussa useampi on rohjennut mainita niistä äitiyteenkin liittyvistä negatiivisista tunteista. Kaikkialla vaan esitetään superäitejä ja on suorastaan tabu sanoa että välillä v***tuttaa tai että haluaisi perua koko homman tai että lapsi ottaa aivoon. Ja se vaan on osa äitiytty siinä missä suurta suuremmat rakkauden tunteet, huolehtiminen,n lempeys, hellyys, ilo jne. Minusta pitäisi puhua koko paketista rehellisesti, niin monet uudetkaan äidit ei säikähtäisi riepovia tunteitaan ja ymmärtäisi ettei ole mitenkään outo tai erilainen, saati viallinen

Ja kyllä, minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, mutta joskus ottaa päähän kun on väsynyt esimerkiksi.
tämä nyt oli ohi aiheen mutta oli ihana lukea rehellisiä kommentteja

 

[just de]

Minusta on upeaa että tässä ketjussa useampi on rohjennut mainita niistä äitiyteenkin liittyvistä negatiivisista tunteista. Kaikkialla vaan esitetään superäitejä ja on suorastaan tabu sanoa että välillä v***tuttaa tai että haluaisi perua koko homman tai että lapsi ottaa aivoon. Ja se vaan on osa äitiytty siinä missä suurta suuremmat rakkauden tunteet, huolehtiminen,n lempeys, hellyys, ilo jne. Minusta pitäisi puhua koko paketista rehellisesti, niin monet uudetkaan äidit ei säikähtäisi riepovia tunteitaan ja ymmärtäisi ettei ole mitenkään outo tai erilainen, saati viallinen

Juuri näin!

 

[Malla_]

Ymmärrän ap:tä. Mun mielestä kannattaa puhua vain niistä asioista, joita voi muuttaa, ja muut ajatukset on pidettävä ihan omana tietonaan. En ollenkaan usko siihen, että kaikki mitä päässä liikkuu, pitäisi möläyttää kumppanille. Sanotut sanat on kuin ammutut nuolet, niitä ei saa takaisin, vaikka haluaiskin.

Ap:n mieskin todennäköisesti jossain vaiheessa ajattelee eri tavalla kun lapsi kasvaa. Silti noita sanoja ei koskaan unohda. Ainakaan minä en näytä unohtavan ikinä, mitä mieheni on lapseen liittyen sanonut, vaikka muuten en olekaan herkkänahkainen.
En ihan rehellisesti sanottuna ole kertaakaan kokenut lapsen hoitoa rankaksi enkä ahdistavaksi. Ei se elämä ollut helppoa ja kivaa aina ennen lastakaan. Mutta elämässä on sitten muita asioita, joihin en ole tyytyväinen. Silti, jos niitä ei voi muuttaa, ei tulisi mieleenkään avautua niistä, varsinkaan jos on riskinä, että toinen voi niistä loukkaantua. On vähän lapsellista kuvitella, että kun omat tunteensa kaataa toisen niskaan, niin oma olo helpottuu. Ei helpotu, mut sen lisäksi se paha olo tarttuu toiseenkin.

 

[-.,k]

Minä olen sitä mieltä, että miehenkin on oikeus puhua tunteistaan ja tuntemuksistaan. Kyllä minäkin olen ollut kuolemanväsynyt vauvojen ollessa pieniä ja vaikken nyt ehkä olisi niitä halunnut pois, niin silti olen välillä ajatellut, että tukkisi se vauva nyt turpansa, että saisin levätä edes hetken. Nuo tuntemukset nimittäin liittyvät siihen, että ei ole saanut tarpeeksi lepoa. Meillä ei valitettavasti ollut lapsenhoitoapua tarjolla lainkaan (anoppi oli sairas ja omia vanhempiani taas ei hoitotyö kiinnostanut) ja rahaakaan ei kasvanut puussa (päinvastoin jouduin menemään töihin vauvan ollessa 11 kk rahasyiden vuoksi).

Jos vain suinkin mahdollista, niin kysykää, voisiko lasta saada joskus hoitoon? Liian usein vapaa-aika tarkoittaa vain sitä, että puoliso vahtii lasta, jotta itse pääsee vapaalle, jolloin se puoliso ei saa sitä vapaata aikaa ennenkuin vasta sitten, kun itse vahtii puolestan vauvaa, jotta puoliso saa omaa aikaa. Jos lapsen saisi lyhyiksi ajoiksi hoitoon, niin se vahvistaisi parisuhdetta. Parasta olisi pienet hoitojaksot säännöllisesti esim. pari tuntia 1-2 kertaa viikossa, jolloin se aika ei riko vauvan perusturvallisuutta. Sellainen muutama tunti silloin tällöin on minusta tärkeämpää kuin viikon loma kerran vuodessa ilman vauvaa, koska se pitkä loma voi olla vauvalle haitaksi (varsinkin jos sattuu hänellä olemaan silloin se aika, että on hurjan riippuvainen äidistä).

