Luovutettujen munasolujen/alkioiden avulla raskautuneet

Oli aivan PAKKO kirjautua ja tulla kommentoimaan Poikanen2014 tarinaa. Aivan ihanaa ja kunnioitettavaa, että kerroit kaiken ja kaiken sen asian kipeyden myös. Olet paljon käynyt lävitse ja kulkenut pitkän tien äidiksi. Olet varmasti kasvanut tuon matkan varrella. Uskon, että tämä on hieman sellainen tilanne, että valittaa ei saisi kun nyt kerran on raskaaksi tullut ja tuolla on 100 naisia naapuripalstoilla jotka antaisivat mitä vaan päästäkseen samaan tilanteeseen. Mielestäni kuitenkin näitä hankalia tunteita täytyy vaan jotenkin purkaa ja käsitellä.

Itselleni on jopa iskenyt välillä ihan hirveä pelko, että en osaa vastata vauvan tarpeisiin eli että jätän hänet vaan jonnekin itkemään. Siis ihan hullua! enhän nyt ikinä tekisi niin, mutta jostain tulee sellainen pelko. Pelkään myös, että mitä jos hän vaikka muistuttaa jotain ihmistä josta en pidä tai mitä jos hänellä on vaikka hörökorvat...siis naurettavaa, mutta tällaisia se minä tyttö vaan mietin.

Toisin kuin poikanen tuossa kirjoitti niin minä rakastin per heti kumpaakin lastani ja ehkä toista vielä nopeammin kun hän oli 10 vuoden toiveen tulos. Pelkään siis että sellaista salama rakastumista ei voi enää tulla...

Miten vaan, mutta nämä on kyllä niin herkkiä tunne asioita ja oli hienoa kuulla, että sairaalassa on mahdollisesti keskustelu apua tarjolla jos tarve tulee.

Kirjoittelen muita kuulumisia myöhemmin. Halusin nyt vain kommentoida tuohon kirjoitukseen heti, kun sen luin ja kiittää siitä.

Niin mitä rahapuoleen tulee niin meillä ei mennyt kovin paljon rahaa, kun tajuttiin iän takia ottaa heti oikeat keinot käyttöön.

 

Kiitos ihanat naiset siitä, että jaatte kokemuksianne ja tunteitanne. Saan paljon voimaa ja tukea teistä. Erityiskiitos Poikanen2014. Mä olen myös hyvin herkkä ihminen ja siksi ymmärrän sua hyvin tunteiden ristipaineessa. Jännää nähdä millaisia tunteita tämä matka vielä tuo tullessaan. Kuten Taukullakin, mullakin on kaikkia outoja pelkoja siitä, kuinka en osaa vastata lapsen tarpeisiin. Pelkään jopa inhoavani häntä aluksi.

Kohta selviää kuinka käy, sillä laskettuun aikaan on enää 3 viikkoa Kerron sitten teille, miltä tuntuu. Toistaiseksi suurin huoli on vain siitä, että saisin lapsen elävänä ulos. Vauvan liikkeet ovat välillä tosi vähäisiä.

 

Munkin on aivan pakko nyt tulla kirjoittamaan, kun vielä sopivasti kerrankin sattuu olemaa aikaa!

Ensinnäkin tervetuloa Tallustelija ja Poikanen 2014! Onnea Tallustelijalle raskaudesta! Olikin ensimmäinen kerta, kun luen jonkun käyneen Belgiassa hoidossa. Toivottavasti sinulla kaksosraskaus sujuu mahdollisimman pitkälle, vaikka jo hyvillä viikoilla oletkin! Ja onnea aarteesta, Poikanen!

Olen todella tyytyväinen, että täällä on nyt alettu perusraskauskuulumisten lisäksi pohtia lahjasoluasiaa. Itseäni asia pohditutti todella paljon, silloin kun aloitimme hoidot lahjasoluilla (lahjasiittiöillä ensin - hoitotaustamme löytyy profiilistani, kun klikkaa nimimerkkiäni -> rahaa mennyt hoitoihin noin 30 000 e ekan lapsen saamiseen, vajaa 10 000 e toiseen raskauteen).

Omien tuskaistenkin mietiskelyideni takia minulla heräsikin jossain vaiheessa haave, että olisi hienoa, jos olisi olemassa suomenkielinen kirja/vihkonen lahjasolulla/-alkiolla lapsen saaneiden tarinoita ja ajatuksia. Ehdotin ideaani Simpukkaan viime vuoden alussa, koska olin valmis keräämään tarinat ja toimittamaan ne. Simpukka ilahtui asiasta, samoin esim. meidän Suomen klinikan lahjasoluasioista vastaava hoitaja, mutta sitten kävikin niin, että mieheni joutui viime vuoden alussa yllättäen ulkomaille töihin yli vuodeksi (oli tosin välillä Suomessakin töissä), joten minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa toteuttaa ideaani, vaikka sitä olin/oli jo mainostettukin yms. Ja nyt kun/jos saamme parin kk sisällä toisen lapsen, siirtynee (siirtyy) asia taas eteenpäin

Joo, mutta siis... Mulla on todella samanlaisia tunteita ja kokemuksia kuin Poikanen 2014:llä. Minä luulin raskauden aikana olevani sujut lahja-alkioasian kanssa, mutta lapsen synnyttyä minulla meni noin vuosi, että asia ei enää vaivannut minua niin paljon ja koin lapsen ihan oikeasti omakseni, vaikka toisaalta hän tavallaan tuntui omalta jo heti synnyttyään. Varmasti epäusko siitä, että onko tuo nyt muka ihan oikeasti meidän oma lapsi (muutaman vuoden lapsettomuushoitotausta siis) , oli yksi syy siihen, miksi lapsi tuntui vähän vieraalta. Meillä tietenkin vaikutti myöskin se, että lapsi oli ekan kuukauden keskolassa, ja niilläkin, joiden lapsi on geneettisesti oma mutta on joutunut heti synnyttyään teholle/keskolaan, voi olla normaalia vaikeampi kiintyä heti lapseen.

Itseäni vaivasi lapsemme ulkonäkö (lähinnä nenä) todella paljon, ja sitä kesti noin vuoden. Ajattelin, ettei hän ole kovin nätti lapsi ja että minkähän näköinen hänestä tuleekaan, mutta mielestäni hän on nyt reilu 2,5-vuotiaana oikein söpö ja on kyllä muuttunut ulkonäöltään paljon siitä, mitä oli alle 1-vuotiaana. Aika on todellakin tehnyt tehtävänsä, koska juuri tämä lapsi on meidän ikioma iki-ihana, ja välillä maailman ärsyttävin, lapsi. <3 Toivon, että nyt toisen lapsen kohdalla uskallan uskoa siihen, että lapsesta tulee rakas vieraista geeneistä huolimatta (nyt ne ovat taas uudella tavalla vieraat, koska alkio ei ole samoilta luovuttajilta kuin eka lapsi).

