Meidän lapset ei koskaan kuule riitelyä-olen ylpeä:)

siis JOSKUS ollaan eri mieltä mutta puhutaan ne niin ettei lapset kuule. seison mieheni takana vaikka mikä tulisi.

 

pumpulilapsilla on karmea aikuisuus kun totuus iskee päin kasvoja. Millähän keinoin he ratkovat tulevat aviokriisinsä kun heillä ei ole siihen mitään mallia varmaan eroavat kun luulevat että riidat eivät kuulu parisuhteeseen.

Millä tavalla se riitely kuuluu sitten normaaliin parisuhteeseen? On normaalia että joskus voi tulla riitaa, mutta onko se sitten epänormaalia jos hommat menee niin yksiin ettei erimielisyydet koskaan riidaksi asti paisu?

 

Ystäväni on kasvanut perheessä jossa koskaan ei riidelty ja hän on kokenut nyt aikuisiän suhteissa sen rasitteena.

riitelyhän on rasite.miksi tuhlata elämää erimielisyyksiin kun voi elää tasapainoisesti yhdessä koko perhe. minua on kohdeltu huonosti mutta en ole ikinä katkera vaan ystävällinen esim. miehen siskolle joka minua haukkui.elämään saa iloa monista asioista,miksi olla negatiivinen?

ja sinä psykologi:ystäväni perheessä riideltiin ja ystäväni on saanut traumoja.omat lapset kasvatan niin että riitely on huono asia ja voi oppia olemaan riitelemättä.esimerkiksi kun eräät sukulaiset usein harrastavat sanaharkkaa meilläkin niin kerron että se on sääli.

Taidat olla nyrkin ja heelan välissä.. Tuollainen kuluttaa ihmistä ihan suunnattomasti! Kyllä oman mielipiteen täytyy voida sanoa!

Voi hyvä ihminen, minä en riitele, mutta se ei todellakaan tarkoita, että en sanoisi omaa mielipidettäni hyvinkin painokkaasti. Nyt pitäisi pitää erillään kaksi asiaa: riiteleminen ja oman mielipiteensä sanominen - ne siis oikeasti ovat kaksi eri asiaa. =)

Hei ethän sä oo ap?

En ole ap, kuinka niin? Vastasin vain omasta puolestani tälle, joka epäili riitelemättömän ihmisen olevan nyrkin ja hellan välissä. =)

 

siis JOSKUS ollaan eri mieltä mutta puhutaan ne niin ettei lapset kuule. seison mieheni takana vaikka mikä tulisi.

Vaikka miehesi uhkaisi antaa lapsille selkään? Etkö silloinkaan sanoisi, ettei se käy?

 

Meillä ei karjuta, ei heitetä tavaroita, ei solvata toista, jne.

Me ns. riidellään sivistyneesti eli keskustellaan, yritetään pitää volyymi normaalilla tasolla, ei alennuta nimittelemään vaan pysytään asiassa. Lapset toki kuulevat, kun ollaan jostain asioista eri mieltä, mutta en näe mitään syytä näyttää heille sellaista mallia, missä vanhemmat rääkyvät toisilleen kurkku suorana, pitävät mykkäkoulua, toinen osapuoli lähtee ovet paukkuen ulos...

:flower:

 

No ei meilläkään lapset (13 ja 5) ole kuulleet riitelyä saatikka tappelua. Voi olla että riitely on normaalia (tappelu mielestäni ei), mutta meillä pyritään siihen, että asiat ratkaistaan ilman riitelemistä.

Näin minunkin mielestäni. On se kumma jos ei voi rehellisesti olla eri mieltä puolison kanssa ja siitä ei huutamatta selviä. Tottakai lapsi voi kuulla erimielisyyksiä, mutta siihen ei kuulu huutaminen, haukkuminen, eikä mikään mikä lasta pelottaisi.
Meillä ei ole tapana räyhätä toisillemme, ei ole ollut koskaan edes mitään syytä sellaiseen.

Tätä minäkin yritän ajaa takaa. =)

 

siis JOSKUS ollaan eri mieltä mutta puhutaan ne niin ettei lapset kuule. seison mieheni takana vaikka mikä tulisi.

