Lainasin nyt vain lyhyen pätkän kirjoituksesta, joka oli kyllä kertakaikkiaan uskomaton läjä paskaa. Kirjoittaja kuvittelee olevansa niin uskomattoman kaikkitietävä ja silti yleistää minkä kerkiää, kuinka kaikki ihmiset ihan varmasti ovat just tietynlaisia. Eli kaikki pettää tai vähintään haluaa pettää, ihan varmasti.
Tartun tuohon kohtaan jota lainasin. Olen ollut lähes koko aikuisikäni parisuhteessa (12 vuotta, josta 2 pitkää suhdetta 4,5v ja nyt jo yli 7v), sinkkuna vain yhteensä muutaman kuukauden. Ja kertaakaan sinä aikana kun olen ollut varattu en ole ihastunut kehenkään muuhun, en ole halunnut ketään muuta, enkä ole tuntenut seksuaalista vetovoimaa kehenkään muuhun kuin omaan puolisooni. Enkä todellakaan ole millään tavalla estoinen. Osaan kyllä analyyttisesti todeta, että joku mies miellyttää silmää tai olisi aviomiesmateriaalia, mutta mitään tunnetta, mitään mielenkiintoa viedä asiaa mihinkään ei vain synny. Ehkä sitten olen todella uniikki tai vaihtoehtoisesti otan viisissäkymmenissä takaisin kaikki menetetyt panot. Epäilen sitä, mutta kukas sitä tietää.
On vaan kyllä niin älyttämän typerää tulla tuolta kirjoittajalta väittämään, että kaikki ihmiset jotakin, kun on päivän selvää, että yhtä varmasti kun on niitä, jotka haluavat hyppiä kukasta kukkaan on ihan varmasti myös niitä, jotka eivät halua parisuhdetta (tai seksiä) lainkaan ja niitä jotka haluavat parisuhteen (ja seksiä) vain sen yhden tietyn ihmisen kanssa. Haaste onkin löytää se oman arvomaailman jakava kumppani.
Pistän paremmaksi.
Meillä tulee 12 vuotta täyteen. Plus vuosi lähes päivittäistä kirjeenvaihtoa, jonka kuluessa toiseen ehti tutustua pintaa syvällisemmin sekä ihastua myös emotionaalisella - ei vain fyysisellä - tasolla.
Toki tuon sähköpostitteluperiodin aikana minulla oli omat säätöni muiden naisten kanssa joista osa perustui pääosin vain humalaiseen panetukseen, osa toverillisuuteen, jopa eräänlaiseen hengenheimolaisuuteen.
Jostain syystä minuun on helppo ihastua. Tämä minulle on ollut enemmän tai vähemmän selvää jo ala-asteelta saakka. Niin miesten kuin naistenkin. Voi myös olla, että olen itsekin helposti ihastuvaa sorttia. Vaikea sanoa kun ei ole vertailukohtaa.
Hieman yleistäen luulen, että ihastun kaikkiin viehättävän näköisiin naisiin joilla tuntuu liikkuvan päässä jotain muutakin kuin Guccin kassit.
Seksuaalista vetovoimaa sen sijaan tunnen ihan jokaista viehättävän näköistä naista kohtaan. Luulen, että olen tässä mielessä ihan normaali miessukupuolen edustaja. Siis sellainen jonka pää liikkuu kuin flipperipelissä näin kesäkaudella. Me miehet kun emme tutkitusti tarvitse kuin pienen visuaalisen ärsykkeen ja jo alkaa useimmilla mieli harhautua fantasiamaailman puolelle.
Luulen, että yksi syy ihastumiseen on siinä, että olen varsin helposti lähestyttävä. Voin vaivattomasti höpötellä periaatteessa mistä aiheesta vain, sekä höyhenen keveistä että lyijyn raskaista, koska minulla on kohtalaisen hyvä yleissivistys enkä myöskään pelkää paljastaa asioita itsestäni. Voin myös halutessani olla erinomainen kuuntelija.
En toisaalta myöskään pelkää olla asioista eri mieltä keskustelijoiden kanssa - vaikka vain tarkoituksella, katsoa miten jengi reagoi.
Siinä on jo aika monta seikkaa jotka eivät useinkaan toteudu monessa suomalaisessa miehessä. Moni mies on sellainen jörrikkä, että en yhtään ihmettele, että jäävät yksin.