Ulkonäköasiaa pohdin edelleenkin aika paljon (varmasti jopa päivittäin), mutta enää se ei ahdista. Minäkin olen herkkä ja jään helposti jumiin johonkin ajatukseen, jota sitten pyörittelen mielessä. Mutta nyt tuntuu hyvältä, joskin mietin usein, kuinka helposti lapsestamme huomaakaan, ettei hänessä ole meidän kummankaan ulkonäköä. Hassua, koska olen melkoisen avoimesti kertonut asiasta. Ja silloin kun asiasta mainitsen, huomaan kuulijan hämmästyvän aidosti. Näin kävi juurikin viime viikolla, kun yksi entuudestaan tuttu, nykyään tuttu äiti, sai kuulla, ettei tyttömme ole genettisesti meidän. Hän kyllä tiesi, ettei meilläkään (hän oli juuri kertonut, että heidän esikoista yritettiin muutama vuosi) lapsen saaminen ole ollut helppoa, muttei hänellä siltikään ollut tullut mieleenkään, ettei tyttömme olisi meidän geeneistä Oli kuulemma ajatellut, että lapsemme kiharat on periytyneet minulta Ja yksi tuttu alkoi kerran oikein nauraa, kun näki tyttömme pitkästä aikaa, että onpas aivan kuin isänsä, johon sitten kerroin totuuden. Tässä nyt vain kaksi esimerkkiä siitä, että ei ne ihmiset sitten kai ajattele, että lapsi olisi voinut saada alkunsa lahjasoluista, koska eiväthän monet edes tiedä asiasta tai koska se ei millään liity omaan elämään, eivät tule sellaista vaihtoehtoa edes ajatelleeksi.

Äh, nyt ajatus katkesi, kun mies tuli kotiin. Jos jotain tulee myöhemmin mieleen, yritän ehtiä taas jossain välissä rustata pari riviä. Ja siitä lapselle kertomisesta minun pitää myös joku kerta kirjoittaa.

Maija; mustakin tuntuu, et vauvan liikkeet on nykyään vähäisempiä tai vaimeampia, vaikkakin juuri nyt sit tuntuu aika vahvasti. Mulla on "onneksi" vauvan munuaisen takia ultra tiistaina, joten sitten näkee, onko kaikki muuten hyvin. Toivottavasti meidän kaikkien pikkuiset voivat hyvin nyt ja tulevaisuudessakin!


amv (32+1 -> esikoinen syntyi 31+5, joten taas yksi etappi ohitettu )

P.S. Sori jos ja kun on kirjoitusvirheitä. En jaksa yleensä oikolukea kirjoituksiani...

 

amv olisipa hieno asia jos kirjoittaisit lahjasoluasiasta kirjasen. Se varmasti auttaisi monia. Lääketiede osaa tänä päivänä niin hienoja temppuja, että siinä on ihmisten ja tunnepuolen välillä vaikea pysyä mukana. Mitenköhän adoptiovanhemmat ja sijaisvanhemmat ja kohdunvuokraajat kokevat äitiyden alun?

Toivottavasti amv vauvasi munuaisasia on kunnossa. Onko kyse vakavasta ongelmasta vai vain kontrollista?

 

Hei!

Kirjoitin tälle palstalle eilen pitkän, henkilökohtaisen postauksen, jonka jälkeen tulin hieman katumapäälle, koska viesti oli ehkä liiankin henkilökohtainen. Poistin tuon viestin, mutta tässä lähes sama sisältö uudelleen muutamilla lisäkommenteilla höystettynä. Ja tästä viestistä näytti tulevan ihan yhtä pitkä...;-) Mielestäni on tärkeää, että hyväksymme sen, että näihin hoitomuotoihin liittyy myös kipeitä ajatuksia ja tunteita. Vertaistuki, esim. keskustelu asiasta täällä on tärkeää.

Taustastani sen verran, että synnytin lahjamunsasolupojan tämän vuoden helmikuussa. Kuulun siis niihin onnekkaisiin, joita pitkän lapsettomuushistorian jälkeen onnistaa, ja saa sen oman lapsen. Onnellisempi en siis voisi olla enkä mitään muuta enää pyytää. Kuitenkin lahjamunasoluhoitoihin liittyy minun kohdallani myös kipeitä ajatuksia ja tunteita, kuten useilla muillakin tälle palstalle kirjoittaneilla.

Raskausaikana minusta tuntui, että kannan jonkun vieraan lasta; ei tämä ole oikeasti minun lapseni. Tämä ajatus oli niin "kauhea", etten uskaltanut tunnustaa sitä oikein kenellekään. Neuvolassa asiasta puhuin, ja siellä sanottiin, että kunhan lapsi syntyy, unohdan tuollaiset asiat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Synnytyksen jälkeen kävin melkoisessa aallonpohjassa, ja mietiskelin ja itkeskelin lahjasoluasiaa hyvin paljon. Varmaan pitkälti hormonien heittelystä, synnytyksestä ja väsymyksestä johtuen ajattelin, että tuo lapsi tietää, että minä en ole hänen äitinsä. Tunsin lapsen vieraaksi, ja mietin, onko tuo todella minun lapseni. Pelkäsin myöskin, että lapseni ei pidä minusta. Tutkin paljon hänen piirteitään, ja mietin, mitkä ovat peräisin mieheltäni, ja mitkä luovuttajalta. Tuntui kipeältä, että hänellä ei ollut mitään minun piirteikseni tunnistettavaa, ja tiesin myös, että ei mitään muutakaan minun perimästäni lähtöisin olevaa.

Pikku hiljaa ja ajan myötä lasta hoivatessani ajatukseni ja tunteeni ovat muuttuneet. Mietin toki edelleen ajoittain lahjamunasoluasiaa, tällä hetkellä ennen muuta siitä näkökulmasta, että miltä lapsesta tuntuu, kun kerromme hänelle asiasta: Alkaako hän pohtimaan identiteettiään, selvittääkö hän luovuttajan, haluaako hän tavata luovuttajan, ja mitä sitten tapahtuu. Mietin myöskin, alkavatko ympärillämme olevat ihmiset jossakin vaiheessa epäillä, että lapsella ei ole minun geenejäni. Vanhemmillemmme, sisaruksillemme ja lähimmille ystävillemme olemme asiasta kertoneet. Mielestäni se on tärkeää, koska aiomme kertoa asiasta lapsellekin.