Vaikka miehesi uhkaisi antaa lapsille selkään? Etkö silloinkaan sanoisi, ettei se käy?

mieheni ei tee sitä -meillä on yhteiset arvot. sellaisia tilanteita ei ole ollut ettenkö voisi luottaa mieheeni.monet pettää,minun mies ei koskaan.tekee töitä kotona ja on kaiken vapaa-ajan kotona.

 

Minusta taas riidat yms kuuluu ihan normi elämään samoin se että ne selvitetään.Riitoja voi olla muullakin lailla kuin kurkkusuoraan toiselle huutamalla.

Minusta elämään kuuluu myös riidat ja erimielisyydet lasten kanssa.

näin myös meillä..
ja jos lapset näkee riidan niin ne näkee myös sen sopimisenkin

 

Seksi on VELVOITE?! WHOOOOOT!!!??
Vähän olis muuten tylsää meillä jos oltais kaikesta samaa mieltä... Me ei jaksettais toisiamme jos oltais ihan samikset tai toinen myöntyis aina toisen mieliksi.

Joo. Sun pitää tarjota miehellesi seksiä koska hän käy töissä, on sosiaalinen, raitis ja... vakaa peruskallio.. Hmmm.. miten tää kuulostaa niin tutulta?? Ai NIIN! Siitä puhuttiin niissä 1800-luvun avioliitto-oppaissa!! NYkyaikana puhuisimme näin... haluan harrastaa mieheni kanssa seksiä koska haluan antaa ja saada nautintoa...haluan huolehtia itsestäni jotta voisin itse paremmin.. minusta on kivaa kun mieheni on raitis, sosiaalinen ja blaa blaa blaa MUTTA silti minä EN OLE KYNNYSMATTO...

 

siis JOSKUS ollaan eri mieltä mutta puhutaan ne niin ettei lapset kuule. seison mieheni takana vaikka mikä tulisi.

Okei, luulen ymmärtävinäni. Olet erilainen ihminen kuin minä. Minulle on tärkeää,että voin "seisoa mieheni rinnalla" ja olla sellainen kuin olen, mielipiteineni ja ajatuksineni ja meistä kumpikin voi ilmaista asiallisesti, jos onkin eri mieltä. Ei sitä tarvitse säästää sinne, missä kukaan muu ei näe. MUtta minulle passaa ja ymmärrän, että on olemassa toisella tapaa eläviä ja ajattelevia. Tärkeintähän lienee olla tyytyväinen siihen omaan tapaan elää *hymyilee*

 

Meillä 3 lasta, 15v, 9v ja 5v eikä lapset ole koskaan kuullet että isällä ja äidillä olisi ollut erimielisyyttä tai riitaa eikä yhtäkään kirosanaa,huutoa tms.. . aina ollaan miehen kanssa onnistuttu peittämään erimielisyydet lapsilta.15vkin sanoi ettei koskaan ole nähnyt meitä riidoissa .erimielisyydet ollaan setvitty mökillä kaksin eikä lapset ole koskaan kuulleet niitä. olen tästä hyvin ylpeä sillä liian moni kasvaa räyhäperheissä.. onko muita?

Ei varmaan niin, yhtä pitkät ikäerot kuin meillä eikä koskan mene hermot. Osaamme keskustell ja sitä harjoiteltu lasten kanssa jo pinetä pitäen niin ei tule murkkunakaan ongelmia ettei olisi yhteyttä.

 

uskon, että on olemassa pariskuntia, jotka aidosti ovat asioista samaa mieltä, eikä heidän tarvitse riidellä. Ja mikäs sen hienompaa. En ollenkaan usko siihen, että pitäisi esittää riitelyä lapsille sen vuoksi, että saisivat jotain suhdemallia. Mutta se kuulostaa pahalle, että erimielisyyksien välttämiseksi toinen tai molemmat ovat hampaat irvessä samaa mieltä tai tukahduttavat ajatuksiaan, ettei vai mitään negatiivista näkyisi lapsille.

Olet juuri oikeassa!

 

Ystäväni on kasvanut perheessä jossa koskaan ei riidelty ja hän on kokenut nyt aikuisiän suhteissa sen rasitteena.

riitelyhän on rasite.miksi tuhlata elämää erimielisyyksiin kun voi elää tasapainoisesti yhdessä koko perhe. minua on kohdeltu huonosti mutta en ole ikinä katkera vaan ystävällinen esim. miehen siskolle joka minua haukkui.elämään saa iloa monista asioista,miksi olla negatiivinen?

ja sinä psykologi:ystäväni perheessä riideltiin ja ystäväni on saanut traumoja.omat lapset kasvatan niin että riitely on huono asia ja voi oppia olemaan riitelemättä.esimerkiksi kun eräät sukulaiset usein harrastavat sanaharkkaa meilläkin niin kerron että se on sääli.