Moni ihminenhän paljastuu muutamassa minuutissa - ellei sekunneissa - äärimmäisen mielenkiinnottomiksi. Ikään kuin heillä ei tuntuisi olevan ollenkaan omaa persoonaa. Virran mukana kulkevia mielipiteettömiä ihmisiä joilta tuntuu puuttuvan intohimoa. He tuntuvat enemmän koneilta kuin ihmisiltä.
Mutta selitys voi olla niinkin yksinkertainen kuin huumorintaju. Enkä nyt puhu mistään vitsien kertomisesta. En koskaan kerro vitsejä koska en niitä muista kuitenkaan. Maailma on riittävän absurdi sellaisenaankin. Riittää kun kertoo jonkun niistä. Naurulla on mahtava voima. Kaikkein oleellisinta on osata nauraa itselleen.
Suurin osa ei tunnu tätä osaavan.
Parhaat miespuoliset ystäväni ovat joskus lausahtaneet puolittain vitsinä ja puolittain aidosti ärtyneinä, että kaikkihan minuun lopulta ihastuvat. Pitäisi kai olla otettu, mutta kyllä ihastuminen voi olla kiusallistakin sillä jotkut sekoittavat ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden joksikin muuksi.
Riippuu hirveästi millä mielellä itse olen kun ihmisiä kohtaan. Joskus voin olla tarpeettomankin tyly, ja joidenkin ihmisten enemmän tai vähemmän hienovaraista kiusaamista en vaan voi vastustaa kun he tekevät sen niin helpoksi.
Joidenkin kanssa sitä vain ollaan heti samalla aaltopituudella. Ei se silti tarkoita, että heidän kanssa parisuhteeseen välttämättä haluaisi tai että tuollainen ylipäätään lupailisi hyvin toimivaa parisuhdetta. Ystävyyssuhteissa ei tarvitse kärsiä niistä piirteistä jotka ovat väistämättä osa normaalia parisuhteen arkea.
Huolimatta siitä miten parisuhde alkaa, jokainen parisuhde on lopulta monien asioiden kompromissi. Ja näitä kompromisseja tehdään kaiken aikaa. Jos ei joka päivä, niin läpi elämän kuitenkin. Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassa koska ei ole niitä täydellisiä kumppaneitakaan.
Olen itse - kenties korstuneenkin - esteettinen ihminen ja tunnen vetoa kauniisiin naisiin, enkä mitenkään häpeä sitä myöntää. Tunnistan kadulta ja huoneesta kauniit ihmiset jokseenkin välittömästi. Niin miehet kuin naisetkin vaikkei itseäni miehet seksuaalisessa mielessä sytytäkään. Voin katsoa "kauniita" miehiä ikään kuin naisten silmin ja uskon ymmärtäväni miksi naiset tuntevat juuri heihin vetoa.
Joka tapauksesa, tuon aikaiselle minulle seikka, että naiseltani löytyi leuasta yksittäisiä partakarvoja joita hän ei syystä taikka toisesta nyppinyt pois oli oikeastaan ainoa seikka johon suhteemme olisi voinut minun puoleltani kaatua jos olisin jäänyt asiaa märehtimään.
Päätin etten välitä. Ja jos hän kerta itsekin tuntee olevan enemmän tai vähemmän sinut asian kanssa, niin se kertoo hänestä aika paljon.
Ja jos minulle jokin tuollainen olisi ylitsepääsemätön ongelma, se kertoisi minusta itsestäni aika paljon, ja haluan olla parempi ihminen kuin se jolle muutama hassu karva olisi ns. issue.
Hän on hän, karvoineen kaikkineen. Jos hänelle ei olisi näitä karvoja hänestä olisi tullut jossain määrin toisenlainen ihminen. Näin uskon.
You can't have all. Mitä nopeammin tämän tajuaa, sitä helpommaksi elämä muuttuu ihan kaikissa asioissa ja kaikilla osa-alueilla.
Hän ei ole koskaan ollut näitä puskan siistijöitä, enkä myöskään ole koskaan ehdottanut hänelle, että mitä minun mielestäni hänen pitäisi karvojensa kanssa tehdä. Puska tai posliini, minua kiihottavat molemmat. Mutta se olkoon hänen oma asiansa. Hän ei ole tavara jonka omistaisin ja jota voisin muokata ja tahtoni mukaan tuollaiseksi tai tällaiseksi ja käyttää tuolla tai tällä tavoin. Ei kuulu minulle ajaako vai eikö hän aja karvoja pois sieltä taikka täältä. Hän tekee mitä tahtoo.