Olen kuitenkin päässyt yleisesti ottaen yhä enemmän sinuiksi asian kanssa. Olen lapseni äiti, koska minä olen hänet kantanut, synnyttänyt ja imettänyt. Kaikki rakennusaineet ovat tulleet minulta, hän on ollut minun verenkierrossani, vaikka "alkupanoksesta" minun osuuteni on tullut jostain muualta. Lapseni ja minun välille muodostuu ajan myötä kiintein mahdollinen side. Minä tulen lapseni kasvattamaan, ja nykyisten tutkimusten mukaan ympäristö, eli esim. kasvatus, vaikuttaa siihen, millainen lapsesta tulee yhtä paljon kuin geeniperimäkin. Ja minä rakastan juuri tätä lasta, ja olen ikionnellinen, että hän on syntynet meille. En haluaisi, että hän olisi tippaakaan erilainen. Olen myös aivan varma, että lapsi saa minusta hyvän äidin; Olenhan käyttänyt kaikki mahdolliset keinot hänet saadakseni.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin siis niille, joita tämä asia mietityttää: Miettikää pois, älkää sulkeko asiaa pois mielestänne. Ja uskokaa, että se rakkaus syntyy ja kehittyy. Vaikka välillä tuntuisi vaikealta. En kuitenkaan halua antaa mielikuvaa, että minä olisin jotenkin täysin sinut asian kanssa; Kuten sanoin, asia on mielessä aina välillä, ja uskon, että näin tulee olemaan jatkossakin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea raskauden ja olen saanut juuri tämän lapsen rakastettavakseni. Se on kaikista tärkeintä.

Hullua, miettikää, että olen pohtinut sitäkin, että mitä jos tulisinkin vielä raskaaksi ihan luomusti (mihin mahdollisuudet ovat siis todella pienet), niin suhtautuisinko siihen geneettisesti omaan lapseen eri tavalla kuin tähän hieman avustettuun? Mutta kun pohdin asiaa pidemmälle, niin olen kyllä varma, että rakastaisin kumpaakin lasta yhtä paljon. Meillä on vielä neljä alkiota pakkasessa, ja jos kävisi niin, että tulisin raskaaksi luomusti, jäisivät nämä todennäköisesti käyttämättä, ja silloin surisin sitä, etten saisi lisää lapsia juuri tästä samasta ihanasta yhdistelmästä... Olen siis varsinainen jossittelija ja murehtija. Tosiasiassa olisi (toinen) lottovoitto, jos vielä toisen lapsen saisin, keinolla millä hyvänsä...

Itseäni on jonkin verran stressannut myös raha-asiat: Nämä hoidothan ovat hyvin kalliita. Koska olin aluksi (neljä inseminaatiota) hoidoissa yksin, en saanut mistään mitään kela-korvauksia. Tämän lahjamunasoluhoidon teimme yhdessä mieheni kanssa, miehen löysin siis inseminaatioiden jälkeen. Minulla on mennyt rahaa hoitoihin n. 18 000 - 20 000 e. Miten teillä muilla? Miten olette selviytyneet asiasta ihan konkreettisesti ja henkisesti? Minä olen jotenkin vain taaplannut taloudellisesti, mutta olen kyllä surrut ja murehtinut rahanmenoa. Tietenkin tekisin saman silmänräpäyksessä uudelleen, ei siitä ole kysymys, mutta paljosta rahasta kuitenkin.

Toivottavasti kukaan täällä ei pelästy eikä loukkaannu viestistäni; Olen todellakin onnekas ja onnellinen, haaveeni on toteutunut, enkä mitään muuta voisi enää pyytää. Mutta on mielestäni lohdullista tietää, että on ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kuin minä, ja jotka tuntevat samantapaisia tunteita ja ajattelevat samanlaisia ajatuksia. Se on kai sitä vertaistukea ;-)

Olen samaa mieltä amv:n kanssa siitä, että myös pitkät lapsettomuushoidot vaikeuttivat varmaan omalla kohdallani lapsen omaksi tuntemista. Meillä oli myöskin sama tilanne, lapsi joutui teholle, tosin noin viikoksi, mikä pahensi tilannetta entisestään, koska emme päässeet heti vierihoitoon.

Tuollainen kirjanen olisi mielestäni hieno asia! Olen etsinyt aiheesta suomenkielistä materiaalia, mutta sitä ei tosiaan ole kyllä saatavilla. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että näistä tunteista ja ajatuksista puhuttaisiin, koska niin monet niitä näyttävät kuitenkin kohtaavan, ja se varmasti auttaisi monia asian kanssa kamppailevia!

 

Vastaan vielä itse itselleni heti tähän perään..

Juuri sama tunne MaijaE: Kuin olisin kantanut mieheni ja jonkun toisen naisen lasta. Ja samoin, vauva tuntui vieraalta, mietin ulkonäköä ja huolehdin, tuleeko identiteettiongelmia. Ja edelleen sama ajatus, että luovutetut solut ovat toisaalta pikkujuttu, toisaalta taas todella iso, koska niillä ohjataan sitä, minkälaisia meistä tulee. Koen kuitenkin olevani lapseni biologinen äiti, koska hän on kasvanut minun sisälläni ja minä olen hänet synnyttänyt.

Mielestäni on myöskin tärkeää olla rehellinen ja avoin itselleen ja antaa myös niiden vaikeiden asioiden ja tunteiden tulla. Uskon, että sitä kautta niiden kanssa pääsee sinuiksi.

Vaikka minulla ei vielä lapselle kertominen ole todellakaan ajankohtaista, niin olen kuitenkin miettinyt, miten sen sitten tekee, joten te, joilla on kokemusta asiasta, niin kuulisin mielelläni teidän kokemuksianne asiasta. Mitä olette sanoneet, miten lapsi on reagoinut jne...?

Aika moni täällä on ollut hoidoissa ulkomailla; Olen bongannut ainakin Viron, Venäjän, Belgian, oliko Tsekkikin..? Itseäni kiinnostaa, miksi olette valinneet ulkomaat ja mitä kokemuksia teillä on hoidoista näissä maissa? Onko ikä ollut ratkaiseva tekijä? Itse olen 41 v., joten minulla on vielä muutama vuosi aikaa yrittää kakkosta täällä Suomessa...

Terveydenhuollon ammattilaiset eivät muuten varmaan ole saaneet juurikaan koulutusta ainakaan lahjamunasolu/alkio -hoidoista, siltä ainakin vaikuttaa, kun heidän kanssaan keskustelee asiasta.. Miten te olette kokeneet asian?

