Hei!
Kirjoitin tälle palstalle eilen pitkän, henkilökohtaisen postauksen, jonka jälkeen tulin hieman katumapäälle, koska viesti oli ehkä liiankin henkilökohtainen. Poistin tuon viestin, mutta tässä lähes sama sisältö uudelleen muutamilla lisäkommenteilla höystettynä. Ja tästä viestistä näytti tulevan ihan yhtä pitkä...;-) Mielestäni on tärkeää, että hyväksymme sen, että näihin hoitomuotoihin liittyy myös kipeitä ajatuksia ja tunteita. Vertaistuki, esim. keskustelu asiasta täällä on tärkeää.
Taustastani sen verran, että synnytin lahjamunsasolupojan tämän vuoden helmikuussa. Kuulun siis niihin onnekkaisiin, joita pitkän lapsettomuushistorian jälkeen onnistaa, ja saa sen oman lapsen. Onnellisempi en siis voisi olla enkä mitään muuta enää pyytää. Kuitenkin lahjamunasoluhoitoihin liittyy minun kohdallani myös kipeitä ajatuksia ja tunteita, kuten useilla muillakin tälle palstalle kirjoittaneilla.
Raskausaikana minusta tuntui, että kannan jonkun vieraan lasta; ei tämä ole oikeasti minun lapseni. Tämä ajatus oli niin "kauhea", etten uskaltanut tunnustaa sitä oikein kenellekään. Neuvolassa asiasta puhuin, ja siellä sanottiin, että kunhan lapsi syntyy, unohdan tuollaiset asiat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Synnytyksen jälkeen kävin melkoisessa aallonpohjassa, ja mietiskelin ja itkeskelin lahjasoluasiaa hyvin paljon. Varmaan pitkälti hormonien heittelystä, synnytyksestä ja väsymyksestä johtuen ajattelin, että tuo lapsi tietää, että minä en ole hänen äitinsä. Tunsin lapsen vieraaksi, ja mietin, onko tuo todella minun lapseni. Pelkäsin myöskin, että lapseni ei pidä minusta. Tutkin paljon hänen piirteitään, ja mietin, mitkä ovat peräisin mieheltäni, ja mitkä luovuttajalta. Tuntui kipeältä, että hänellä ei ollut mitään minun piirteikseni tunnistettavaa, ja tiesin myös, että ei mitään muutakaan minun perimästäni lähtöisin olevaa.
Pikku hiljaa ja ajan myötä lasta hoivatessani ajatukseni ja tunteeni ovat muuttuneet. Mietin toki edelleen ajoittain lahjamunasoluasiaa, tällä hetkellä ennen muuta siitä näkökulmasta, että miltä lapsesta tuntuu, kun kerromme hänelle asiasta: Alkaako hän pohtimaan identiteettiään, selvittääkö hän luovuttajan, haluaako hän tavata luovuttajan, ja mitä sitten tapahtuu. Mietin myöskin, alkavatko ympärillämme olevat ihmiset jossakin vaiheessa epäillä, että lapsella ei ole minun geenejäni. Vanhemmillemmme, sisaruksillemme ja lähimmille ystävillemme olemme asiasta kertoneet. Mielestäni se on tärkeää, koska aiomme kertoa asiasta lapsellekin.
