Pakko munkin vielä kertoa oma kokemukseni.
Ajattelin aina olevani ihminen, joka jättää miehen heti, jos pettää. Oltuamme yhdessä 10 vuotta, lasten saannin jälkeen, alkoi korviini kantautua epämiellyttäviä juttuja miehestäni ja muista naisista. Mieheni aina kielsi kaiken, ja minä uskoin koska halusin uskoa. Enkä halunnut päättää liittoamme, kun lapsiakin on.
Kunnes sitten kävi niin, että paras ystäväni näki mieheni toisen naisen kanssa. Silloin tajusin, että se paska on vedättänyt minua jo vuosia. Oli käynyt vaan jo niin varomattomaksi, että julkisella paikalla kihnutti toista naista. Luotti siihen, että puhuu itsensä ulos pinteestä kuin pinteestä.
Menin ihan sekaisin tuosta. Ensin sovittiin puolen vuoden koeaika, koska en edelleenkään halunnut rikkoa lapsilta perhe (ajattelin tosiaan silloin niin, että MINÄ rikkoisin perheen). Mies vakuutteli ja vannoi, itki ja kerjäsi ja polivllaan rukoili, etten jättäisi häntä. Enkä minä sitten osannut lähteä. Halusin oppia taas luottaan mieheen. Mutta eihän se onnistunut. Kaksi vuotta sitkuttelimme suhteessa, jossa minä olin masentunut ja jopa vainoharhainen miehen menemisistä ja tekemisistä. Ihan hirveää.
Lopulta mies kahden vuoden jälkeen kyllästyi ja jätti minut. Ei siis jaksanutkaan odottaa, että pääsen asian yli, vaikka oli niin luvannut. Ja mulle uusi shokki päälle. Mies halusi "olla ykisn". Meni kaksi viikkoa erosta, ja mies talutti uutta, minua 15 vuotta nuorempaa pimua ympäri kyliä ja esitteli sitä meidän yhteisille kavereille. Uskokoon ken tahtoo, että sillä ei ollut tuota uutta naikkosta jo valmiina olemassa.
Eli mun pointti on se, että ymmärrän Tinja sun halun jatkaa, lasten vuoksi. Ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta sinuna juoksisin niin lujaa kuin kintuista lähtee mahdollisimman kauas miehestäsi.
Ja nyt kun olen aikani sinkkuillut, voin todellakin allekirjoittaa tuon, mitkä joku sanoi: baarit on täynnä ukkomiehiä, jotka yrittää vokotella naisia. Oksettavia paskakasoja, ja sen heille myös kerron. Ikinä en lähtisi tuollaisen matkaan.