Kuitenkin jossain vaiheessa hän vain alkoi käyttää aika ajoin partakonettani. Nykyisin lähinnä vitsailemme aiheesta, että hän on karvaisempi mitä itse olen. Itsehän olen tällaisen 15-vuotiaan pennun näköinen edelleenkin.
Harvalla on niin rautainen itsetunto, että kestää ulkonäön arvostelun - varsinkaan suhteen alussa.
Hän on edelleen kaunis nainen vaikka onkin muutamia ylimääräisiä kiloja kerryttänyt vyötärölle vuosien saatossa. Rakastan häntä kiloista huolimatta, mutta toki tuntisin suurempaa seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan jos hän olisi lähempänä suhteemme alkuaikojen mittoja.
En rakasta häntä yhtään vähempää, mutta luonnollisesti en enää tunne samanlaista pakottavaa tarvetta rakastella hänen kanssaan kaiken aikaa ja kaikkialla kuten suhteemme alkuaikoina.
Toisin sanoen haluan häntä fyysisesti vähemmän (en paljon mutta jonkin verran) koska kykenen edelleen muistamaan miltä hän näytti 12 vuotta sitten kun ihmettelin mitä tuo tyttö näkee minussa kun hän voisi saada kenet tahansa (en ole mikään vastenmielinen ilmestys, mutta en myöskään Brad Pitt. Jos vaihtoehtona on komea tai söpö, minua on haukuttu jälkimmäiseksi.)
Toki 12 vuotta on niin pitkä aika, että seksiltä ei enää alkuaikojen huumaa vastaavaa räjähdysherkkyyttä voi vaatiakaan. Tässä vaiheessa läheisyys merkitsee jo enemmän kuin seksi, vaikka ei seksi tietenkään merkityksettömäksi ole muuttunut.
Luullakseni olen vain puolisoani seksuaalisempi olento. Ehkä olen ollut sitä aina. Harvoin kai halut yksi yhteen menevät missään parisuhteessa.
Puolisoni on siis ihminen joka on kaunis meikkaamatta. Eikä hän meikkaakaan kuin korkeintaan ehkä häihin tms. joissa asiaan kuuluu, että pistetään ns. ykköset päälle ja vähän ehostetaan kasvoja. Siis kerran tai pari vuodessa jos sitäkään.
Silloin meikäläinen alkaa pyöriä ympyrää. Olen aina todennut, että meikillä saa rumankin keskiverron näköiseksi, keskiverron nätiksi, ja nätin puolestaan uskomattoman seksikkääksi.
Itselleni on aina ollut itsestäänselvää, että toinen pitää kokea seksuaalisesti puoleensavetäväksi. Se on parisuhteen ensimmäinen kriteeri. All the rest will (hopefully) follow.
Kilojen kertymistä voitaisiinkin hyvin pitää fyysisenä manifestaationa siitä, että toista on alettu pitää itsestäänselvyytenä. Niiden on tietysti helppo paukutella henkseleitä joille lihominen on aina ollut enemmän vaikeaa kuin helppoa.
Yleisenä totuutenahan mielellään toitotetaan, että parisuhteeseen "päässeet" alkavat jota kuinkin välittömästi paisumaan koska tuota parisuhdemarkkinapeliä ei tarvitse enää pelata. Viettely onnistui, voitte hengittää. Ja sanotaan, että tämä pitäisi erityisen hyvin paikkansa naisten kohdalla.
Luullakseni biologinen komponentti tässäkin on mukana. Nimittäin parisuhde on aina signaloinut suvunjatkamista joten on mahdollista, että lihominen johtuu naisen muuttuvasta hormonitoiminnasta jolla puolestaan on tarkoitus valmistaa kroppa synnytyskelpoiseen kuntoon. Lisäravinnon kertymisellä vartalolle on ollut suuri merkitys ympäristössä jossa ruoasta on aina ollut pulaa.
Se on siis ollut evoluution näkökulmasta toivottava ominaisuus. Ja tuplasti tärkeämpi suvunjatkamisen näkökulmasta.