Taidat olla nyrkin ja heelan välissä.. Tuollainen kuluttaa ihmistä ihan suunnattomasti! Kyllä oman mielipiteen täytyy voida sanoa!

Voi hyvä ihminen, minä en riitele, mutta se ei todellakaan tarkoita, että en sanoisi omaa mielipidettäni hyvinkin painokkaasti. Nyt pitäisi pitää erillään kaksi asiaa: riiteleminen ja oman mielipiteensä sanominen - ne siis oikeasti ovat kaksi eri asiaa. =)

Hei ethän sä oo ap?

En ole ap, kuinka niin? Vastasin vain omasta puolestani tälle, joka epäili riitelemättömän ihmisen olevan nyrkin ja hellan välissä. =)

Vastasin nimenomaan ap:lle, koska hän painotti ettei koskaan sano mielipiteitään miehelleen, ettei tulisi kitkaa ja eripuraa. En sanonut sinulle mitään tai sinun tilanteestasi mitään. Ja ei, tosiaan eri mieltä voi olla riitelemättäkin. Mutta on erikoista, jos ei voi edes sanoa omaa mielipidettään ja jos on eri mieltä, niin ap:n täytyy mennä ITSEENSÄ. Miksi????

 

Vastasin nimenomaan ap:lle, koska hän painotti ettei koskaan sano mielipiteitään miehelleen, ettei tulisi kitkaa ja eripuraa. En sanonut sinulle mitään tai sinun tilanteestasi mitään. Ja ei, tosiaan eri mieltä voi olla riitelemättäkin. Mutta on erikoista, jos ei voi edes sanoa omaa mielipidettään ja jos on eri mieltä, niin ap:n täytyy mennä ITSEENSÄ. Miksi????

Ok, minä luin vain siinä yläpuolella olleen ketjun ja sen perusteella vastasin, en huomannut siinä mitään siitä, että ei sano lainkaan mielipidettään. =)

 

Mä oon lapsuuteni myös elänyt sellaisessa kodissa jossa ei vanhemmilla ei koskaan ollut erimielisyyksiä, ei minkäänlaisia. 12 vuotiaaksi asti sitä kesti ja se päättyi siihen että kaks yötä kuuntelin äitini huutoa, jonka jälkeen hän pakkasi kamansa ja häipyi. Oli löytänyt sitten "paremman" miehen.

Ja mulle tuosta tuli kauheet ongelmat. Shokki oli kova ja sitä käsitellessä meni monta vuotta. Ensimmäisissä ihmissuhteissa mä en ollenkaan osannut käsitellä minkäänlaisia erimielisyyksiä vaan aina kun pienikin erimielisyys tuli niin mä itkin hysteerisenä että kai tää nyt sitten on tässä. Se oli ihan ku mussa ois aina "heränny" se pikkutyttö joka itki äidin perään. Ja kauan kesti ennenku mä hoksasin tuon. Sitten vasta pystyi itse asiaa kunnolla käsittelemään ja opettelemaan sitä riitelemistä ja erimielisyyksien ratkomista. Pitkä ja kivinen tie mutta lopulta onnistui.

Meillä on tyttö nähnyt erimielisyyksiä ja tulee näkemäänkin. Ei raivota tms. vaan osataan riidellä. Ei lapselle tarvitse opettaa sellaista harhaluuloa että aina ollaan asioista samaa mieltä koska todellisuudessahan se ei näin ole.

Mä en missään nimessä haluais lapselle antaa samanlaista mallia ku itte oon saanu. Se ei ole normaali tilanne. Oon sen alan ammattilaisiltakin kuullu ku oon omia haavojani käsitelly. Elämään kuuluu erimielisyydet ja jos ei niitä ole, se tarkoittaa ainoastaan sitä että toinen alistuu. Jokaisella ihmisellä on myös täysi oikeus voimakkaisiinkin mielipiteisiin. Niitä ei tarvitse peitellä tai miettiä omaa asennettaan uusiksi. Ne voi ihan hyvin tuoda esille, ei niistä tarvitse riitaa tehdä.

