Kolmekymppiset lapsettomuudesta kärsineet ja keskenmenon kokeneet...

En ole varma, sopisiko viestini paremmin tämän vai "Keskenmeno"-otsikon alle, mutta laitanpa tälle "osastolle".

Mä ja mieheni ollaan kolmekymppisiä. Meillä yritystä on takana noin kolme vuotta. Keväinen eka (Clomi-) raskauteni päättyi keskenmenoon kesällä... Sen hoito epäonnistui ja pitkittyi niin hurjasti, että nyt vasta lokakuussa ultrassa kohtu näytti normaalilta!! Nyt sitten mietitään, missä vaiheessa uskaltaisi taas ryhtyä toimeen..

Kuitenkin on aika ristiriitainen olo:
Vaikka toivottiin kovasti vauvaa ja suru oli musertava keskenmenon tultua, toisaalta on tuttu ja turvallinen olo ilman raskautta, kun äidiksi tulo myös pelottaa kovasti!!! Ystävät, jotka ovat lähes kaikki saaneet vauvan parin vuoden sisällä, lohduttelevat sillä, että "pian varmaan tulet uudelleen raskaaksi" ilman että kenellekään tulee mieleen kysyä, onko se sitä, mitä me nyt juuri toivotaan!! Siksi tunnenkin itseni "oudoksi", kun emme ole nyt suinpäin yrittämässä heti uutta raskautta. Itsestä kuitenkin tuntuu, että pitää ensin jotenkin toipua tästä menetyksestä sekä pitää huolta parisuhteesta ja sitten vasta kerätä rohkeus uuteen koitokseen ryhtymiseksi. En haluaisi, että mahdollista uutta raskautta varjostaisi liiaksi tämä kaikki.

Onko kenelläkään ollut vastaavia fiiliksiä?

 

Pahoittelut keskenmenon johdosta :hug:

Meillä ei ole keskenmenoa takana, emmekä harkinneet yrityksen lopettamista missään vaiheessa, mutta jotain tunnistin kirjoituksestasi.

Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että "kyllä te vielä onnistutte", "todella harva ei onnistu hoidoilla" jne. tyyppiset kommentit lohduttavat. Ja monet niistä varmasti saavatkin voimaa. Minusta tuntui aina, että joku talloo minuuttani maanrakoon noilla lämpimillä ja hyvää tarkoittavilla kommenteilla. :'( Vajaan kolmen vuoden yrityksen aikana kukaan ei sanonut, että "kyllä elämä ilman lapsiakin voi olla rikasta ja arvokasta". Aivan kuin me emme olisi mitään ilman lasta. Kun itsestä tuntui, että elämä voisi olla antoisampaa jos ottaisin pillerit takaisin kehiin.

Jos parisuhde menee vain lapsen tekemiseksi tulee toiselle osapuolelle väistämättä sellainen olo, että "mihin minua tässä enää tarvitaan". Eli ei mielestäni ollenkana huono ajatus ottaa aikalisää jos siltä tuntuu. Sen sijaan siitä kertominen ihmisille voi kääntyä itseään vastaan: "kun lakkaa yrittämästä niin silloinhan se yleensä tärppää"- yms p.askaa tuli kuunneltua aika pitkään.

Kaikkea hyvää ja onnea matkaan, oli valitsemanne polku mikä tahansa :heart:

 

Adeliini:
Marraskuussa 29v ja kyllä, tuttuja fiilareita. Mulla takana yksi vahinkoraskaus kolme vuotta sitten, mutta olisin ollut tahtonut pitää sen. Keskeytynyt keskenmeno korjasi satoaan melko alussa. Siitä sain "pakkomielteen" ja seuraava raskaus alkoi vasta vuoden kuluttua huolimatta kovasta yrityksestä. Olin hämmentynyt, peloissani, mutta edelleen uskoin tahtovani lapsen.
Se oli kohdunulkoinen ja meinasi mulle käydä köpelösti sen vuoksi.
Siitä paranin nopeasti ja taas yritys jatkui, nyt olin erilailla valmiimpi ja haluaminen oli syvempää. Vuosi taas alulle laittoa ennen tärppiä. Tulos tuulimuna.
Tyhjennys meni pieleen, jouduin kaavintaan, se meni pieleen, sain kohtutulehduksen. Antibiootit loppuivat juuri, taidan olla ok.
Olo on epävarma. Haluanko koko lasta? Onko tämä vaan elimistön vastaanlaittoa, etten oikeesti tahdokkaan? Vai psyykkeen itsesuojelumekanismi "että en olis halunnutkaan"?
Ei näitä tajua.
Mutta totta hel..tissä ihminen itse saa kääntyä sisäänpäin, kelata asioita ja jos huomaakin ettei asia ole ehkä se mitä tulevaisuudelta haluaa, niin aina helpompaa mitä nopeammin sen hoksaa.
Silloin tulevaisuus näyttää paljon paremmalta, kun ei tarvitse kelata mitä muut sulta odottaa.
Kuuntele itseäsi, ei kukaan muu voi tuntea sua paremmin. Toisaalta menetyksestä toipuminenkin vie oman aikansa. Ei sitä tiedä miten on asiat vuoden päästä.
Tsempit!