Niin tai näin, itseni on edelleenkin vaikea ymmärtää, miten parisuhde voisi toimia jos pariskunnan välillä on silmiinpistävä ero heidän fyysisessä viehättävyydessä. En voi näissä tapauksissa välttyä ajattelemasta, että "hetkinen, mikäs kuvio tässä nyt oikein on taustalla".
Joskus se lienee mahtava persoona. Joskus se iso letku jalkojen välissä, mutta useimmiten kai vain tuo paksu lompakko.
Puolisoni puolestaan epäröi aikoinaan parisuhteen aloittamista siitä vinkkelistä, että minä asuin Helsingissä ja hän Jyväskylässä. Itseäni taas mikään välimatka ei kaataisi yhtäkään parisuhdetta jos tunteet toista kohtaan ovat vahvat.
Mutta minä olenkin enemmän tämän parisuhteen haaveilija ja hän enemmän pragmaatikko.
Olen itse aina viihtynyt erinomaisen hyvin yksikseni vaikka tutustunkin helposti uusiin ihmisiin - mikäli vain viitsin nähdä sen vaivan.
En vain ole koskaan ollut sitä tyyppiä joka tuntuu tarvitsevan jatkuvasti toisen tai toisten ihmisten seuraa. Pikemminkin päin vastoin: jatkuva yhdessä oleminen ja touhuaminen alkaa vaikuttaa itseeni negatiivisesti.
Tämä pätee niin puolisooni kuin ystäviinikin. Kaikki ystäväni tietävät, etteivät voi oikeastaan koskaan tietää milloin minä suvaitsen olla yhteyksissä, vastata puheluihin ja viesteihin.
Vaikuttaa ehkä itsekkäältä, mutta tällainen minä vain luonnostani olen, ja uskon, että hekin alkavat pikkuhiljaa tajuta sen.
Vietän oikeastaan kaiken liikenevän aikani puolisoni kanssa koska todella nautin hänen seurasta (ja miksi en nauttisi, olenhan hänet itse omalta puoleltani aikoinani valinnut). En tietenkään ihan aina mutta useimmiten ja yleensä ottaen.
Jos sattuu olemaan ektrovertti introvertti niin sitä energiaa ei vain oikein riitä monille tyypeille saman päivän/viikon aikana.
Kun puolisoni lähtee käymään kotinurkillaan, preferoisin viettää tämän ajan mielummin ylhäisessä yksinäisyydesssäni. En ole naamakirjassa, enkä esimerkiksi koskaan soittele ystävilleni vain jutellakseni niitä näitä. Haluan vain olla hetken omassa rauhassa ilman velvoitteita ja vaatimuksia - sanalla sanoen kompromisseja.
Mutta niin vaan aina on joku heti kohta piippaamassa, eli käytännössä vaatimassa minua johonkin jostain syystä. Olen varsin hyvä seuramies, useimmiten iloluonteinen ja hauska, joten tällaisille tyypeille on aina kysyntää.
Mutta näin vanhemmiten minusta on alkanut tuntua, että moni haluaa lähinnä lievittää vain omaa yksinäisyyttään koska ei itse osaa (tai viitsi) tehdä asian eteen jotain, enkä pidä ajatuksesta että minua käytettäisiin tällä tavoin hyväksi.
Minulle aikani on kallista. Jos joku tarvitsee aidosti olkapäätäni, niin toki sitä tarjoan. Olen luonteeltani empaattinen ihminen. Mutta en ole mikään seuralainen - sen enempää maksullinen kuin maksutonkaan.
En koe, että velvollisuuteni on piristää yhtään kenenkään päivää. Saati kuunnella yhtään kenenkään murheita (varsinkin jos tuntuu, että ne murheet ovat aina niitä samoja). Haluamalla mikään ei muutu, pitää oikeasti tehdä asian eteen jotain.
Jos vihaat duuniasi, vaihda sitä tai kokeile onko työttömänä oikeasti mukavampaa. Jos haluat enemmän seksiä kumppaniltasi, mutta et sitä syystä taikka toisesta saa, niin joko opettelet tyytymään tai lopetat suhteen jos se on sinulle niin tärkeää. Hänkin ansaitsee itselleen kumppanin joka aidosti viihtyy hänen kanssaan, eikä vain suhdetta joka perustuu seksin kiristämiseen.
