Minulla on nyt - siis oikeasti juuri nyt sitä ylellistä omaa aikaa. Olen ihan yksin kotona, mies ja lapset (nuoret) on kuka missäkin omissa jutuissaan.
Tietysti olen onnellinen, että on tätä omaa aikaa, mutta... aina jokin mutta. Ei ole ketään kenelle soittaa tai jonka luona mennä käymään; ovat reissussa tai mökillä. Minä vain olen yksin jumissa täällä kotona, niin kuin olen ollut koko kesän, milloin mistäkin syystä.
Päivät pitkät kuljetan ja passaan perhettä milloim milläkin tavalla. Nyt alkaa olla semmoinen olo, että kun eräs tutun lapsi olisi tulossa meille pariksi yöksi kylään, minusta tuntuu, että en kerta kaikkiaan jaksa ottaa tänne yhtään ylimääräistä passattavaa (no tuo on ehkä väärä sana tässä yhteydessä, mutta...).
Tuntuu että itku pääsee kun vain ajattelenkin että tähän härdelliin tulisi vielä vieras. Minä en jaksa ottaa tätä lasta nyt vastaan, mutta voinko ja ilkeänkö sanoa lapsen vanhemmille että olen ihan poikki kaikesta tämän kesän touhusta, kun en ole itse päässyt lataamaan akkuja tulevaa talvea varten millään tavalla? Siis oikeasti, olen ollut koko kesän kotona juhannusta lukuunottamatta. Sen jälkeen en ole käynyt missään muualla kuin kaupassa ja kuljettanut lapsia (omia ja muiden lapsia) urheiluharjoituksissa ja kilpailumatkoilla naapuripitäjissä,kun muitakaan kuskeja ei ole ollut.
Olen nytkin ihan itkun partaalla, vaikka pitäisi nauttia tästä hiljaisuudesta ja rauhasta mikä täällä kotona on, mutta en vain osaa, olen liian väsynyt.
Tiedän että täällä on nytkin monta pienten lasten äitiä lukemassa tätä aloitusta ja jotka ajattelevat että ollapa heilläkin tämä oma aika mikä minulla nyt on.
Tiedän senkin että pitäisi olla mielissään kun lapset on jo isoja, ja omaakin aikaa välillä oikeasti järjestyy. Mutta se oma aika on aina tätä samaa yksinäisyyttä, kun pääse tästä minnekään... anteeksi purkaus. Nyt menen tuonne nurkkaan häpeämään tätä purkausta ja itkemään. :'(
Tietysti olen onnellinen, että on tätä omaa aikaa, mutta... aina jokin mutta. Ei ole ketään kenelle soittaa tai jonka luona mennä käymään; ovat reissussa tai mökillä. Minä vain olen yksin jumissa täällä kotona, niin kuin olen ollut koko kesän, milloin mistäkin syystä.
Päivät pitkät kuljetan ja passaan perhettä milloim milläkin tavalla. Nyt alkaa olla semmoinen olo, että kun eräs tutun lapsi olisi tulossa meille pariksi yöksi kylään, minusta tuntuu, että en kerta kaikkiaan jaksa ottaa tänne yhtään ylimääräistä passattavaa (no tuo on ehkä väärä sana tässä yhteydessä, mutta...).
Tuntuu että itku pääsee kun vain ajattelenkin että tähän härdelliin tulisi vielä vieras. Minä en jaksa ottaa tätä lasta nyt vastaan, mutta voinko ja ilkeänkö sanoa lapsen vanhemmille että olen ihan poikki kaikesta tämän kesän touhusta, kun en ole itse päässyt lataamaan akkuja tulevaa talvea varten millään tavalla? Siis oikeasti, olen ollut koko kesän kotona juhannusta lukuunottamatta. Sen jälkeen en ole käynyt missään muualla kuin kaupassa ja kuljettanut lapsia (omia ja muiden lapsia) urheiluharjoituksissa ja kilpailumatkoilla naapuripitäjissä,kun muitakaan kuskeja ei ole ollut.
Olen nytkin ihan itkun partaalla, vaikka pitäisi nauttia tästä hiljaisuudesta ja rauhasta mikä täällä kotona on, mutta en vain osaa, olen liian väsynyt.
Tiedän että täällä on nytkin monta pienten lasten äitiä lukemassa tätä aloitusta ja jotka ajattelevat että ollapa heilläkin tämä oma aika mikä minulla nyt on.
Tiedän senkin että pitäisi olla mielissään kun lapset on jo isoja, ja omaakin aikaa välillä oikeasti järjestyy. Mutta se oma aika on aina tätä samaa yksinäisyyttä, kun pääse tästä minnekään... anteeksi purkaus. Nyt menen tuonne nurkkaan häpeämään tätä purkausta ja itkemään. :'(