 

Täältä löytyy kohtalotoveri. Olen yli 30 ja yritystä reilut 2 vuotta. Kevään inssistä raskauduin, mutta meni kesälomallani kesken, spontaanisti. Paranin fyysisesti keskenmenosta nopeasti, mikä oli hirveä helpotus, kun alkuun epäiltiin kohdunulkoista ja vaikka mitä. LIsäksi keskenmenon jälkeen alun shokista toivuttuani ihmettelin, miten hyvä olla minulla oli. Olin niin huolissani koko sen lyhyen raskauden ajan ja kun vuoto hiljalleen alkoi, olin aivan epätoivoinen siitä tietämättömyydestä ja huolesta. Ja kun kaikki oli ohi ja kroppa toimi normaalisti, olin äärettömän helpottunut. Nyt kun tuosta on jo aikaa, olen kuitenkin alkanut suremaan asiaa uudelleen ja suru ja epätoivo eivät tunnu helpottavan. Meille tehtiin yksi inssi nyt syksyllä ilman tärppiä. Tuntuu että se oli ihan turha yritys, sillä meillä on ollut muita vastoinkäymisisä pilvin pimein, joten olen ollut hermo tosi kireällä ja tuntuu että onnistumisen mahdollisuudet ovat silloin vieläkin olemattomammat.

Nyt sitten epäröin jatkaako hoitoja, ja mennäkö vielä yhteen inssiin vai jo IVF:ään vai pitääkö taukoja koko yrityksestä muutaman kuukauden. En vaan pysty tekemään päätöstä ja mieleni muuttuu jatkuvasti!

Sori tämä sekava kirjoittelu, yritän nopeasti kirjoitella tässä työpäivän lomassa.... Jatkan vaikka paremmalla ajalla! Ajatukset pyörivät koko ajan taas tämän saman asian ympärillä!

Olisi kuitenkin kiva vaihdella ajatuksia enemmänkin, samassa tilanteessa kun ollaan.

Mutta tsemppiä vaan kovasti ja ei tässä kait muuta voi ajatella kuin että kaikki tunteet ovat sallittuja, ja pitää jossain määrin yrittää sulkea muiden puheet pois omasta mielestä!

 

Iso Kiitos ihanat ihmiset kirjoituksistanne! Koen, että sain sellaista rohkaisua kuin nyt kaipasinkin ja rohkeutta kuunnella itseäni. Jatketaan vaan EnniV ja muut mieluusti ajatustenvaihtoa!
Näissä lapsettomuus/keskenmenoasioissa on kyllä itsetunto välillä helisemässä...
Kirjoittelen lisää kotikoneelta...

 

Moi taas! Nyt vasta ennätin palailla asiaan...Outoa, mutta mukavaa kirjoitella tänne palstalle näistä lapsettomuuskokemuksista. Vasta nyt kolmen vuoden jälkeen alan todella tuntea kulkevani eri teitä kuin lapsen saaneet ystäväni ja kaipaavani ajatusten vaihtoa muiden saman kokeneiden kanssa.

Tajuan nyt myös sen, että vaikka lapsi joskus tulisikin, nämä kokemukset kulkevat jollain lailla mukana aina. Eli niinkuin sanotaan olisin "lapsellinen lapseton". Eikä se sinänsä ole pelkästään huono juttu! Ainakin olen oppinut omasta mielestä tervettä nöyryyttä ja kunnioitusta elämää kohtaan. Kaikkea ei todellakaan voi ohjelmoida ja suunnitella. Niin kauan kuin asiat sujuu oman mielen mukaan voi elää sellaisessa harhassa, että ikäänkuin hallitsisi elämäänsä, mutta kun eivät suju, illuusio hajoaa. ( Tämä koskee tietty muitakin juttuja kuin lapsettomuutta! ) Nää on tietenkin kauhean henkilökohtaisia juttuja, että kuka mitenkin työstää asioita ja mitä merkityksiä niille antaa.

Tää lapsettomuus on kyllä jonkin verran lytännyt mun itsetuntoa ja omaa naiseutta. Koen hetkittäin, etten ole yhtä hyvä nainen kuin äideiksi tulleet kaverini... vaikkei asia tietenkään niin ole! On vaan sellainen "väliinputoajaolo" kun ei enää jaksa elää kaksikymppisen elämää, muttei voi elää myöskään kolmekymppisen elämää - ainakaan lapsiperheen...Ehkä ei pitäisi miettiä juttuja näin kankeasti No kenties ymmärrätte, mitä tarkoitan! Bonuksenahan tässä on tosiaan myös kolmenkympin kriisi!