Paskinta mitä ystävänä voisi sanoa, on että "yritä nyt vaan kestää, kyllä se siitä tai yritä olla ajattelematta koko asiaa." On äärimmäisen itsekästä kaataa omia murheitaan ystävän niskaan. Voi todeta, voi kysyä mielipidettä. Mutta älä ole se joka imee toisen ihmisen emotionaalisesti kuivaksi. Meillä jokaisella on myös omia isompia tai pienempiä ongelmia jotka vain kärjistyvät entisestään mikäli omat rajalliset emotionaaliset resurssimme tyhjentyvät aina vain toisten auttamiseen.
Samat neuvot pätevät toki myös parisuhteisiin.
Minkä tahansa ihmissuhteen onnistumisessa keskeistä on, että aikuinen ihminen viihtyy itsensä kanssa - ja jos ei viihdy, niin opettelee viihtymään. Ihminen joka pakenee itseään pakenee kaikkea muutakin. Etsikää myös uusia ystäviä joista on hauskaa ja luontevaa tehdä sitä tai tätä. Because people's priorities change.
En esimerkiksti itse ole enää vuosikausiin saanut juuri mitään kiksejä juomisesta ja baareissa luuhaamisesta. Minusta dokaaminen on koko lailla ajanhukkaa, jonka voisin käyttää johonkin paljon mielekkäämpään. Ryyppäsin nuorempana niin paljon, että en koe menettäväni yhtään mitään jos en enää ikinä vetäisi päätä täyteen. Ainoa mitä menetän on siis aikaa, rahaa ja terveyttä.
Olemme puolisoni kanssa personaallisuustyypeiltämme jossain määrin erilaisia, enkä usko että myöskään arvomaailmamme vastaa aivan yhtä tarkasti toistemme katsomuksia mitä ehkä luulemme tai olimme kuvitelleet. Siitä huolimatta - tai kenties juuri siksi - homma toimii edelleenkin.
Vastakohdat vetävät puoleen vähintään yhtä paljon kuin samankaltaisuudetkin.
Pikemminkin tuntuu siltä, että monissa parisuhteissa ihmiset ovat lopulta hirveän erilaisia. Temperamentiltaan, huumorintajultaan, toimeliaisuudeltaan sekä yleensäkin suhtautumisessa elämään.
Itsestänikin on mielenkiintoista havaita yhä uusia kulmia puolisooni näin monen vuoden jälkeenkin.
Itse tapasin vastinkappaleeni ensimmäistä kertaa monipäiväisen rännin seurauksena, erittäin itsevarmassa pirtuhumalassa.
Pysäytin iltalenkillä olleet mimmit ja tein sitä mitä kohtalaisen hyvin osaan tehdä eli olla ärsyttävällä tavalla miellyttävä ja mielenkiintoinen tai miellyttävällä ja mielenkiintoisella tavalla ärsyttävä. Otin molemmilta yhteystiedot ylös ja molempien kanssa myös kirjoittelimme alkuun vaikka olinkin fyysisesti kiinnostunut vain toisesta.
Tämä toinen nainen on nykyäänkin hyvä ystävämme ja joskus käymme kaikki yhdessä läpi tutustumisemme milloin tämä nainen yleensä syystä taikka toisesta kokee tarpeelliseksi kertoa kuinka hän efektiivisesti antoi itsensä tiputtautua pois pelistä niin, että jäljelle jäi heistä vain toinen.
En ole koskaan viitsinyt hänelle itselleen sanoa suoraan, etten missään vaiheessa edes ollut hänestä seksuaalisessa mielessä kiinnostunut. Minulle se oli vain yhdistelmä peliä, toisaalta huomaavaisuutta eli kohteliaisuutta. En pidä häntä edelleenkään älyllisesti kiinnostavana vaikka onkin ihan nätti ja mukava ihminen hänkin. Joten minun ensikäsitykseni hänestä ei ole vuosien saatossa muuttunut mihinkään.
But if it makes her feel better about herself and her sexual appeal that she would have called the shots, then more power to her.
Ehkä AP:n miehenkin kohdalla kyse oli jostakin hengenheimolaisuuden kaltaisesta. Ehkä hän tunsi, että toinen ymmärtää - ainakin joitakin puolia itsestään - paremmin kuin oma vaimo. It could happen.
Pitkässä parisuhteessa on todennäköistä, jopa oireeellista, etä toista alkaa väkisinkin pitämään enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä. Tai mikä on vieläkin pahempaa: selvitettynä, lokeroituna.