Älä ota liikaa nokkiisi miehen sanomista. Olet varmasti väsynyt eikä miehesi ole tarkoittanut, että sinun pitäisi sanomisesta loukkaantua. Minusta Suomi on täynnä miehiä, jotka eivät uskalla puhua tunteistaan. Ei kaikesta tarvitse vaieta eikä kaiken sanomisen tarvitse olla ihmeen ihanaa. Sinäkin olet todennäköisesti todella väsynyt ja kaipaisit irtiottoa arjesta. Vauva on yhteinen projektinne, jossa kummallakin on iso rooli. Teidän pitää vain pystyä keskustelemaan asiasta ja pitää voida suunnitella, että miten lapsenhoidon oikein järjestätte. Muistan itsekin, miten raskasta oli nousta vauvaa hoitamaan, kun oli juuri päässyt tuolille istumaan jne. Toisen lapsen kohdalla se kävi jo helpommin.

 

[uskomatonta]

Ymmärrän ap:tä. Mun mielestä kannattaa puhua vain niistä asioista, joita voi muuttaa, ja muut ajatukset on pidettävä ihan omana tietonaan. En ollenkaan usko siihen, että kaikki mitä päässä liikkuu, pitäisi möläyttää kumppanille. Sanotut sanat on kuin ammutut nuolet, niitä ei saa takaisin, vaikka haluaiskin.

Eli jos naista ahdistaa olla kotona lapsen kanssa kun mies on töissä, nainenkaan ei saa avata suutaan siitä miltä hänestä tuntuu, koska eihän mies sille mitään mahda - ei kai hän voi työttömäksikään heittäytyä siksi kun vaimo ei kestä kotona oman lapsen kanssa?

Puhuminen tärkeä keino purkaa pahaa mieltä (kunhan ei tee sitä toista syyttäen), ja oleellinen väline psyykkisen jaksamisen tueksi. Usein helpottaa jo se kun saa kertoa siitä miltä tuntuu, ja kokee että omat tunteet ovat sallittuja ja normaaleja, negatiivisetkin, ja voi luottaa että saa yhä siitä huolimatta rakastamiensa ihmisten hyväksynnän ja rakkauden.
Jos tunteista ei saa puhua, ne alkavat purkautua muita reittejä, usein ei-toivottuna käyttäytymisenä. Ja SIINÄ VAIHEESSA onkin jo hiton paljon vaikeampi puhua rakentavasti ja järkevästi, vaan homma lipsahtaa nopeasti syyllistämisen ja riidan puolelle.

En ihmettele yhtään että erotaan niin paljon, jos tunteistaan ei saa puhua edes omalle kumppanilleen, ainoastaan käytännön asioista.

 

[Malla_]

Uskomatonta; ehkä jollakin puhuminen sitten helpottaa. Mut kun kuuntelen ystäväpiiriäni, niin siellä on niitä jotka jaksaa jauhaa vuositolkulla omista negatiivisista tunteistaan (parisuhde ahdistaa, työt ahdistaa, lapset ahdistaa, oma keho ahdistaa, kotona ahdistaa, suhde vanhempiin ahdistaa ja kaikki muukin tuntuu ahdistavan aina tasaisin väliajoin. Tai jos ei ahdista, niin ärsyttää.) ja sit niitä, jotka yrittävät muuttaa asioita joita voivat muuttaa ja elää niiden kanssa joita ei voi muuttaa. Eivät nämä loputtomasti itseään terapioivat ole sen onnellisempia kuin me, jotka ei jakseta joka vastoinkäymisestä kyhätä pystyyn mitään naistenrinkiä ja maallikkopsykoanalyysiä. Tiedän tämän, koska väistämättä sitä jää usein siihen kuuntelijan rooliin, jos ei aina jaksa valittaa kaikesta tai ei vaan halua haukkua miestään joka käänteessä. Joskus puhe auttaa, mutta hyvin usein se ei auta kuin hetkellisesti, jos kaikki energia menee siihen puhumiseen eikä sitä jää enää toimintaan.