Onneksi on hauva, johon purkaa enimmät hoivavietit!

 

Mä oon nyt ajatellut niin, että puran näitä tuntoja tänne palstalle sekä samoin joillekin luottoystäville ja myös miehelle, ja yritän tehdä sen rakentavasti. Keskenmenosta en tosin ole kertonut kuin yhdelle ystävälle, luulen että jotkut saattaa sen tietää, kun olen sanonut että on ollut surua yllin kyllin.

Mulla meni pitkään, etten puhunut lapsettomuudesta kenenkään kanssa ja hoidoista en varsinkaan. Ja vieläkin se on arka asia. Nyt kuitenkin olen huomannut, että ei se puhuminen tätä oloa pahennakaan, vaikka välillä jotkut kommentit tuntuvatkin pahalta. Mutta nyt kun aikaa on kulunut, kaikkeen tottuu! Ja jotenkin minua on alkanut vaivaamaan se etten pystynyt puhumaan aiheesta, joko haudoin asioita yksin sisälläni tai puran kaiken kotona miehelleni, kun mitta on jo täysi ja järkevästä keskustelusta on turha enää haaveillakaan! Myös mieheni on ollut sillä linjalla, että parempi ettei puhuta. Keskenmeno tapahtui tosiaan kesällä ja juuri sitä ennen olin ajatellut kertoa vanhemmilleni raskaudesta, mutta kun vuoto alkoi, en sitten pystynytkään ja jotenkin en halunnut "pilata" heidän kesäsuunnitelmiaan sillä, että olisin kertonut keskenmenosta... Jälkikäteen tuntui vähän turhalta alkaa sitä enää kertaamaan.

Niin kuin varmaan huomaatte, olen ottanut varmaan liikaa stressiä tästä muiden kanssa kommunikoinnista, en tajua mistä sekin johtuu!! Varmaan siitä, että en ole lapsettomuuden kanssa aiemmin ollut tekemisissä, ja siitä että hirveän monet olivat raskaana juuri kun itselläni oli tämä lapsettomuuskriisi pahimmillaan! Toinen mistä olen ottanut hirveät paineet on tämä ikäkysymys. NIin kuin Adeliinikin sanoi, niin sitä jotenkin oli ajatellut, että kyllä lapsen hankinnankin voi jotenkin ajoittaa, vaikka olikin varautunut siihen, että ei heti tärppää. Lisäksi olin ajatellut, että olisi kiva saada isompi perhe ja töitäkin olen tehnyt nyt vakituisessa paikassa jo 8 vuotta! Eli mitään muuta en niin kovasti toivonut kuin lasta! Nytkin minua ahdistaa tämä ikäkysymys ja olen syyllistänytkin itseäni siitä, että miksi emme aloittaneet yritystä aiemmin! Mutta tehty mikä tehty, ei näitä kannattais jossitella loputtomiin!

Ymmärrän ton itsetuntoasian hyvin, sillä jotenkin mä olen ajatellut itseni kuitenkin aina äitinä, vaikka olenkin halunnut päästä työelämässäkin eteenpäin ja tehdä vähän uraa sekä matkustella. Nyt kun niitä töitä on tehnyt ja maailmaa nähnyt, niin entistä enemmän sitä vaan toivoo vauvaa, ja tuntuu että kaikki muu on menettänyt merkityksensä!

Tästä oikeestaan tulinkin yhdessä mieheni kanssa siihen tulokseen, että jatketaan hoitoja jo pian, vaikka henkisesti ne ovatkin rankkoja ja se IVF pelottaa. Aion siis käydä juttelemassa klinikalla, että millä hoidoilla jatketaan ja millä aikataululla...

Kai se on ajateltava niin, että tämä vaihe on nyt sitten yhtä pitkää kriisiä, jossa aina silloin tällöi on niitä hyviäkin hetkiä ja täytyy nauttia niistä pienistä hetkistä ja ajatella, että joskus niitäkin voi olla yllin kyllin ilman kriisin kriisiä!

 

Tuli kirjoituksestasi mieleen kysymys että minkä ikäinen olet? Minä 33v. ja olen kans syyllistänyt itseäni, et miksei aloitettu yrittämään lasta aiemmin... Meillä kyllä selvät syyt lapsettomuuteen, mulla lievä PCO ja miehellä huonot simpat :/

 

Kamilla, voisitko/haluaisitko kertoa, mistä sun lievä PCO havaittiin?!
Mulla on asiasta kovin epäselvä käsitys omalla kohdalla, kun hormonit on verikokeissa ok, mutta ultrassa näkyy "helmimäinen nauha" munasarjoissa. Voisiko se juuri olla lievä PCO? Meillä ei ole mitään muuta lääketieteellistä selitystä lapsettomuuteen löytynyt.