Kumppanit alkavat nähdä toisensa kapeiden linssien kautta. Tai vain vanhojen linssien kautta. Ei ole helppoa oppia katselemaan aika ajoin toista ihmista jonka kanssa on viettänyt tiiviisti aikaa vuosikausia ikään kuin uuden ihmisen silmin.
Mutta tämä olisi ehdottoman tärkeää. Because people do change. Jotkut enemmän kuin toiset. Ja kyllä, joskus jotkut ihmiset tuntuvat jäävän polkemaan paikoilleen (joka voi olla oikea havainto tai sitten ei).
Ja kyllä, olen näiden vuosien aikana muutamia kertoja humalassa enemmän tai vähemmän vehdannut muiden naisten kanssa. Humalassa sitä viehättyy niin helposti.
Tunnistan tämän "ongelmani" enkä enää vuosikausiin olekaan juonut itseäni humalaan koska en halua enää ajautua tällaisiin tilanteisiin, siitäkin huolimatta, etten ymmärräkään, että miten se, että tuntisinkin seksuaalista vetoa johonkin toiseen joskus ja jollain tasolla, jotenkin automaagisesti vähentäisi rakkauttani omaa puolisoani kohtaan pennin vertaa.
Tunnen itseni eivätkä tunteeni puolisoani kohtaan ole minnekään hävinneet näin 12 vuoden jälkeenkään. Jos tunteeni ovat johonkin muuttuneet niin pikemminkin niin, että rakastan häntä nyt enemmän kuin silloin kun olimme vielä ns. nuoripari.
Päin vastoin, nämä seksuaalisviritteiset tilanteet ovat raastavalla tavalla muistuttaneet minua konkreettisesti siitä kuinka paljon tuo ihminen minulle todella merkitsee vaikka kaikissa parisuhteissa on hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä. Jos ihmisen omatunto ei kolkuta, silloin pitäisi hälytyskellot soida.
" Eli kaikki pettää tai vähintään haluaa pettää, ihan varmasti. " En sanonut noin. Sanoin, että seksuaaliset tuntemukset myös muita ihmisiä kuin omaa puolisoaan kohtaan ovat täysin normaaleja. Tai sitten on lääketieteellisessä mielessä tällä osa-alueella todennäköisesti isompia tai pienempiä ongelmia.
Arvostaisin jos pitäytyisit laittamasta sanoja suuhuni. Mutta keskivertokaksplussalaiselta lienee liikaa vaadittu...
Väitetään, että on olemassa aseksuaalisia ihmisiä ja ehkä näin tosiaan onkin. He ovat (jos siis heitä ylipäätään edes on olemassa) kuitenkin tilastollinen anomalia. He eivät edusta suurta enemmistöä josta ainakin itse olen enemmän kiinnostunut.
Mutta seksuaalisuus ei rajoitu käsitteisiin heterous ja homous vaan se on liikkuu näiden kahden ääripään rajoilla. Paino sanalla liikkuu. Sillä ihmiset tuppaavat muuttumaan elämänsä aikana. Se mitä ei ehkä nuorempana (tai vanhempana) voinut kuvitellakaan tuntevansa - saati tekevänsä - voi jossain elämänvaiheessa tuntua maailman luonnollisimmalta asialta (aina olettaen, että omassa henkilökohtaisessa elämässä ilmapiiri tämän sallii).
Kaksplussankin foorumilla moni nainen on yllättynyt siitä kuinka monta muuta naista löytyy jotka elävät enemmän tai vähemmän tyydyttävässä parisuhteessa miehen ja lasten kanssa, mutta joista moni on kokenut seksuaalista vetovoimaa naisiin, harrastanut seksiä tai muuta intiimiä ellei peräti ollut naisen kanssa parisuhteessa. Ja vähintään yhtä moni fantasioi, että saisi em. asioita jollain tavoin vielä joskus kokea.
Jos jotain rohkenenkin väittää, niin ehkä sitä, että biseksuaalisuus lienee paljon, paljon yleisempää mitä haluammekaan uskoa. Homous on luonnossa harvinaista pelkästään siitä syystä, että homot harvemmin lisääntyvät. Biseksuaalisuus sen sijaan ei mitenkään estä jatkamasta sukua.