 

[uskomatonta]

Uskomatonta; ehkä jollakin puhuminen sitten helpottaa. Mut kun kuuntelen ystäväpiiriäni, niin siellä on niitä jotka jaksaa jauhaa vuositolkulla omista negatiivisista tunteistaan (parisuhde ahdistaa, työt ahdistaa, lapset ahdistaa, oma keho ahdistaa, kotona ahdistaa, suhde vanhempiin ahdistaa ja kaikki muukin tuntuu ahdistavan aina tasaisin väliajoin. Tai jos ei ahdista, niin ärsyttää.) ja sit niitä, jotka yrittävät muuttaa asioita joita voivat muuttaa ja elää niiden kanssa joita ei voi muuttaa.

Eli ap:n kannattaisi vaan suosiolla erota miehestään, joka kehtasi ilmaista tunteitaan? Ensimmäinen lapsi on lähes aina jonkinlainen kriisi parisuhteelle, vaikka olisi miten toivottu ja tekemällä tehty, eikö niistä tunteista saisi puhua jos ne ahdistavat?

Milloin tämä äitiyden ja vanhemmuuden tekopyhä salaliitto voidaan lopullisesti murtaa? Se, että vanhemmuus aiheuttaa väistämättä myös sopeutumista ja muutoksen tuskaa, ei tarkoita etteikö silti olisi siihen halukas ja sitoutunut.

 

[puhu ihminen puhu]

Uskomatonta; ehkä jollakin puhuminen sitten helpottaa.

Uskomatonta, että joku on oikeasti sitä mieltä, että puhua ei saisi. Minun mielestäni hyvin monen asian ratkaisee, tai ainakin tilannetta helpottaa, kun sitä ei yksin vatvo vaan sanoo asiat ääneen. Silloin se omassa päässä mahdollisesti isoksikin muotoutunut mörkö voikin ääneen lausuttuna olla jo jo paljon pienempi peikko. Minun mielestäni puhumattomuudella saa paljon enemmän pahaa aikaiseksi kuin puhumisella.

Se on varmasti fakta, että suurimmalle osalle ihmisistä perheen perustaminen ja pikkuvauva-aika on raskasta ja kriisialtista aikaa. Tietenkin sekaan saattaa mahtua näitä Mallan tyyppisiä, joiden elämään se vaikutta vain_ja_ainoastaan positiivisesti. Hyvä heille. Mutta suurimmalle osalle yövalvomiset, koliikit, sairastamiset, ylipäätään jatkuvasti 24/7päivystyvalmiudessa oleminen ovat sellaisia asioita, että kyllä niiden kanssa painiessa hyvinkin negatiivisia tunteita tuntee. Varsinkin esikoisen kohdalla kun kaikki on ihan uutta. Eikä se tosiaan silti tarkoita, että olisi valmis luopumaan kaikesta, tai että ei rakastaisi lastaan ja perhettään. Elämä kun ei ole mikään kiiltävä kiiltokuva vaan myös perhe-elämä, ja varsinkin monesti juuri se, on täynnä kaikkia tunteita äärimmäisestä positiivisuudesta sitten siihen toiseen ääripäähän. Ja meidän perheessä kaikista näistä tunteista on lupa puhua. Koska se ainakin meillä on se voimavara. Silloin kun toinen sanoo olevansa jo liian väsynyt, kyllästynyt ja stressaantunut, niin toinen ottaa hetkellisesti suuremman roolin, että toinen saa levätä. Ja päinvastoin. Onneksi meidän perheessä ei tarvitse leikkiä mitään superäitiä ja superisää.

 

[Malla_]

Arvasin, et on ihmisiä jotka ei edes halua tajuta tätä mun pointtia. Mut kertokaa, miten tämä ap:n miehen möläytys nyt sitten paransi hänen oloaan ja perheen tilannetta? KUN vaihtoehtona ois ollut ajatella, että tämä on nyt tällaista, ja tämä menee ohi, elämä ei aina ole helppoa ja kivaa, ja tästä kyllä selvitään. Viiden vuoden päästä hän todennäköisesti muistaa vain hämärästi oman valituksensa, mut nyt se jää ikuisesti ap:n mieleen kummittelemaan.