Olen kuitenkin päässyt yleisesti ottaen yhä enemmän sinuiksi asian kanssa. Olen lapseni äiti, koska minä olen hänet kantanut, synnyttänyt ja imettänyt. Kaikki rakennusaineet ovat tulleet minulta, hän on ollut minun verenkierrossani, vaikka "alkupanoksesta" minun osuuteni on tullut jostain muualta. Lapseni ja minun välille muodostuu ajan myötä kiintein mahdollinen side. Minä tulen lapseni kasvattamaan, ja nykyisten tutkimusten mukaan ympäristö, eli esim. kasvatus, vaikuttaa siihen, millainen lapsesta tulee yhtä paljon kuin geeniperimäkin. Ja minä rakastan juuri tätä lasta, ja olen ikionnellinen, että hän on syntynet meille. En haluaisi, että hän olisi tippaakaan erilainen. Olen myös aivan varma, että lapsi saa minusta hyvän äidin; Olenhan käyttänyt kaikki mahdolliset keinot hänet saadakseni.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin siis niille, joita tämä asia mietityttää: Miettikää pois, älkää sulkeko asiaa pois mielestänne. Ja uskokaa, että se rakkaus syntyy ja kehittyy. Vaikka välillä tuntuisi vaikealta. En kuitenkaan halua antaa mielikuvaa, että minä olisin jotenkin täysin sinut asian kanssa; Kuten sanoin, asia on mielessä aina välillä, ja uskon, että näin tulee olemaan jatkossakin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea raskauden ja olen saanut juuri tämän lapsen rakastettavakseni. Se on kaikista tärkeintä.
Hullua, miettikää, että olen pohtinut sitäkin, että mitä jos tulisinkin vielä raskaaksi ihan luomusti (mihin mahdollisuudet ovat siis todella pienet), niin suhtautuisinko siihen geneettisesti omaan lapseen eri tavalla kuin tähän hieman avustettuun? Mutta kun pohdin asiaa pidemmälle, niin olen kyllä varma, että rakastaisin kumpaakin lasta yhtä paljon. Meillä on vielä neljä alkiota pakkasessa, ja jos kävisi niin, että tulisin raskaaksi luomusti, jäisivät nämä todennäköisesti käyttämättä, ja silloin surisin sitä, etten saisi lisää lapsia juuri tästä samasta ihanasta yhdistelmästä...
Olen siis varsinainen jossittelija ja murehtija. Tosiasiassa olisi (toinen) lottovoitto, jos vielä toisen lapsen saisin, keinolla millä hyvänsä...
Itseäni on jonkin verran stressannut myös raha-asiat: Nämä hoidothan ovat hyvin kalliita. Koska olin aluksi (neljä inseminaatiota) hoidoissa yksin, en saanut mistään mitään kela-korvauksia. Tämän lahjamunasoluhoidon teimme yhdessä mieheni kanssa, miehen löysin siis inseminaatioiden jälkeen. Minulla on mennyt rahaa hoitoihin n. 18 000 - 20 000 e. Miten teillä muilla? Miten olette selviytyneet asiasta ihan konkreettisesti ja henkisesti? Minä olen jotenkin vain taaplannut taloudellisesti, mutta olen kyllä surrut ja murehtinut rahanmenoa. Tietenkin tekisin saman silmänräpäyksessä uudelleen, ei siitä ole kysymys, mutta paljosta rahasta kuitenkin.
Toivottavasti kukaan täällä ei pelästy eikä loukkaannu viestistäni; Olen todellakin onnekas ja onnellinen, haaveeni on toteutunut, enkä mitään muuta voisi enää pyytää. Mutta on mielestäni lohdullista tietää, että on ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kuin minä, ja jotka tuntevat samantapaisia tunteita ja ajattelevat samanlaisia ajatuksia. Se on kai sitä vertaistukea ;-)
Olen samaa mieltä amv:n kanssa siitä, että myös pitkät lapsettomuushoidot vaikeuttivat varmaan omalla kohdallani lapsen omaksi tuntemista. Meillä oli myöskin sama tilanne, lapsi joutui teholle, tosin noin viikoksi, mikä pahensi tilannetta entisestään, koska emme päässeet heti vierihoitoon.
Tuollainen kirjanen olisi mielestäni hieno asia! Olen etsinyt aiheesta suomenkielistä materiaalia, mutta sitä ei tosiaan ole kyllä saatavilla. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että näistä tunteista ja ajatuksista puhuttaisiin, koska niin monet niitä näyttävät kuitenkin kohtaavan, ja se varmasti auttaisi monia asian kanssa kamppailevia!