Oon nyt siis sellaiset 6-7 viikkoa odotellut syyskuun kaavinnan jälkeen, että menkat tulisivat. Enpä oisi uskonut vielä joskus elämässä, että enemmän kuin mitään kaipaisin kuukautisia Olen jopa nähnyt unta asiasta. Mutta on niin tosi outo olo omassa kropassa kun maaliskuun jälkeen ei ole ollut yksiäkään varsinaisia vuotoja (ks. ensimmäinen selostukseni tässä ketjussa).

Tänään tulee näköjään tällaisia haja-ajatuksia.

Meidän tilanne on sillä laillakin vähän erikoinen, että ensin yritettiin pari-kolme vuotta luomusti (enkä tullut raskaaksi) ja sitten ekoilla Clomeilla tärppäsi. Silloin tuntui, että pitikö odottaa niin kauan, kun se kerran oli niin pienestä kiinni? Ja nyt ollaan taas lähtöruudussa. Eli varsinaisia lapsettomuushoitojahan tässä on ollut todella vähän. Sillä tavalla lohdullista, että keinoja on vielä käyttämättä, mutten tiedä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään ja missä vaiheessa. En nyt tarkoita mitään eettisiä syitä tms. vaan rahaa, hermoja ja sen semmoista. Onneksi ei vielä tarttekaan tietää!

 

Moi! Samanlainen "helmimäinen nauha" mullakin todettiin ekas gynen tutkimuksessa. Tää gyne oli tosi tönkkö mieslääkäri, joka suunnilleen pökkäs esitteen nenän eteen ja sanoi että "sulla on tollainen" (monirakkulaiset munasarjat). Sit lisäs et "tämä on kovin lievä". Olin niin pöllämystynyt näistä uusista tiedoista, etten oikein ymmärtänyt kysyä kaikkea. Mulla menkat tulee tosi säännöllisesti, kierto 29-31 päivää. Mut ovulaatiota ei tapahdu ilman clomeja/muita vastaavia lääkkeitä. Ylipainoa on kertynyt, mut liikakarvoitusta eikä iho-ongelmia ei oo (jotka epäsäännöllisen kierron lisäksi yleensä kuuluu PCO:hon). Sit ultratessaan gyne laski ensin kahdeksaan ja sit yhteentoista. Eli toises munasarjas oli 8 ja toises 11 rakkulaa. Pahemmissa PCO-tapauksissa niitä on ilmeisesti enemmän.

Tsemppiä sulle hoitoihin ja jaksamista! :hug:

 

Piti vielä lisätä, et mulla ei oo vielä havaintoa omista hormonimääristäni. Odottelen verikokeiden tuloksia, ne pitäis tulla tällä viikolla.
Hermoja täs tosiaankin koetellaan, jatkuvaa odottelua ja pettymistä. Ja meilläkin hoidot vasta alkuvaiheessa, eka inssi (toivottavasti) loppuviikosta. Et kuinka hajalla sitä sit on jos tää menee IVF/ICSI-hoitoon......... :/
No, se on sen ajan murhe sit..!

 

Kiitti vastauksesta! Juuri samasta taitaa olla siis kyse minulla kuin sinullakin (monirakkulaiset munasarjat). Outoa vaan, ettei lääkärit ole kommentoineet asiaa juurikaan, edes Väestöliitossa. Noita muita oireita mulla ei kyllä juuri ole.

Toinen kumma juttu on se, että mun menkat on muuttuneet vuosien saatossa yhä epäsäännöllisemmiksi (kierto n. 28-37 pv), niukemmiksi ja muutenkin erilaisiksi kuin aiemmin. Olen kysellyt lääkärissä, mitä tämä voisi olla, mutta saanut lähinnä olan kohautuksia vastauksiksi. En sinänsä epäile, että kyse olisi mistään vaarallisesta (onhan mut kaavittu ja ultrattu varsin tarkkaan), mutta mietin liittyykö tämä ilmiö lapsettomuuteen.

Joka tapauksessa voimia Sinullekin ja paljon plussaonnea matkaan!

 

Heip!

Taidan liittyä joukkoon pieneen, jos kelpuutatte. Toivottavasti saadaan jatkossa enemmänkin keskustelua tähän vertaisryhmään!