 

[Malla_]

Koetan nyt selittää tän mun pointin niin, että ainakin joku ymmärtäis. Parisuhteessa joka ikinen toivoo, kaikkein eniten, tulevansa rakastetuksi sekä hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ne asiat, jotka minun mielestäni kannattaa jättää sanomatta (jollei todella ole valmis vastaanottamaan niiden isoja seurauksia) liittyy aina joko siihen, että ei hyväksy toisen perusolemusta sellaisena kuin se on tai että asettaa ehtoja yhteiselle rakkaudelle - tai aintaa ymmärtää, ettei yhteinen elämä ole sitä mitä halusi mutta tässä sitä ollaan, nalkissa kärsimässä elinkautista vaikka parempaakin ois tarjolla. Näistä puheenaiheista ei parisuhde selviä ilman vaurioita, ja on vastuutontaa päästää suustaan jotain toista haavoittavaa vain sen varjolla, että puhuminen helpottaa omaa oloa. Se on itsekeskeistä. Toinen muistaa nämä sanat aina ja ikuisesti, kun taas sanoja todennäköisesti unohtaa ne kun oma henkilökohtainen kriisi helpottaa. Raaka rehellisyys on yleensä arvo vain niille, jotka eivät osaa toimia empaattisemmin.

 

[eri asia]

Uskomatonta; ehkä jollakin puhuminen sitten helpottaa. Mut kun kuuntelen ystäväpiiriäni, niin siellä on niitä jotka jaksaa jauhaa vuositolkulla omista negatiivisista tunteistaan (parisuhde ahdistaa, työt ahdistaa, lapset ahdistaa, oma keho ahdistaa, kotona ahdistaa, suhde vanhempiin ahdistaa ja kaikki muukin tuntuu ahdistavan aina tasaisin väliajoin. Tai jos ei ahdista, niin ärsyttää.) ja sit niitä, jotka yrittävät muuttaa asioita joita voivat muuttaa ja elää niiden kanssa joita ei voi muuttaa. Eivät nämä loputtomasti itseään terapioivat ole sen onnellisempia kuin me, jotka ei jakseta joka vastoinkäymisestä kyhätä pystyyn mitään naistenrinkiä ja maallikkopsykoanalyysiä. Tiedän tämän, koska väistämättä sitä jää usein siihen kuuntelijan rooliin, jos ei aina jaksa valittaa kaikesta tai ei vaan halua haukkua miestään joka käänteessä. Joskus puhe auttaa, mutta hyvin usein se ei auta kuin hetkellisesti, jos kaikki energia menee siihen puhumiseen eikä sitä jää enää toimintaan.

Ymmärrän tämän pointin tyhjästä valittamisesta. Mutta onhan se eri asia puhua puolitutuille (tuskin ovat Ystäviäsi, kun heistä noin ilkeästi selän takana puhut?), kuin omalle puolisolle!

Puolisolle pitää pystyä puhumaan, sillä puhuminen on keskustelun alku. Ainakin meillä se on suhteen kulmakivi. Mitä suhteessa on, ellei rehellisyyttä?

 

[eri asia]

Koetan nyt selittää tän mun pointin niin, että ainakin joku ymmärtäis. Parisuhteessa joka ikinen toivoo, kaikkein eniten, tulevansa rakastetuksi sekä hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ne asiat, jotka minun mielestäni kannattaa jättää sanomatta (jollei todella ole valmis vastaanottamaan niiden isoja seurauksia) liittyy aina joko siihen, että ei hyväksy toisen perusolemusta sellaisena kuin se on tai että asettaa ehtoja yhteiselle rakkaudelle - tai aintaa ymmärtää, ettei yhteinen elämä ole sitä mitä halusi mutta tässä sitä ollaan, nalkissa kärsimässä elinkautista vaikka parempaakin ois tarjolla. Näistä puheenaiheista ei parisuhde selviä ilman vaurioita, ja on vastuutontaa päästää suustaan jotain toista haavoittavaa vain sen varjolla, että puhuminen helpottaa omaa oloa. Se on itsekeskeistä. Toinen muistaa nämä sanat aina ja ikuisesti, kun taas sanoja todennäköisesti unohtaa ne kun oma henkilökohtainen kriisi helpottaa. Raaka rehellisyys on yleensä arvo vain niille, jotka eivät osaa toimia empaattisemmin.

Siis juuri sen takiahan ne asiat täytyy ottaa esiin ja käsittelyyn, että niitä voidaan yhdessä työstää. Ei niitä saa jäädä yksin vatvomaan, ajateltua ajatusta tai sanottua sanaa, vaan yhdessä miettiä mitä voidaan tilanteessa muuttaa.

Saat parisuhteen kuulostamaan monologilta.