Ja hei, kaikista tärkein asia: Tsemppiä teille kaikille raskauksiinne!!! Innolla odotan kuulumisianne ja vauvojen syntymistä.

 

No nyt on näkööjään puheripuli.. Ei vaan, asioita tulee mieleen, kun niitä miettii; Oli minulla heti synnytyksen jälkeen toki paljon positiivisiakin ajatuksia ja tunteita vauvaa kohtaan; Ihan ensimmäinen ajatus oli, että vauva näyttää juuri siltä, kuin meidän vauvamme pitääkin näyttää. Tämä oli siis ihan tunnepohjainen ajatus, näyttipä vauva sitten objektiivisesti katsottuna miltä tahansa. Ja toinen ajatus oli se, että hän on täydellinen. Ja rakastin kyllä häntä heti alkumetreiltä, ihan kyyneliin asti; Sairaalassa itkin ihan yhtä lailla onnesta kuin sitten vaikeistakin ajatuksista. Eli siis hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita tämä on minulle aiheuttanut... Sekä positiivisia että negatiivisia. Näin on varmasti meillä monilla.

 

Lueskelin näistä teidän ajatuksista ja rekisteröidyin palstalle.. mulla on 2009 syntynyt lahjasolutyttö.
on hienoa että uskallatte puhua näistä. Minäkin olen läpikäynyt samoja tunteita eikä missään näistä ole uskaltanut puhua. Tuntui että leimautuu kiittämättömäksi.
Meillä siis tytön raskausaika oli vaikea. Takana oli 11v lapsettomuutta. Olin kipeä ja vuosin verta. Luultavasti myös vähän masennuin. Synnytys oli ok mutta vauva kovasti itkuinen. Ensimmäiset 4kk oli kovaa koliikkia ja allergioita. Imetys epäonnistui (ja mä uskon että imetyksellä olisi iso merkitys kiintymyssuhteeseen! !) . Vauva oli hyvin vaativa ja vauva aika raskas. Kaikki helpottui jollain tapaa 6kk kohdalla vaikkakin elämä ei ollut edelleenkään sitä mitä "kuvittelin" tai mitä ystävien vvauva-arki tuntu olevan.
Vauva kasvoi pulleana ja omasi kovan ruokahalun. Lapsi oli toki nätti ja näin mutta ulkopuoliset "nauroi" miten pienellä sirolla äidillä on niin iso vauva.
Nyt isompana tyttö on edelleen roteva ja voimakaskokoinen. Ulkoisesti meissä (ei tietenkään) ole mitään samaa mitä monet pohtii jopa ääneen. Tytön luonne ja Tempperamentti on myös täysin poikkeava omastani joten se aiheuttaa paljon tulta ja tappuraa .ä
Mäkin pelkäsin välillä tunteita. .mietin oliko nuo vauva-ajan epäonnistumiset seurausta siitä etten saanut vauvaan 100% kiitymyssuhdetta. Tuskimpa vaan mutta näitå mietin.
Mutta siis. Ei saa käsittää väärin. Kuten sanottu puhun tässä VAIN niistä negaatioista vaikka tietenkin elämä on 99% muuta. Mutta ymmärrän pelkojanne ja ajatuksianne äärettömän hyvin. Asiat ei oo yksinkertaisia. Vaikka luulisi että pelkkä raskaaksi tulo tekisi kaikesta ruusunpunaista.
Mutta. Tuhannesti olen kiitollinen lapsestani. Sitä ei mikään muuta.

 

Ja lisään vielä, ettei "ulkopuoliset" käsitä täysin väärin..
Kyseessä ei missään nimessä ole se että olettaisin(mme) lapsen olevan joku täydellisyys tai klooni. Tottakai omilla soluilla lapsi voi olla sairas tai vaikka rupikonna. Ei kyse ole misäännimessä siitä. Vaan se, ettei asiat oo yksinkertaisia. Moni juttu vaikuttaa vaikkei niitä tule aina ajateltua. Sitä vaan luulee että kun saa vauvan syliin nii kaikki olis auvoista
Yhtä mullistavaa se voi olla biovauvankin kanssa

 

Kiitos k2009, että sinäkin jaksoit ja halusit tulla kertomaan omista kokemuksistasi! Hankala näitä mietteitä on yrittää selittää lapsettomalle tai biolapsen vanhemmalle. Oma äitinikin taannoin totesi, että mitä sitä nyt tollasia miettimään, kun aloin puhua, et mietin esimerkiksi sitä, kokeeko tyttömme jo(i)ssain vaiheessa elämäänsä kriisin tai kriisejä, koska ei tunne geneettistä taustaansa. Ja varsinkin siksi, että hän on saanut alkunsa anonyymiluovuttajien soluista. Että mä olin itsekseni raivoissani äitini kommentille

Jatkan juttua joskus toiste tas aiheesta, mut se piti tulla kertomaan, että mulla piti olla, ja tavallaan olikin, kontrolli vauvan munuaisesta (se oli hiukan laajentunut edelleen, ei vakavaa, kontrolli vielä rvk 36, jos oon raskaana, ja sit syntymän jälkeen tarkkaillaan, mut ilmeisesti ei edes tarvitse mitään antibioottia syntymän jälkeen virtsa-/munuaistulehdusta estämään ), mutta munuaiskontrolli muuttuikin kontrolliksi siitä, aloinko vuotaa aamulla lapsivettä! Eilen jo tuli vähän vesimäistä vuotoa, aamulla sängyssä maatessa lorahti kunnolla, ja vessassa tuli jo vaaleanpunaista vuotoa, joskin vuotoa oli paljon vähemmän kuin esikoisesta (rvkt 28+6), jolloin vedet meni kunnolla. Pakkasin sairaalakassin valmiiksi ja oli 99 % varma, että kyseessä on lapsivesi, vaikka sitä vähän tulikin, mut vaaleanpunainen väri viimeistään sai mut melko vakuuttuneeksi. Pikatestin mukaan vuoto ei sit kuitenkaan ollut lapsivettä suureksi yllätykseksi jopa lääkärin mielestä. Kohdunsuukin oli edelleen kiinni ja kiinteä ja kohdunkaulaa 4 cm, joten mysteeriksi jäi, mitä vuotoa se oli/on. Saattaa olla valkovuotoa/jotain vuotoa kohdunsuulta ja että paikat alkaa kypsymään. Lääkäri "lohdutteli" et varmasti tämä toinenkin syntyy ennenaikaisesti

Sain varmuudeksi (ja onneksi) kortisonipiikin kypsyttämään vauvan keuhkoja. Huomenna haen vielä toisen piikin, ja jos vuotoa on edelleen, se katsotaan taas pikatestillä. Mun oli tarkoitus lähteä mun vanhempien luo torstaina tytön kanssa, joten sitä nyt mietin, et uskallanko lähteä runsaan 3 tunnin junamatkan päähän. Keskussairaala siinä kaupungissa tosin on, jos tulee joku hätä tai synnytys Muuten oli ultrassa kaikki virtaukset ok, lapsivettä hyvä määrä, pienehkö vauva radista huolimatta (kokoarvio 1670 g) ja vauva edelleen rt:ssa, mikä on hieno homma. Sykkeetkin vaihteli mukavasti sen puolen tunnin aikana, kun otettiin käyrää. Onneksi meillä on tosiaan yliopistollinen sairaala noin 4 km päässä, ja sinne kuulemma heti näytille, jos alkaa joku asia epäilyttää.