Lyhyehkösti omaa taustaa:
Miehen kanssa aloitettiin "lapsen teko" n puolitoista vuotta sitten. Puoli vuotta sen jälkeen tulinkin raskaaksi, mutta se meni heti alussa kesken (keskeytynyt 4+..., vuoti pois 7+...). Prikuulleen sama homma toistui taas puolen vuoden päästä, siis viime kesänä. Tosin pois ei tullut itsestään, joten lääkkeet otettiin apuun. Samalla ruvettiin tutkimaan erinäisiä mahdollisia syitä näihin km:iin. Sitä ei (ikävä kyllä?) löytynyt, löytyi vain "lapsettomuusongelma"; miehen tosi harvat&hitaat siittiöt....Minä olen lääkärin sanojen mukaan erittäin helposti raskautuva, koska miehen siittiöillä voisi muuten mennä tosi monta vuotta, ennen kuin tulisi normaalisti raskaaksi... Joten hoitoa ei meille vielä tarjota, koska tuo raskaaksi tulo onnistuu. Ongelmana on siis paremminkin ne keskenmenot. Kauhulla jo odottelen, milloin taas tulen raskaaksi (puoli vuotta tulee pian täyteen), ja milloin se menee taas kesken...

Vähän synkkää yksinpuhelua, sorry.
Tsemppiä kaikille joka tapauksessa ja yritetään uskoa tuleviin onnistumisiin!

 

Niin, unohdin vielä tuossa edellisessä tekstissä mainita, että meille tarjottiin mahdollisuutta icsiin/ivf:ään helmikuun maissa, jos ei vielä ole siihen mennessä tärpännyt. En vain tiedä, auttaako se meidän tapauksessa mitään, kun noissa kuulemma km-riski on luomuraskautta vielä suurempi....Plus kaikki hormonihoidot päälle...

 

Toi onkin jännä, kun jotkut on ´helposti raskautuvia´.. Mistähän se johtuu, toisinsanoen onko munasarjat jotenkin tietyn malliset tai hormonipitoisuudet erilaiset vai mistä? Sanoiko lääkäri sulle Kummi mitään, millä perusteella raskaudut helposti?
Minä ilmeisesti en oo sitä sorttia.. Miehellä kans harvat ja hitaat siittiöt, mut ei olla onnistuttu raskautumaan ainakaan vielä, vaikka olen syönyt clomeja oviksen saamiseksi.
Toi onkin hankalaa, ku tulee sit kesken... Toivottavasti km-sarja loppuis, varmasti tosi ikävää kun ensin ehtii iloita ja sit tuleekin kesken :ashamed:

 

Moi Kamilla!

Ei lääkäri tuota enempää mulle tilannetta selittänyt, tokaisi tosiaan vain, että jopa helposti raskaudut. Niin, ei meillä varsinaista lapsettomuutta tuolla mittarilla olekaan, on vain lapsen pysymättömyysongelma :kieh: . Jaa, vaikea sanoa mistä johtuu. Mulla on ainakin aika selvät ovisoireet ja tapahtuu (vielä!) säännöllisesti joka kuukausi. Muutaman kerran on ultrattu oviksen aikaan ja iso on se johtofollikin(? 22mm tms.) ollut... Liekö sitten syynä keltarauhashormoni vai mikä, kun ei sisällä pysy. Tosin sekin on (kerran) mitattu, ja lukemat oli ainakin silloin ihan normaalit.

 

Lämpimästi tervetuloa Kummi joukkoon tummaan..! Sinun tarinaasi lukiessa taas tuli mieleen, miten moninaiset ja yksilöllisesti vaikeat nämä lapsettomuusjutut ovatkaan. Suru, pettymykset ja kaipaus lienevät yhteisiä meille kaikille jossain määrin. Olen todella pahoillani kahdesta keskenmenostasi. :hug:

Minä puolestani raskaudun huonosti, mutta miehen siittiöt on jees.
Tilanteeni on juuri nyt sellainen, että kahden viikon päästä aion soittaa
naistentautien polille ja kysyä, aloitanko Terolutit (siis jos menkkoja ei edelleenkään kuulu). Siitä sitten voi jatkaa Clomeilla, jos kierto saadaan kuntoon. (Tosin jos tulee Tehyn lakko, taitavat nämäkin asiat mennä hyllylle joksikin aikaa!) Ollaan lähdössä myös reissuun jouluna ja siihen saumaan ei tietenkään voi hoitoja ajoittaa (jos pitää käydä ultrassa tms.). On tämä lapsettomuusongelmaisen lapsenteko vaan melkoista aikatauluttamista ( etenkin jos on hoitoja), halusi tai ei! Vaikka tietysti olen iloinen, että on olemassa hoitoja.

Saako muuten kysyä Kummi, minkä ikäinen olet? Itse olen 30 v.

 

Kiitos toivotuksesta, Adeliini. Olen 32 v. ja tuon iänkin takia alkaa hermoa pikku hiljaa rassata...Viitaten tuohon alkupäässä käytyyn keskusteluun mäkin olen muutaman kerran miettinyt, olisko aiemmin pitänyt ruveta yrittämään. Mutta toisaalta, miestäkään ei "ollut olemassa" vielä kolme vuotta sitten, joten eipä tuo olisi kovin paljon aiemmin onnsitunutkaan.
Toivottavasti pääset Adeliini soittamaan polille ja selvittämään lääkitykset. Et muuten tarvitsisi clomeja ? Yksi (ammattitaidoton?) lääkäri niitä määräsi minulle keväällä ja ehdin jo yhden kierron niitä syödäkin, ennen kuin toinen lääkäri kielsi niiden käytön juuri sen takia, että rakkuloita voisi kasvaa tuhottomasti tms., kun ne muutenkin kasvavat hyvin.