 

Mihis ap hävisi?
KOmmentoi nyt ihmeessä vielä sulle tulleita kysymyksiä/kommentteja, esim. miksi täytyy mennä itteesä jne.

 

Varmaan seisoo siellä miehensä takana parhaillaankin

 

Ystäväni on kasvanut perheessä jossa koskaan ei riidelty ja hän on kokenut nyt aikuisiän suhteissa sen rasitteena.

ja sinä psykologi:ystäväni perheessä riideltiin ja ystäväni on saanut traumoja.omat lapset kasvatan niin että riitely on huono asia ja voi oppia olemaan riitelemättä.esimerkiksi kun eräät sukulaiset usein harrastavat sanaharkkaa meilläkin niin kerron että se on sääli.

No tottahan toki traumoja voi riidoista tulla, jos niitä on paljon ja jos ne on rajuja jne. Mutta tiedätkö, siitä sitä voi vasta traumoja tullakin, jos lapset opetetaan ihan pienestä pitäen siihen, ettei asioista voi olla erimieltä, ei voi ilmaista "riidan pelossa" omia mielipiteitään tai tunteitaan. Sillä tavalla ihmisen sisään kerääntyy kaikkea "tunnekuormaa" joka sitten jonain päivänä alkaa sieltä tulla yli ja seuraukset voi olla aikamoiset, joko fyysisesti tai psyykkisesti tai käyttäytymisen tasolla. Ja kun puhutaan ihmisen kasvusta, niin siihen kasvuun kuuluu se että tuntee itsensä kokonaisuudessaan ja HYVÄKSYY KAIKKI TUNTEET mitä ylipäätään elämään kuuluu. Elämässä on tarkoituskin olla erilaisia tunteita ja se on meille ihmisille iso rikkaus. On itseä ja muita kohtaan väärin, ellei halua tutustua tähän koko elämän tunneskaalaan esim. "riitojen pelossa". Ei sillä tavalla kasva ihmisenä niihin mittoihin, mihin ihminen on tarkoitettu kasvavaksi. Mutta elämä opettaa varmasti sinua ja/tai lapsiasi tässäkin asiassa ja ehkäpä sitten muistat tämän ketjun ja saamasi lukuisat vastaukset.

JUURI NÄIN mitä ap sanot näihin asioihin?

 

Pakko oli jo kommentoida..
Meillä on molemmilla miehen kans tuliset luonteet ja jos sattuu käymään niin että ollaan yhtä aikaa pahalla tuulella ja väsyneitä niäänet nousee kaakkoon aika nopeasti, oli lapset siinä tai ei, mutta ei me koskaan olla riidoissa eikä nimitellä toisia. Meillä ei ole mykkäkoulua, eikä kumpikaan painu ulos. Kun asiat on sanottu ni yleensä mies tulee halaileen ja sopimaan. Nyt joku varmasti tarras tuohon ku mies tulee sopimaan...
no se on niin todennäköisesti sen takia että mua on aina ärsyttäny mun lyhyt vihaisuus, eli mä en osaa olla vihainen ollenkaan. Aina "tilaisuuden" tullen päätän että en puhu sille kyllä piiitkään aikaan, mutta muutaman minuutin päästä unohdan kokonaan sen mitä päätin :kieh:
Joissain tilanteissa on vaan pakko olla lasten silmien edessä samaa mieltä, kun se koskee niitä... esim. lapsi pyytää isiltä jotain ja isi kieltää ja sitten lapsi tulee multa kysymään ni minäki kiellän. Jos antaisin luvan veisin pohjan isin sanomisilta.

 

mun mielestä eri mieltä oleminen ja riitely kuuluvat yhtenä normaalina osana elämään. Riidellä saa ja pitääkin, muuten ei ihmissuhteessa ole oikein mitään tunnepuolella jäljellä. mun vanhemmat ei koskaan riidelleet, ja varmaan olivat siitä ylpeitäkin. No, ero heille kuitenkin tuli, kun olivat olleet 29 v. naimisissa. Jotain heidän suhteestaan sitten kuitenkin puuttui, läheisyyttäkö? Vai luottamusta ehkä? Ja joo, kyllä lastenkin kuullen riidellä voi. Eiväthän lapset saa mitään mallia ristiriitojen ratkaisemisesta muuten!