Tällästä täällä tänään Toivotaan, et tilanne pysyisi stabiilina vielä muutaman viikon edes!

amv 32+3

P.S. Viime raskaudessa oli merkintä papereissa, et ovum donatio raskaus eli luovutettu munasolu. Silloin jo yritin korjata, et ei, se on embryo donatio. Ja taas sama juttu, et lääkäri ei millään meinannut tajuta, et kyseessä on sekä luovutettu munasolu että siittiö eli lahja-alkio! Ensin kysyi sanelunsa välissä, että onko siis isä lapsen isä Mua vain alkoi naurattaa ja sanoin että ei, vaan kyseessä on myös lahjasiittiöt, siis täysin vieraat geenit, vaikka olis pitänyt valistaa, että kyllä isä on lapsen isä ja minä olen lapsen äiti. Lääkäri oli muuten niin mukava, joten en kiehahtanut tällä kertaa sisäisesti yhtään, naureskelin vain itsekseni ääneen.

 

k2009 Kiitos sinullekin kokemuksiesi jakamisesta. Tähän hoitomuotoon tuntuu liittyvän paljon tunnepitoisia isoja asioita.

amv Kyllä on taas sitten yhtä jännitysnäytelmää tämä sinun raskautesi. Nyt saa jännittää että koska tulet kertomaan vauvan syntyneen jo. Toivotaan nyt kuitenkin, että vielä muutama viikko menisi. Olisi varmaan hyvä jos hän nyt yli 2kg kasvaisi. Minkäs sille tietenkään voi jos luonto toisin päättää. Hyvä kuitenkin että molemmat voitte hyvin ja sen suhteen ei ole mitään huolta.

Hassu tuo lääkärin kanssa käymäsi keskustelu

Sydänääniä itse kuuntelen nyt säännöllisesti n. joka toinen päivä ja hyvin kuuluu vaikka laite on halvin varmaan markkinoilla oleva, mutta en kyllä hienompaa kaipaa. Joskus siis hyvin harvoin tuntuu joku hentoinen tönäisy vatsalla, mutta ihan mahdotonta sanoa onko ne sikiön liikkeitä vai mitä tai potkuja. Elohiireltä tuntuu enemmänkin, mutta kohtahan niitä liikkeitä pitäisi alkaa tuntumaan eli alan kyllä jo ensi viikosta hieman niitä odotella.

Olen kärsinyt jo ainakin viikon päänsärystä siis jo heti aamusta. Ihan järkyttävää kun herätessä päätä särkee. Tänään sitten ensimmäinen aamu kun ei särkenyt ja tuntui kyllä taivaalliselta.

Hyvää keskustelua on tosiaan tänne virinnyt ja jatketaan sitä ihmeessä.

Tauku (15+1)

 

Hei naiset!

Kiitos rohkeudestanne kun jaoitte kokemuksia ja tuntemuksianne tästä lahjasoluraskaudesta. <3

Nyt on myös mun oltava rohkea ja kerrottava,että meitä on yhtä monta fiilistä kun on odottajaakin. Itse tunnen suunnatonta iloa ja syvää kiitollisuutta,että sain vihdoin mahdollisuuden äitiyteen,enkä ole huolissani,että lapsellani ei ole minun genetiikkaani. Mun lapseni elää,kasvaa minussa,me jaamme yhteisen veren ja musta tuntuu ihanalta,että saatan jonakin päivänä nähdä hänessä isänsä piirteitä. Mitä pidemmälle raskaus etenee (kohta 29 vkoa) sen varmempi ja onnellisempi olen siitä,että saan kantaa juuri tätä lasta. Lasta,joka on minun ja meidän.

Minäkään en halua kirjoituksellani loukata,enkä toivoisi kenenkään tulkitsevan tätä muuksi kuin mitä tarkoitan: mun näkemys ja fiilikset omasta raskaudestani.

Toivotan kaikille onnellista odotusta sekä rohkeutta ja voimia käsitellä kaikkia fiiliksiä..

Aurora

 

Kiitos mahtavista kirjoituksista, mukava lukea kaikenlaisia kokemuksia, tämä kun on jokatapauksessa itsellekin uusi kokemus, mikäli joskus vielä raskaaksi tulen. Mietinkin, että kuinkahan paljon ne ajatukset laukkaa raskaana ollessa, kun nyt ennalta ei koe mitään kummempaa tunnemyllerrystä lahjasoluasiasta. Etappi kerrallaan, kun nyt pääsisi taas hoitoihin ja sitten pitäisi tulla vielä raskaaksikin! Välillä ei tajua, miten luomuraskaudet alkaa..jotkut niinku vaan touhuaa ja kertalaakista se on siinä. En ole katkera, mutta ehkä vähän kuitenkin.
Ulkomailla hoidoissa olevat, onko luovuttajat anonyymejä joka paikassa? Venäjällä ei saa tietoon luovuttajaa, toisaalta se on helpottavaa, toisaalta taas miettii vaivaako se lasta sitten joskus.
Poikanen, me ollaan ulkomailla siksi, että siellä ei ole jonoja luovutussoluhoitoihin. Hoidot on sujuneet hyvin ja saamamme palvelu on ollut hyvää. Suomesta on kokemusta 2 ivf:n verran ja yhtä hyvin sujui asiat molemmissa.

 

Hei!