:wave: ja kuullaan taas!

 

Heippa ja tervetuloa minunkin puolestani Kummi. Olen kovin pahoillani keskenmenojesi johdosta.
Olen kanssa 32 v. Ja mulla on ollut ihan kauhea kolmenkympin kriisi, osittain se on ollut päällekkäistä tämän lapsettomuuskriisin kanssa. Me lähdetään nyt noihin rankempiin eli IVF hoitoihin, tehdään jo joulukuussa, jos kierto ei nyt venähdä ja päästään aloittamaan heti kuun alussa.

Miten teidän parisuhde on voinut tässä yrityksen/hoitojen aikana sekä keskenmenojen jälkeen?

Mulla tuli tää lapsettomuuskriisi nopeasti päälle, koska aloimme muiden vastoinkäymisten takia yrittämään yli 6kk myöhemmin kuin oli tarkoitus, ja lisäksi mies opiskeli toisella paikkakunnalla, matkustelee työnsä takia, mitkä vaikeutti yritystä sen jälkeenkin, kun se muutoin oli mahdollista. Jotenkin aloin stressata asiaa melko pian, kun kaikki ympärillä pamahtelivat paksuksi ihan vahingossakin. Mies taas ei stressannut asiaa yhtään ja muutenkin parisuhteemme oli jo siinä yrityksen alkuvaiheessa hiukan solmussa. Eli alusta asti musta on tuntenut, että mieheni ei oikein ymmärrä mua ja että hän ei tue riittävästi. Tiedän että se on väärin sanoa niin, eihän se edes ole miehen tehtävä tukea koko ajan pelkästään minua, kun hän itsekin tarvitsee tukea, vaikka ei sitä välttämättä mitenkään osoitakaan. Meidän on ollut vaikea käsitellä tätä asiaa, kun olemme suhtautuneet tähän eri talvalla. Hänelle kriisi iski vähän myöhemmin ehkä pahimmin vasta kun tutkimukset olivat jo edenneet pidemmälle. Keskenmenon hän kuitenkin otti raskaasti, ja silloin tuntui että lähennyimme. Uskon että sillä oli jotain tekemistä, kun olin päättänyt että puhun asiasta ja kerron tunnoistani, vaikka hän välillä suhtautuikin siihen siten, että älä nyt itseäsi syytä jne. Kunnes sitten luki sairaalasta saadun keskenmenopaperin, jossa luki että on luonnollista, että keskenmenon jälkene alkaa miettimään, tekikö itse jotain väärin jne.

Mutta olisi kiinnostavaa kuulla, millä konsteilla pidätte parisuhteen "hengissä" tämän kaiken muun keskellä.

Voimia vaan teille kohtalotovereille tämän kaiken aikatauluttamisen ja lääkerumban keskellä! Pitäkää huolta itsestänne :hug:

 

Moikka taas!
Ja kiitos tervetulotoivotuksista myös EnniVlle!
Mä olin jotenkin asennoitunut alusta asti (siis kun puolitoista vuotta sitten ruvettiin yrittämään), ettei helppoa tule välttämättä olemaan. Yllätys olikin sitten iso, kun ekan kerran puolen vuoden päästä natsasi. Silloin tosin en osannut ajatella ollenkaan, että keskenkin voi mennä, joka taas on stressanut ihan eri tavalla.
Luulen ja tiedänkin, että miehet suhtautuvat lapsettomuusasiaan toisella tavalla kuin naiset. Voi kai sanoa, että se on heille tietyllä tavalla helpompaa, siis ainakin fyysisesti, kun ei tarvitse hormoneja ja piikkejä itseensä nakella, esitellä osasiaan :kieh: monelle lääkärille jne. Sen takia voi tuntua, etteivät he tue tarpeeksi tai ymmärrä tilanteen vakavuutta. Oma mieheni on tukenut minua runsaasti ja taitaa juuri eniten olla huolissaan siitä, miten minä pärjään (eikä siitä, miksi meille ei tule lasta). Hän on kuitenkin (tähän asti) ollut perusoptimisti (joka muuten toisinaan jopa ärsyttää...) ja uskoo edelleen, että lapsi vielä joskus saadaan. Hyvä tietysti, että joku uskoo...
En osaa Enni sanoa oikein mitään "kikkoja", miten parisuhteen saa pysymään kasassa näiden ongelmien keskellä. Säännölliset keskustelut ja omien tuntemuksien julki tuominen on varmasti tärkeää. Samoin se, että yrittää välillä tietoisesti unohtaa ongelmat ja tehdä/suunnitella jotain mukavaa tulevaisuuden varalle (matkoja, eläimiä jne...). Se ei tietysti kovin helppoa ole.
Tsemppiä sinulle ja muillekin tässä rumbassa! Ja uskoa siihen, että kovat kokemukset voivat lähentää pareja entisestään!

