Tänään neidillä oli harjoitukset.
Viimeiset taitoluistelut.
Neiti sanoi eilispäivänä, että hän ei halua enää luistella.
Olin että juu, selvä.
Neiti kun oli mennyt nukkumaan, olin varma että nukahtanut, aloin itkemään. Siis ihan oikeasti. Itkin kauhean kauan. Sillon vasta tajusin, että tää oli mun unelma, ei hänen. Minä, minä, minä, minä se tässä olin yrittänyt tosissaan tehdä sitä uuttaa Kiira Korpea.
Ei hän. Hän olisi halunnut vain. Minä, minä se kasasin sen huteran korttitalon. Sinä ekana vuonna. Ja sitten aloin rakentamaan sitä. Vuosi vuodelta. Vahvaksi, kestäväksi, niin hyväksi, kuin voi olla. Maailman parhaaksi taloksi.
Mutta jokin meni vikaan. Se, että tein taloni liian nopeasti. Talo tarvitsi aikaa. Se olisi pitänyt tehdä huolella. Sekin, mutta ennenkaikkea se, että laitoin talooni rahaa. En katsonut kuin ulkoseinää, en tarkastanut rakenteita. Kunnostin ja kunnostin. Huomasin, että hopsansaa, täällä onkin hometta. Ja se kaikki raha oli kankkulan kaivossa.
Eikä tässä meidän (minun) tapauksessani kyse ollut siitä rahasta. Vaan siitä että rikoin oman, tärkeän, pitkäaikaisen haaveeni, joka oli melkein valmis. Mutta rysähtikin yhtäkkiä kasaan.
Eikä siitäkään. Vaan siitä, että mitä tein lapselle. Vein hänen elämästä tosi paljon.
Sen hän on antanut anteeksi. Silti, minussa on yhä kipinä, joka ei ole ollenkaan hyvä juttu.
Kipinä, että teen lapsestani tähden. Parhaan. Suorituksen. Projektin.
Se pitäisi sammuttaa mutten tiedä sammuuko se koskaan. Tuskin.
Toivon vaan etten enää toistaiseen ryhdy tähän peliin. No, tiedämpä, mihin se vie.