Tosi hienoa kuulla erilaisia kertomuksianne omista tuntemuksistanne ja ajatuksistanne. Kiitos esimerkiksi Aurora73, että kerroit oman kokemuksesi! Näin me ihmiset olemme erilaisia, ja samankin ihmisen ajatukset ja tunteet vaihtelevat eri aikoina. Minulle tämä ajatusten vaihto on ollut tärkeää, ja helpottaa, kun kuulee, että muillakin on ollut samantyyppisiä tuntemuksia. Silloin ikään kuin helpommin antaa itselleenkin luvan kokea näitä tunteita, koska "se on ihan normaalia". Ja näistä ei tosiaankaan ole vielä juuri missään puhuttu, eli vertaiskokemuksia ei ainakaan minulla ole aiemmin ollut saatavilla. Toisaalta ihan yhtä tärkeää on kuulla toisentyyppisiä kokemuksia, esim. Aurora73, koska kyllähän myös tämäntyyppisiä ajatuksia on ollut itselläkin, ja toisaalta se antaa myös yhden esimerkin/mallin siitä, miten tätä asiaa voi ajatella.

Amv, tsemppiä raskauteesi! Toivotaan, että se jatkuisi vielä, niin päästäisiin vähän pidemmälle. On kyllä uskomaton tuo lääkärin letkautus; toisaalta se taas on hyvin ymmärrettävää, koska jos ei ole ollut näiden asioiden kanssa aikaisemmin tekemisissä, niin helpostihan sitä tulee yhdistettyä isyys siittiöön ja äitiys munasoluun.. Tosiasissa ne ovat omasta mielestäni jotain ihan muuta.

 

Minäkin kerron vähän omista fiiliksistä lapsiani kohtaan. Olen sopeutunut ajatukseen lahjoitetusta munasolusta jo vuosien ajan. Vika omissa soluissani todettiin niin nuorena, että mietintäaikaa oli paljon. Noin 5 vuotta kävin asiaa läpi, alkaen täydellisestä kieltäytymisestä lahjasoluja kohtaan, päättyen asian hyväksymiseen ja innostumiseen hoidoista uudelleen. Ehkäpä tästä ajasta johtuen lapseni ovat heti tuntuneet omilta. En ole koskaan ajatellut heidän olevan kenenkään muun kuin minun ja mieheni. Tätä tietysti auttaa se, että lapset ovat niin vahvasti mieheni näköisiä, että toisen osapuolen piirteille ei ole jäänyt tilaa. Lahjoittajamme ovat taatusti olleet mahtavia tyyppejä. Sen verran ihania luonteen piirteitä lapsista on paljastunut. Suhtaudun heihin ajatuksissani kuin läheiseen sukulaiseen, vaikka siis ovat täysin anonyymejä. Esikoinen jo tietää ja jotain ymmärtää siitä, että äiti ja isä halusivat hänet niin kovasti ja saivat lahjaksi vauvasolun , koska äidillä ei vauvasoluja ole ja niin saimme juuri hänet. Noin lyhykäisyydessään. Emme ole monellekaan, vanhempiamme lukuunottamatta, lahjasoluista kertoneet. Koemme sen olevan lapsen asia, jonka hän saa aikanaan päättää, kenen haluaa yksityisasioistaan tietävän. Nyt kun lapset ovat jo isompia, niin muistuttavat myös paljon minua. 60 % lapsen käytöksestä on opittua, joten eleet, ilmeet, äänenpainot ym. ovat oppineet ja välillä tuntuu kuin peiliin katsoisi Nämä siis täysin minun tuntemuksia. Kiva lukea erilaisia tarinoita ja kuten huomaamme, polkuja on monia ja ne tuntuvat johtavan kuitenkin samaan lopputulokseen, lapsen rakastamiseen ?

Tänään kävin neuvolassa. Siellä oli lääkärinä vanhempi nainen, joka ei varmaan koskaan ollut kohdannut naista, joka oli raskautunut lahjasoluilla. Hän aloitti, " ahaa, tämä raskaus on alkanut epänormaalisti " sitten lopuksi kyseli, miksi ei käytetty omia soluja ??? Voi hyvää päivää, kyllä ärsytti koko eukko. No onneksi vauvalla kaikki hyvin ?

Rudy ja poikanen rv 17+3

 

Kiitos Rudy tarinastasi, oli kiva kuulla miten olet asiaa lapsellesi jo alustanut. Mielestäni tosi kivasti kerrottu! Minä uskon myös vahvasti, että lapsi alkaa muistuttamaan vanhempiaan monessa mielessä ilman geneettistäkin taustaa.
Uskomaton urvelo tuo sinun neuvolatäti..voisi ne olla hieman paremmin perillä nykyajasta ja siitä, kuinka paljon lapset saavat alkunsa hoidoilla. Uskomattomia kommentteja.
Tsemppiä kaikkien odotukseen! (Mä odotan täällä portin takana josko joskus pääsisi uudestaan sisään..)

 

Tulin kurkkimaan teidän ketjua tuolla Lokakuisista odottajista. Minäkin odotan siis vauvaa, mutta mielenkiinnosta tulin lukemaan teidän ketjua, koska pohtimanne asiat ovat myös meidän perheelle tuttuja, mutta vain toisesta kuvakulmasta eli siitä lahjoittajan. Kun mieheni kanssa aloimme yrittämään lasta, tulin raskaaksi 3. kierrosta. Raskaus päätyi km:n rv 9 ja uusi raskaus ei vaan meinannut saada alkuunsa. Hakeuduimme yksityiselle lapsettomuusklinikalle tutkimuksiin, koska halusin hinnalla millä hyvällä välttää uuden keskenmenon, jos vain mahdollista. Tutkimukset tehtiin ja avuksi otettiin raskautumiseen kaikki ns kevyet hoidot: clomifen, pregnyl, lugestron ja Prednisol, ja aloinkin nopeasti odottamaan meidän esikoista. Tuo yrityksen vuosi oli pitkä ja lapsettomuuden pelko valtava, tuo tuska porautui mieleemme samanlailla, kun lapsettomuuslääkärin sanat miehen spermatulosta lukiessa: tämä on kyllä niin ensiluokkaista tavaraa, että ihmeessä jos ikinä ajatus tuntuu kotoisalta, tulkaa luovuttamaan! (Luovuttajista kuulemma todellakin pulaa uuden lain voimaan astumisen jälkeen eli että luovutetusta hoidosta alkuunsa saanut saa luovuttajan tiedot täysikäisenä) No, seuraavat raskaudet esikoisen jälkeen ovatkin lähteneet käyntiin ensi yrittämästä ja tämä viimeinen ilman yritystä ;-) Olimme päättäneet, että 3 pientä lasta riittää meille ja miehelle tehdään sterilisaatio, mutta sitä ennen hän käy luovuttamassa sukusolujaan. Hän kävi läpi kaikki mahdolliset psykologikäynnit ym ja kävi luovuttamassa maksimimäärän/käynnit sukusolujaan. Sovimme, että myös minä käyn tekemässä saman imetyksen loputtua. Mies kävi sterilisaatiossa ja samalla viikolla aloin ihmettelemään miten kuukautisia ei ala kuulumaan millään vaikka imetys oli lopetettu ja raskaanahan sitä oltiin. Olin jo henkisesti varautunut, että seuraavaksi alkaa minun luovutusprosessini. No, se saa hetken odottaa, mutta syy miksi kirjoitan tätä oli se, että kyllä me luovuttajatkin mietimme. Mitä sitten tuntee, jos joku jonain päivänä tulee pimpottamaan ovelle ja kertoo omaavansa puolet samoista geeneistä kun meidän lapset? Näenkö miehen piirteitä tuossa ihmisessä? Jos omat sukusoluni kelpaavat luovutukseen, tulenko näkemään jossain omia piirteitäni? Mitä omat lapset ajattelevat, kun kuulevat asiasta? Lapsettomuusklinikalla pidettiin erittäin tärkeänä, että myös omille lapsille kerrotaan asiasta, koska Suomi on niin pieni maa, joten voi olla mahdollista että lapset törmäävät toisiinsa. Onnea kaikkien meidän odotuksiin ja vauvoille oikein rakkautta elämiinsä :heart: Ainakin heitä on todellakin toivottu ja odotettu, koska hoitoja läpikäydessä varmasti jokainen miettii jaksaako vielä vai luovuttaako...