 

EnniV, lykkyä tuleviin hoitokoitoksiin!
Millä mielin aloittelet noita IVF:iä?

Tämä parisuhdekysymys. Mä yhtenä iltana tajusin, että meidän noin 4 vuoden suhteesta noin 3 vuotta on mennyt näissä lapsentekokuvioissa niin sanoakseni. Eli eipä ihme, että välillä on aika tukalaa keskenään. Ja on ollut muutakin koettelemusta matkalla. Kaiken huipuksi pykättiin talo pystyyn vuosi-pari sitten. Ei sitä vaan aina tule ajatelleeksi, minkä kaiken kanssa ollaan jo painittu.

Mulla vaan on ollut sellainen olo, että tämä suhde "kulutettiin " liian pian arjen pienissä ja isoissa murheissa. Eli jälkeenpäin aatellen pidettiin turhan kiirettä isojen asioiden kanssa. (Toisaalta hyvä, että tämän lapsen saamisen vaikeus tuli ilmi niin pian, kun vielä voi tehdä jotain asialle...)

Nyt kun keskenmeno on vihdoin fyysisesti hoidettu, ollaan aloittelemassa parisuhdeterapia. Ei mitään tiivistä, mutta muutama käynti. Uskon kyllä, että siellä puhutaan paljon muustakin kuin lapsettomuudesta ja keskenmenosta...

Mun miehen suhtautuminen on ollut sellainen, että hän ensin epäröi koko vanhemmiksi ryhtymistä. Sitten kun hän uskalsi lähteä tälle tielle, hän on aina painottanut, että kaikki tutkimukset / hoidot on loppujen lopuksi mun juttu, ettei hän voi päättää sellaisia minun kehoon kohdistuvia asioita. Tavallaan on oikeassa, mutta joskus on tullut aika yksinäinen olo tuosta suhtautumisesta.

Kun tulin raskaaksi, hän iloitsi niinkuin minäkin. Ja kun tuli keskenmeno, hän suri omalla tavallaan. Sen jälkeen hän on sanonut monta kertaa, että hyvä jos tulee lapsi, mutta myös ok, jos ei. Ja tämä asenne mua on ketuttanut! Olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään, etten pysty itse olemaan sellaisessa "välitilassa" että tavallaan yritetään, tavallaan ollaan jo sopeuduttu siihen ettei tulisi lasta! Asia kerrallaan mun mielestä!

Meitä on auttanut ainakin yhteinen harrastus. Lisäksi ollaan juteltu ja juteltu (johon mieheni on myös aika ajoin kyllästynyt.) Mutta kaipaan kyllä kovasti alkuaikojen yhteisiä hersyviä naurukohtauksia ja kiihkoa...

Tulipa pitkä vuodatus, lopetan nyt tällä kertaa ja jätän tilaa teille arvon naiset...

 

Kiitos kommenteista Kummi ja Adeliini! Se on totta että pitää vaan yrittää välillä unohtaa tää koko juttu ja hoitaa parisuhdetta, mihin ei aina jää voimia tän kaiken piikittelyn ja pakkoseksin keskellä.

Musta tuntuu, etten jaksa enää väkipakolla yrittää. Ei meillä tätä ennenkään tärpännyt luomusti, niin aika epätodennäköistä se on nytkään, joten nyt viimeset pari kiertoa on mennyt vähemmällä aikatauluttamisella. Ei sekään helppoa oo, kun tietää, että nyt pitäis touhuta, mutta ei vaan jaksa! Eli, ehkä ihan hyvä että mennään siihen IVF:ään, kun ei me sitä lasta pelkällä pyhällä hengellä saada alulle! :kieh: Vakavasti sanottuna, kyllä mua se IVF pelottaa tai ehkä paremminkin se epäonnistuminen, pelkään että miten jaksan enää yhtään epäonnistumisia. Nyt oon kuitenkin voinut ihan ok, kun ollaan hoidoista oltu hetki tauolla. Lähinnä ahdistaa kaikki kyselyt ja vilkuilut mun mahaan eri tilanteissa, miten te kestätte ne?

Adeliini, varmaan ihan fiksua mennä juttelemaan ammatti-ihmiselle. Mä oon kanssa miettinyt sitä, mutta ollaan toistaiseksi oltu sen suhteen saamattomia. Toivottavasti käynnit auttaa teidän tilannetta!

Nyt lähden lempiharrastukseni, syömisen pariin.
=) Mukavaa viikonloppua teille!