Ihmisen seksuaalisuus rakentuu monista palasista ja sekin tiedetään kuin helposti näitä palasia on mahdollista rikkoa.
Nykyään on edelleenkin poliittisesti korrektia esittää, että homous ei ole valinta vaikka epigenetiikan tutkimus on saattanut tämänkin näkemyksen hieman uudenlaiseen valoon.
Ei se tietoinen valinta olekaan, mutta ei se myöskään näyttäisi olevan jotain joka määräytyy jo syntymän yhteydessä. Niin vain ympäristötekijöillä on oma vaikutuksensa siihen mihin "asentoon" jotkut geenit naksahtelevat.
Tilastollisesti homous onkin anomalia, poikkeus. Mutta sairaus se on vain mikäli sitä sellaisena halutaan pitää.
Nykyisessä ilmapiirissä jossa ihan kaikki medikalisoidaan, tulevaisuus homojen näkökulmasta saattaakin vaikuttaa vähemmän ruusuiselta siinä vaiheessa kun kykenemme halutessamme muuttamaan myös yksilön epigenetiikkaa.
Kun homojen "eheyttämistä" ei enää tarvitse yrittää kristillisissä järjestöissä vaan se tehdään lääkärin vastaanotolla, on enemmän kuin todennäköistä, että moni taho haluaa jälleen luokitella homouden sairaudeksi.
Itsestäni on henkilökohtaisesti vastenmielistä ronkkia ihmisten geeniperimää, mutta pelkäänpä, että tälle tielle me lähdemme joka tapauksessa. Ensin yksittäisten esimerkkien innoittamina, sitten pelkästään sosiaalisen paineen takia.
Se, että me tuppaamme tulkitsemaan seksuaalisuutta hyvin kapeasti ja silloinkin tuomiten, aiheuttaa hirveästi tuskaa tähän maailmaan monelle ihmiselle eikä näin tietenkään tarvitsisi olla. Moni parisuhde voisi paremmin ja moni perhe-elämä muuttuisi paremmaksi jos ilmapiiri ei olisi näin yksiselitteisen seksuaalikielteinen.
En itse epäile hetkeäkään etteikö moderni lääketiede osaisi kyllä tarvittaessa todentaa meistä jokaisen jollain tavoin estoiseksi.
Mitä todennäköisemmin sinullakin on ei vain yhtä vaan todennäköisesti useampiakin juttuja joita pidät seksuaalisesti epämiellyttävänä syystä taikka toisesta. Ja lisäksi jos ajattelet niillä linjoilla, että olet saattanut menettää panoja - kuten hauskasti ilmaiset - todennäköisyytesi pettämiseen on varmasti keskivertoa suurempi.
Jos sen sijaan tiedostaa, että seksi on seksiä vaikka siinä variaatioita onkin, ja että jokaisessa parisuhteessa tulee vastaan paitsi arki myös ilmenee enemmän tai myöhemmin sekä omat että toisen negatiivisemmatkin puolet, todennäköisyys pettää on taas keskivertoa pienempi.
Mutta pettämisen mahdollisuus on aina olemassa.
Pettäminen on täysin arbitraarinen käsite. Jos mennään fundamentalistilinjalle niin silloin jo pelkkä ajatus muusta kuin omasta puolisosta on pettämistä. Jollekin toisella raja kulkee kahvilla käynnissä, suudelman vaihtamisessa, rihkaman ostamisessa. The list goes on and on.
Minä en päätä kenenkään puolesta missä rajat kulkevat, sen jokainen joutuu itse itselleen selittämään.
Kuten edellisessä postauksessa sanoin, en itse usko avoimiin suhteisiin. Ihminen on perusluonteelta omistushaluinen eikä se viileän objektiivisella analysoinnilla ja argumentoinnilla muuksi muutu.
Veikkaan, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niissäkin parisuhteissa joissa pettämisestä (tai "pettämisestä") on jääty kiinni, mutta kuitenkin päätetty jatkaa, tuo petetty (tai "petetty") osapuoli olisi mielummin halunnut olla tietämättä koko asiasta sen sijaan, että hänelle mitä todennäköisimmin jää loppuelämäksi takaraivoon epäusko siitä voiko toiseen koskaan enää todella luottaa (koska omassa elämänkatsomuksessaan tällaista absoluuttista, uskonnollista, rehellisyyttä toisilta ihmisiltä vaatii).