 

Malttamaton, kiitos postauksestasi ja elämän lahjasta, jonka olette miehesi kanssa päättäneet toisille antaa. On todella kaunista, että mahdollistatte perheen ja saman ilon lapsesta, joka teillä on, jollekkin. Oli tosi mielenkiintoista kuulla luovuttajan pohdintoja. Tuota geneettisten puolisisarusten asiaa olen minäkin paljon pohtinut. Olen ymmärtänyt, että usein tasapainoisissa oloissa kasvaneet luovutettujen solujen lapset eivät niinkään ole kiinnostuneet kontaktista luovuttajan kanssa (lähde: australialaistutkimus) mutta ovat sen sijaan kiinnostuneita geneettisistä puolisisaruksista. Ymmärrän tämän hyvin, sillä lapsesta voi tuntua, että hänellä on jo hyvät vanhemmat, mutta uteliaisuus geneettiseen taustaan kanavoituu sisarus-asiaan.
Itse ainakin aion kannustaa lasta etsimään luovuttajan ja "sisarukset" jos hän yhtään sitä toivoo aikuisena.
Lapsettomuusvuosina kävimme läpi myös adoptioneuvonnat ja olin aluksi vastaan luovutussoluvaihtoehtoa. Se tuntui niin vieraalta asialta. Myöhemmin mieleni muuttui ja nyt suhtaudun tähän vähän niinkuin puoli-adoptiona, jossa perheeseemme on adoptoitu puolikas-perimää ja sen myötä tuntematon ulkopuolinen henkilö loppuelämäksemme ainakin jossain taustalla. Emme silti aio kertoa luovutusasiasta kuin äidilleni, sillä jätän asian lapsen kerrottavaksi. Ajattelen sen olevan hänen yksityisasiansa. Näin siis meillä...

Toivoisin, että saavuttaisin saman olotilan kuin rudy , jossa voin suhtautua luovuttajaan kuin sukulaiseen, sillä sitähän hän tavallaan on. Puolet lapseni perimästä on siltä joltakulta "kiltiltä tädiltä", joka on siten aina osa perheemme elämää.

ON: rv 38 nyt täynnä ja odotan malttamattomana synnytystä. Pelkään hyljintäreaktiota istukassa ja haluaisin vain lapsen elävänä syliini. Hänen kasvunsa on jo hidastunut ja olen erityisseurannassa, mutta päivä kerrallaan mennään. Itse voin muutoin hyvin.
Hauskaa päivää kaikille!

 

Iitu : joo, aikamoinen täti oli lääkärinä. Meinasin jo heittäytyä keskustelussa samalle tasolle ja vastata; "käytimme luovutettuja,, koska halusimme ruskeasilmäisen lapsen" tai jotain muuta yhtä fiksua. No joo, jätin omaan arvoonsa, mutta harmitti kun en saanut oikein mitään irti koko käynnistä. Pah.
MaijaE: tsempit viimeisiin viikkoihin ja synnytykseen. Nuo on jännittäviä hetkiä.

Sen verran vielä lapsen suhtautumisesta "tietoon" lahjasolusta, että hän ei reagoinut mitenkään. Jatkoi keskustelua jostain muusta ihan normaalisti. Mutta johonkin mielen sopukkaan se jäi hautumaan ja otan asian esille aina silloin tällöin. Kaksosille jutellaan myös vähän isompana. Meidän lapset ovat sikäli eriarvoisessa asemassa, että esikoinen on syntynyt vanhan lain aikaan, eli hänen lahjoittajastaan ei ole mitään tietoja saatavilla. Kaksoset ja tämä tulokas sitten aikanaan saavat lahjoittajan tiedot ja se on hieno juttu ! Eivät välttämättä tule ottamaan koskaan yhteyttä mutta jo mahdollisuus ja tieto varmasti tuovat hyvän tunteen. Se on sitten aikanaan heidän valintansa.

(.) ihanaa kun pikku potkut ovat alkaneet tuntumaan. Vointi on hyvä ja virtaa riittää taas tukalan alkuraskauden jälkeen.

 

Hei ihanat naiset!
Kylläpä osaatte hienosti pukea ajatuksianne sanoiksi. Kiitos siitä! Omatkin ajatuseni selkiytyvät samalla, kun noita edellisiä sain lukea.

AMV kirjaideasi on hieno. Toivottavasti se joskus ilmestyy..
Mutta nyt on tietenkin tärkeämpää ottaa iisisti ja kasvatella lasta vielä lisää.

Yritin täs mieheni kans keskustelua geneettisesti oman ja lahjamunasolulapsen
herättämistä tuntemuksista...Ei siitä mitään tullut. Sanoi vain, että älä mieti tuollaisia.
Kai on sit lähestyttävä " miehisemmin", mitä, miten ja milloin kertoa lapsille ja niin edelleen. Onko jotain ehdotuksia lähestymistavasta?

Joku kyseli...Oon kans nelissäkymmenissä, ja miehen työn perässä ollaan Belgiassa, joten hoidot siksi täällä. Ollaan julkisessa terveydenhuollossa, ja tosi tyytyväisiä siihen. Sairausvakuutus kattaa ison osan kuluja. Luulisin n.5000 euroa olevan osuutemme.