 

Heips!

Tsemppiä EnniV. Oikein hyvin voin kyllä kuvitella tuon pelon, että "raskaammat" hoidot epäonnistuvat. On NIIN paljon pelissä näissä asioissa. Oletko joutunut kovinkin suoraa mahaan vilkuilua ja vihjailua kestämään?

Mä vastaan tuttavien kyselyihin lähinnä, että toipuminen keskenmenosta on tapahtunut hitaasti ja että me tarvitaan aikaa. Eipä siihen ole ollut mitään lisättävää ihmisillä. Jotenkin on ollut myös hyvä tuuri siinä, ettei lähipiirissä ole kovin tökeröitä kommentteja juuri ollut.

Haluaisin jakaa tässä nyt uusimman tilanteemme. Ehdin aloittaa Terolutit, niin samana päivänä alkoivat (ainakin jonkinlaiset) menkat. Naistentautien polin henkilökunnan ja mieheni kanssa juteltuani päädyttiin siihen, että Clomit kehiin. Eli nyt sitten on 3. Clomi tänään otettu ja perjantaina oisi follikkeliultra.

Jännittää kamalasti. Näin nopeasti kumminkin haluttiin taas edetä asiassa, kylläpä tunnelmat vaihtelevat tiuhaan tahtiin. Olo on vallan hyvä, ei ole ainakaan vielä viimekertaisia Clomioireita kuten huimausta.
Tällä kertaa en halua jutella kavereille asian etenemisestä, mutta koska jollekin on mukava kertoa, niin tämä palsta on siihen oiva paikka..
Ovista odotellessa... ja sitä parisuhdeterapiaa =)

 

Heippa taas. Lähinnä meillä töissä oon kuullut kommentteja viitaten raskauteen. Kuten jos sanon vaikka, että oon väsynyt, niin heti joku kysyy, että ootko raskaana, vaikka yrityksestä enkä varsinkaan keskenmenosta ole kenellekään maininnut. Lisäks kun muutettiin isompaan asuntoon vähän keskenmenon jälkeen, niin tosi monta vihjailua tuli, että nythän teillä on siellä tilaa lastenhuoneelle jne. Sitten mun ystäviltä olen kuullut, että jotkut on kyselly, että eikö meillä oo vieläkään lasta :'( Meidän ongelmasta ei siis tiedä muut kuin mun vanhemmat ja pari ystävää, mutta varmaan ne arvaavat jotka meitä edes jotenkin tuntevat. Ja kun tätä ikääkin on ja naimisissakin oltu useamman vuoden...

En mäkään jaksa just nyt jakaa näitä juttuja kenellekään, joten raportoin niitä mielummin tänne!

Pidän kovasti peukkuja, että ne clomit johtais oikeaan lopputulokseen ja vältyt sivuoireilta!

Syöttekö muuten jotain vitamiineja? Mä oon syönyt lähinnä Möllerin omega-tabletteja, missä on sitä foolihappoa sekä multitabseja. Yritän lisäks vähän hillitä makeen syöntiä, mutta vähän huonolla menestyksellä. Muuten syön ihan perusruokaa mielestäni melko monipuolisesti.

 

Makoisaa maanantaita!

Me menimme viime keväänä naimisiin ja sen jälkeen on juuri työpaikalla alkaneet vauvakyselyt...Muutama heistä jo tietää tilanteen, ja osaavat olla hiljaa, lopuille pitäisi varmaan sanoa, missä mennään, niin ei niitä typeriä kysymyksiä enää tulisi...
Sukulaisista pari tietää (vanhempia emme ole vielä halunneet "vaivata" asialla), eivätkä muut ole kyselleet kiitettävästi juuri mitään. Meillä noita lapsia suvussa riittää muutenkin ja ajattelevat varmaan, että halutaan keskittyä tässä vaiheessa vielä muihin hommiin...

Mulla on ollut viime vuoden raskaudesta lähtien käytössä Raskaus-monivitamiinit sekä vähän foolihappoa päälle. Karkit maistuvat ikävä kyllä entiseen tahtiin (onkos niissä jotain erityistä vaaraa??) ja tupakkaakin polttelen pari kertaa kuussa.....Joten ehkä syytänkin vain itseäni kaikesta tapahtuneesta..

Viime viikko oli tosi raskas työn ja vauva-asioidenkin (toivottomuus nostaa päätään) suhteen. Liikaa yksinkertaisesti hommia, joka sitten kostautuu univaikeuksina, itkuisuutena jne. Mekin muuten päästiin terapiaan noiden km:ien jälkeen ja tällä viikolla on (onneksi) toinen aika.

Toivotaan, Adeliini, että clomit nyt tepsisivät!!
Ja Enniv: ei niitä ivf:iä tehtäisi, jos ne eivät parantaisi mahdollisuutta tulla raskaaksi! Toivotaan parasta!