Eipä tärpännyt meillä siis tästäkään hoidosta. Aamulla tein testin varmistukseksi, vaikka kaikki viittasi siihen, ettei onnistumisesta ollut enää moneen päivään toivoa. Nyt on tasan tarkkaan vuosi ensimmäisen hoidon, joka oli inseminaatio, epäonnistumisesta. Eli hoitomuodot on käyty kertaalleen läpi, ainoastaa siitä kolmannesta inssista se yksi tärppi, joka ei kauan kestänyt. Turhauttavaa tämä on. Meillä ei mitään muuta vikaa tunnu löytyvän kuin se, että alkio ei jaksa kiinnittyä. Ja se mikä turhauttaa on, että kiinnittymiseen ei edes ole mitään konsteja, lääkkeitä ei yhtikäs mitään. Tai kai niistä lugeista pitäis jotain apua olla, mutta eiköhän tässä kaikki olis jo raskaana, jos niistä jotain apua oikeesti olis. Jotenkin tuntuu, että nää hoidot on ihan turhia meidän kohdalla, varmaan ihan yhtä huono onnistumismahdollisuus näillä kuin luomunakin... Paitsi että saa pulittaa monta tonnia tyhjästä. Ja joo, ei se raha varmaan merkkais, jos näistä oikeesti olis jotain apua. Mut kyllä nyt tuntuu, kun tili on tyhjä, että oliko oikeesti sen arvoista.
Nyt tuntuu, että ei huvita mikään enää koskaan. Tän kuluneen vuoden aikana oon vieraantunut omasta perheestä, kavereista, joiden kanssa tuskin koskaan enää tuun olemaan samalla tavalla läheinen. Tuntuu että mulla ei oo kenellekään mitään annettavaa. Oma parisuhde tuskin tätä enää kovin kauan jaksaa kestää. Me molemmat mietitään, että josko meitä ei vaan oo tarkoitettu yhdessä vanhemmiksi, mutta mitä jos se onkin mahdollista jonkun toisen kanssa.
Hävettää ihan kirjottaa näitä juttuja tänne, aina aikasemmin oon ajatellut, etten sano näitä ääneen, koska ne kuulostaa niin pahalta. Mutta enää en pysty siihenkään. Elämä on mun kohdalla tällästä, mitä näitä ajatuksia piilottelemaan. Ei tämä olo ajan kuluessakaan oo helpottanut tippaakaan, vaikka se suru ehkä muuttuukiin erilaiseksi.
Kiitos Miru, kun jaksat sieltä hienotunteisesti muistutella, etten tekis mitään pöllöjä ratkaisuja. Mulla tää tilanne töissä on vaan ollut jo monta vuotta sellanen, että on pakko päästä pois. Ensin opiskelin työn ohessa, ja motivoin itseäni työn tekoon sillä, että sitten kun valmistun löydän varmasti uuden paikan. No, se ei toteutunut ja sitten tuli tämä lapsiasia, ja ajattelin että jaksan sinnitellä sen aikaa kunnes tulen raskaaksi. No nyt on siitäkin kulunut jo monta vuotta, enkä todella taida tulla raskaaksi. Jotenkin musta tuntuu, että mitä kauemmin siellä oon niin sitä onnettomammaksi vaan tulen. Varmaan jaksetaan 1 ivf käydä, ja siihen säästän rahat käymällä kevään töissä, mutta kun se on käyty ja jos en ole raskaana, niin kerään kamat kasaan ja lähden ja varmaan vähän kauemmaksi täältä räntäkeleistä. Vaarana on tietty se mitä sanoitkin, että työpaikan vaihtaminen, jos sellainen sattuisi löytymään, viusu vaan johtaa pahempaan oloon, mutta jotenkin en vaan usko siihen. Silloin ainakin tiedän tehneeni jotain sille asialle, että en halua olla siellä lopun elämääni.
Tää oli nyt kamalan synkeetä taas, mutta yritän vaan selvitellä ajatuksiani, että pysyisin edes pikkasen järjissäni.. Ei vaan pysty tekemään mitään muuta kuin rämpimään itse säälissä; miks hitossa meille oikein käy näin...