Omaa: Kokoarvio tällä hetkellä n.1600g ja n.1800g. Kohdunkaulassa ei muutoksia. Vko 33 alkoi juuri. Lepäämistä enimmäkseen, kun ei pikään pysty olemaan pystyssä.

 

Hei

Täällä on ollut mielenkiinntoista keskustelua paljon.

Ilmottaudun mukaan tänne eli eilen sain vetitesti +. Ultra on varattuna 30.6. Ihanaa olen niin iloinen ja samalla huolestuntu, jatkuuko raskaus? Edellinen raskaus oli omaan kiertoon ja nyt on lääkkeillä. Vuotoa on hiukan ollut la illasta asti välillä vähän poissa ja siten taas tulee, mutta siis määrä onneksi on pysynyt tois pienenä. Kaksi alkiota siirrettiin.

amv mikä on tilanteesi?

 

Hienoa, että niin monet ovat innostuneet kertomaan kokemuksiaan tästä asiasta! Näyttää tosiaan siltä, että erilaisista poluista huolimatta lopputulos on meillä kaikilla sama; rakkaus lapseen.

Ihana kuulla Rudy, että lapsesi muistuttavat hyvin paljon myös sinua! Ja jaahas, vai epänormaalisti alkanut raskaus... Voi hyvää päivää sentään! Terveydenhuoltohenkilöstöllä ei tosiaan mielestäni noin keskimäärin ole kovin paljon tietoa ja osaamista näissä asioissa. Ainakaan omassa neuvolassani ei asiaa ymmärretty, ennen kuin sen perin pohjin selitin.

Malttamaton: Olen sinulle ja miehellesi äärettömän kiitollinen! Ilman teidänlaisianne ihmisiä minun suurin haaveeni ei todennäköisesti olisi koskaan toteutunut. Tahaton lapsettomuus on todella traagista, ja harvat ihmiset ymmärtävät sen surun syvyyttä. On uskomattoman hienoa, että näitäkin ihmisiä on.

MaijaE, olen itse ajatellut samalla tavalla, että mikäli lapseni haluaa tulevaisuudessa selvittää luovuttajan ja mahdollisesti tavata hänet, olen sataprosenttisesti hänen tukenaan. Minä itse uskon, että mietin luovuttajaa lapsen kasvaessa yhä vähemmän, koska näin on käynyt jo tähänkin mennessä, vaikka lapsi on vasta neljä kuukautta. Mutta jos lapsi kiinnostuu ja haluaa esimerkiksi tavata luovuttajan, kannustan häntä siihen.

MaijaE, tsemppiä, olet jo noin pitkällä! Ja se, että olet erityisseurannassa, tuo varmasti vielä lisäturvaa.

Simpukan sivuillahan löytyy kirjallisuuslistaa siitä, miten lapselle voi kertoa taustastaan. Minä olen ajatellut tutustua niihin, mutta varmasti maalaisjärjelläkin pärjää pitkälle.

Tallustelija, tsemppiä myös raskauteesi! Minulla on ollut sellainen onnellinen tilanne miehen kanssa, että hän on aina valmis keskustelemaan asiasta kanssani, ja on myös kannustanut keskusteleman asiasta ammattilaisten kanssa, mikäli koen sen tarpeelliseksi. Tuota käytännöllistä lähestymistapaa kannattaa varmaan kokeilla.. Tai sitten korostaa, että asia on sinulle tärkeä, ja haluaisit siitä keskustella.

Onnea Oivikki! <3

 

Suuret onnittelut oivikki ja tervetuloa tänne!

Mulla niin hyvä tilanne, et tulin tänään (lääkärin luvalla) vanhemmilleni. Eilen sain siis toisenkin kortisonipiikin, ja pääsin samalla pääsin uudelleen lääkäriin. Vuoto ei ollut edelleenkään lapsivettä (jeeeee!), mut epäselvää on, mitä se oli. Tulehdustakaan ei ollut. No, nyt vuoto on vähentynyt aika lailla Hyvä tilanne siis Ainoa vaan, et kortisonit on nostanut väliaikaisesti sokereita ihan hirveästi ja vauva ollut vaisuhko.

Maijalle hyvää ja stressitöntä loppuraskautta! Hyvä, että vauva on nyt tarkassa seurannassa. Ihanaa ja jännää, että ihan kohta tapaat lapsesi!

 

Oivikki paljon onnea plussasta
Nyt kun en tiedä sun lääkitystä niin kerron omasta puolesta, että mä vuodin viikon 5-8 ja 2 kun siirrettiin, niin aluksi luultiin että toinen vuotaa pois. Vko 7 lopetin tukilääkkeenä klexane-verenohennuspiikin, jolloin vuoto väheni paljon ja vko 8 lopetin omegoiden syömisen kun sekin ohentaa verta ja siihen mun vuodot jäi! Tsemppiä kovasti ultran odotteluun!

Lueskelin myös ajatuksia näistä luovutetuista ja monia tunteitahan ne tuntuu herättävän. Oma tilanne on se, että 6 vuoden lapsettomuuden jälkeen kun vihdoin mut saatiin edes raskaaksi, niin tällä hetkellä koen vain suurta iloa raskaudesta mitä jo luulin etten koskaan tule kokemaan Juu toki joskus mietin minkähän näköisiä lapsia meille syntyy, mutta tällä hetkellä suurin toive on saada lapset terveenä ja mahdollisimman valmiina maailmaan etteivät syntyisi liian aikaisin! Miehen kanssa toki ollaan puhuttu luovutetuista munasoluista ja että kun aika o sopiva niin lapset tulevat kasvamaan sen tiedon kanssa, mutta tällä hetkellä meidän ajatukset pyörii vain tulevan kaksos-arjen mietinnöissä ja hankinnoissa ja ilolla seurataan vatsan kasvua joka on aika nopeaa sekä odotellaan milloin kaverit alkavat ilmoittamaan itsestään myös ulonpäin Tällä viikolla mulla on jo yhteensä noin 32cm vauvaa mahassa

-johkunen ja kaverit 16+1

 

Amv kiva, että pääsit vanemmillesi. Ja toivottavasti vuotokin loppuu kokonaan.

Johkunen minäkin loptin omegat ja nyt on vuoto pysynyt poissa. Silti ihan eptodellinen olo olenko oikeasti rakaana. Kyllä on pitkä aika ekaan ultraan, jolloin asia vasta vahvistuu. Ja sitten jännään seuraava etappia. Mutta tätähän se äitiys kanssa on, huolta ja onnea sekaisin ja vuoron perään.