Ainakin tätä samaa valitusvirttä saa kaksplus palstaltakin säännöllisesti lukea.
Toki myös pettänyt (tai "pettänyt") osapuoli jäänee kiusallisen tietoiseksi em. ajatuksista ja tuntemuksista mikä ei voi olla muuttamatta hänenkin käytöstään.
Tavallaan parisuhteen valtasuhteet piirtyvät uudenlaisiksi. Ollaan yhä edelleen liittolaisia, mutta lähinnä paperilla. Emotionaalisesti ei kyetä enää sitoutumaan toiseen ihmiseen samalla tavalla kuin ennen.
Kuten varmasti huomaat sinä yrität selittää pois tuntemuksia (joita et salli itsesi tuntea) vetoamalla analyyttiseen pohdiskeluun. Me ihmiset olemme selittämisen mestareita. Näin se vain menee.
On moneen kertaa tutkittu juttu, että ihminen oppii valehtelemaan uskottavasti itselleenkin. Aivan samoin kuin hän ei kykene erottamaan valhetta totuudesta vaikka uskookin kykenevänsä.
Akateemisessa kirjallisuudessa usein väitetään, että luottamus on se sosiaalinen liima joka ylipäätään mahdollistaa ihmisten välisen rakentavan sosiaalisen kanssakäymisen. Mutta pikemminkin sitä on nimenomaan valehtelu.
Jo parisuhteiden muodostuminen perustuu valheelliseen käyttäytymiseen: ns. hyvien piirteiden korostamiseen ja vähemmän miellyttävien vähättelyyn tai suoranaiseen piilotteluun.
Valehtelua toki kutsutaan mieluusti eufemismeilla kuten valkoinen valhe, kertomatta jättäminen, jne. Tämä vain kertoo kuinka ihmisille perityypillisestä käyttäytymisestä on kysymys.
Ihminen haluaa omistaa toisen ihmisen kokonaan, mutta ikävä kyllä (tai onneksi?) se ole mahdollista. Voit ainoastaan toivoa ja uskoa eli toisin sanoen idealisoida kumppanisi eli uskoa myös ne pienemmät ja isommatkin valheet sitä hanakammin minkä mukainen rehellisyysvaade ja ylipäätään -käsitys sinulla sattuu olemaan.
Ei kulta, en katsonut tuota hyvännäköistä naista. Kyllä kulta, minustakin hän on lutkamainen, hyi. Ei kulta, en tietenkään haluaisi panna häntä. Ei kulta, et sinä ole lihonut. Ei kulta, et sinä nalkuta sinä vain ajattelet minun parastani. Ei kulta, kyllä minäkin mielummin lähtisin anoppilassa käymään kuin harrastaisin seksiä villiä ja/tai hellää seksiä kanssasi.
Ei kulta, en minäkään haluaisia nussia kanssasi ulkona (prisman pukukopissa, siskosi sängyssä, isäsi autossa, missä tahansa, milloin tahansa) niin, että joku saattaisi nähdä/kuulla. Ei kulta, kyllä joka päiväinen "mitä ruokaa tänään laitettaisiin" keskustelu ja tiskien patologinen tiskaaminen ja siivoaminen on tärkeämpää kuin nauttia toistemme läsnäolosta ja toisistamme. Ei kulta, kyllä se on miehen tehtävä saada nainen paitsi tuntemaan itsensä joka kerta ja joka tilanteessa haluttavaksi myös kaikin tavoin kyetä tyydyttämään hänet kerta toisensa jälkeen.
Ja niin edelleen.
En voi puhua kaikkien puolesta, mutta uskon, että useimmissa parisuhteissa em. ajatuksia pullahtaa joskus tai useinkin mieleen ja ne omalta osaltaan - tai ainakin väliaikaisesti - aiheuttava säröjä hyväänkin ihmissuhteeseen.
Omasta puolestani en voi sanoa muuta kuin, että meille menee oikein hyvin ja olemme yhdessä vielä silloinkin kun suurin osa kaksplussalaisista on eronnut nykyisistä partnereistaan tai kipuilee huonossa parisuhteessa.
Lapsienne tähden toivoisin, että voisin auttaa teitä tulemaan aikuisiksi jotka käyttävät omia aivojaan. Luulen, että nyt on kuitenkin jo liian myöhäistä...