 

No te jotka olette riitelyn kannalla...
Riittääkö se teidän mielestänne, että lasten kuullen voidaan olla eri mieltä, sopia kompromissi ristiriitaan ja sitten kuitata asia huumorilla ja sopia?
Me ollaan kyllä miehen kanssa monestikin eri mieltä, mutta meillä ei ikinä ole huudettu toisillemme, ei olla haistateltu, haukuttu (yhdesti erimieltä ollessa sanoin miestä kusipäiseksi, se oli jo ennen lapsen syntymää), ei olla paiskottu ovia tai tavaroita, saati käyty toisiimme käsiksi.
Eli riittääkö se lapsen psyyken kannalta että oppii että eri mieltä voidaan olla ja siitä PITÄÄ VOIDA KESKUSTELLA? Jos ei keskustelu heti huutamatta onnistu, niin jutellaan sitten kun vähän aikaa ollaan pohdittu asiaa itseksemme?

 

No te jotka olette riitelyn kannalla...
Riittääkö se teidän mielestänne, että lasten kuullen voidaan olla eri mieltä, sopia kompromissi ristiriitaan ja sitten kuitata asia huumorilla ja sopia?
Me ollaan kyllä miehen kanssa monestikin eri mieltä, mutta meillä ei ikinä ole huudettu toisillemme, ei olla haistateltu, haukuttu (yhdesti erimieltä ollessa sanoin miestä kusipäiseksi, se oli jo ennen lapsen syntymää), ei olla paiskottu ovia tai tavaroita, saati käyty toisiimme käsiksi.
Eli riittääkö se lapsen psyyken kannalta että oppii että eri mieltä voidaan olla ja siitä PITÄÄ VOIDA KESKUSTELLA? Jos ei keskustelu heti huutamatta onnistu, niin jutellaan sitten kun vähän aikaa ollaan pohdittu asiaa itseksemme?

Parasta ois, ettei tulis huutoa, vaan erimielisyys sanottais ja sovittais. Ja jos huutoa tulee, niin pitäis sopia lasten kuullen ja mahdollisesti pyytää huutamista myös lapsilta anteeksi.

 

Minusta huutaminen osoittaa äkkipikaisuutta ja kykenemättömyyttä kohtaamaan ristiriitoja. On normaalia että lapset huutavat riidellessään, mutta jos aikuisten ihmisten pitää karjua toisilleen, niin minua lähinnä huvittaa tai säälittää.

 

No te jotka olette riitelyn kannalla...
Riittääkö se teidän mielestänne, että lasten kuullen voidaan olla eri mieltä, sopia kompromissi ristiriitaan ja sitten kuitata asia huumorilla ja sopia?
Me ollaan kyllä miehen kanssa monestikin eri mieltä, mutta meillä ei ikinä ole huudettu toisillemme, ei olla haistateltu, haukuttu (yhdesti erimieltä ollessa sanoin miestä kusipäiseksi, se oli jo ennen lapsen syntymää), ei olla paiskottu ovia tai tavaroita, saati käyty toisiimme käsiksi.
Eli riittääkö se lapsen psyyken kannalta että oppii että eri mieltä voidaan olla ja siitä PITÄÄ VOIDA KESKUSTELLA? Jos ei keskustelu heti huutamatta onnistu, niin jutellaan sitten kun vähän aikaa ollaan pohdittu asiaa itseksemme?

Ei meilläkään paiskota tavaroita, nimitellä tms "rajua" riitaa, eihän sitä sillä tavalla varmaan kellekään ole "hyväksi" riidellä jos vaan pystyy olemaan asiallisemmin erimieltä asioista. Kyllä se lapsille välittyy että on lupa olla eri mieltä... ainakin luulen niin.

 

Meillä vanhemmat riiteli paljon mutta eivät koskaan sopineet. Mun miehen kotona taas ei riidelty juuri ollenkaan. Tästä syystä meillä molemmilla on vaikeaa riidellä. Minä suutun helposti ja huudan mutta en oikein osaa sopia. Mies taas ei haluaisi riidellä ja luulee aina että minä vihaan häntä jos olen suuttunut. Kumpikaan ei ole saanut tervettä mallia riitelystä ja sopimisesta. Kumpikaan ääripää ei ole hyväksi lapselle.