En ole varma, sopisiko viestini paremmin tämän vai "Keskenmeno"-otsikon alle, mutta laitanpa tälle "osastolle".
Mä ja mieheni ollaan kolmekymppisiä. Meillä yritystä on takana noin kolme vuotta. Keväinen eka (Clomi-) raskauteni päättyi keskenmenoon kesällä... Sen hoito epäonnistui ja pitkittyi niin hurjasti, että nyt vasta lokakuussa ultrassa kohtu näytti normaalilta!! Nyt sitten mietitään, missä vaiheessa uskaltaisi taas ryhtyä toimeen..
Kuitenkin on aika ristiriitainen olo:
Vaikka toivottiin kovasti vauvaa ja suru oli musertava keskenmenon tultua, toisaalta on tuttu ja turvallinen olo ilman raskautta, kun äidiksi tulo myös pelottaa kovasti!!! Ystävät, jotka ovat lähes kaikki saaneet vauvan parin vuoden sisällä, lohduttelevat sillä, että "pian varmaan tulet uudelleen raskaaksi" ilman että kenellekään tulee mieleen kysyä, onko se sitä, mitä me nyt juuri toivotaan!! Siksi tunnenkin itseni "oudoksi", kun emme ole nyt suinpäin yrittämässä heti uutta raskautta. Itsestä kuitenkin tuntuu, että pitää ensin jotenkin toipua tästä menetyksestä sekä pitää huolta parisuhteesta ja sitten vasta kerätä rohkeus uuteen koitokseen ryhtymiseksi. En haluaisi, että mahdollista uutta raskautta varjostaisi liiaksi tämä kaikki.
Onko kenelläkään ollut vastaavia fiiliksiä?
Mä ja mieheni ollaan kolmekymppisiä. Meillä yritystä on takana noin kolme vuotta. Keväinen eka (Clomi-) raskauteni päättyi keskenmenoon kesällä... Sen hoito epäonnistui ja pitkittyi niin hurjasti, että nyt vasta lokakuussa ultrassa kohtu näytti normaalilta!! Nyt sitten mietitään, missä vaiheessa uskaltaisi taas ryhtyä toimeen..
Kuitenkin on aika ristiriitainen olo:
Vaikka toivottiin kovasti vauvaa ja suru oli musertava keskenmenon tultua, toisaalta on tuttu ja turvallinen olo ilman raskautta, kun äidiksi tulo myös pelottaa kovasti!!! Ystävät, jotka ovat lähes kaikki saaneet vauvan parin vuoden sisällä, lohduttelevat sillä, että "pian varmaan tulet uudelleen raskaaksi" ilman että kenellekään tulee mieleen kysyä, onko se sitä, mitä me nyt juuri toivotaan!! Siksi tunnenkin itseni "oudoksi", kun emme ole nyt suinpäin yrittämässä heti uutta raskautta. Itsestä kuitenkin tuntuu, että pitää ensin jotenkin toipua tästä menetyksestä sekä pitää huolta parisuhteesta ja sitten vasta kerätä rohkeus uuteen koitokseen ryhtymiseksi. En haluaisi, että mahdollista uutta raskautta varjostaisi liiaksi tämä kaikki.
Onko kenelläkään ollut vastaavia fiiliksiä?