moikka!
ajakaa sitten pois jos ei saa kuokkia...mutta niin kauan minäkin täällä olin ennen kuin vihdoin plussan sain, joten tunnen kuuluvani vielä tännekin... ja juuri luin teidän juttuja, ja kukaan tuskin uskoo, jos sanon että todella myötäelän niitä suruja ja vihoja kanssanne, en tunne yhtäkään täältä hek.koht. mutta tiedän karvaimman kautta mitä se yritys on ja km taustalla.. ja nyt olen niin surullisella päällä ( joo, tiedän olen iki onnellinen raskaudestani toki, mutta saa sitä kai silti surra, muistella ja käydä läpi mennyttä...) ja ajattelin jos se ketään lohduttaa niin kerron vielä vähän tarinaani, kun täällä uusiakin, mm. mae, lakta ja tinkatarkin ilmeisesti?
niin todella todella toivon että saatte plussan ja mitä pikimmin sen parempi!!
mulmul juuri tänään koin kaikkia noita kirjoittamiasi tunteita ja kateus, viha katkeruus...ovat vieläkin toisinaan mielessäni. Toki, olen raskaana, mutta se tuska, kärsimyshelv...i ei häviä minnekään ellei sitä käsittele..teen parhaillaan myös sitä ja toivon että saan tuntea enemmän onnen tunteita jatkossa...
töissä on rampannut koko vuoden äitejä näyttelemässä vauvojaan joita ovat viime vuoden aikana saaneet...ja se vuosi oli niin rankka. keskenmenon kokeneena rv 14 istukkabiopsian (joka oli turha, vauva terve, kätilö mittasi väärin!!niskaturvotuksen) aiheuttamana (joka piti olla turvallinen... ) ja siitä 10 kk aiheutunut lapsettomuus joka-ainoan lähi-ihmisen saadessa vauvoja on jotain todella, todella..... :'( :'( kamalaa..se sana tuntuu liian lievältä. yritin selvityä siitä kieltämällä negat. tunteeni ja näyttelin iloista ja selviytyvää tyyppiä töissä, vapaalla...ihan liikaa...en ottanut saikkuakaan kun pari päivää tapahtuneen jälkeen, kuuntelin muiden paasauksia km:n yleisyyksistä ym sonnasta ja säälikatseille hymyilin ymmärtäväisesti, olin lapsenvahtina monta kertaa ystäville viimesillä voimilla kun heillä itkevä vauva ym... en välittänyt omasta hyvinvoinnistani... nyt kun näen vieläkin vauvoja hyvillä ystävilläni jotka täyttävät jo vuoden, enemmänkin...niin tunnen surua, kiukkua...tekisi mieleni huutaa "te ette tiedä mitä olen joutunut kestämään" vaikka se ei niiden syy olekaan mitenkään. Yksi ystävistäni jaksaa hokea "toiset ottavat kevyemmin keskenmenon kuin toiset" ja olen alkanut vihata noita sanoja..sanoinkin hänelle että kuule jos sä oisit kokenut tän kaiken saman niin veikkaan ettei se kovin helppo juttu sullekaan oisi. jotnekin hänen kokemattomuutensa ärsyttää, vaikka hän kai yrittääkin lohduttaa, olisi hiljaa, kuuntelisi vaikka. ei leikkisi kaikkitietävää...mutta se on ihmisille vaikeaa, täytyy yrittää aina löytää joku lohdun sana, ratkaisu, vaikka se vain syventäisi haavaa, kai se on sitä, että yrittää keventää omaa oloaan, minä yritin auttaa.
Keskenmeno itsessään on järkyttävää, siitä jatkuva yrittäminen suorastaan traagista.
Joku sanoo varmaan, ettei tollakaan vahvasti mene, kun noin vakavasti ottaa, sanokoot, ei ole mennytkään, olen todella käynyt aallon pohjalla ja luovuttanut. Pikkuhiljaa aloin hoitaa itseäni...lepäsin kun väsytti, en tavannut ketään joka vei voimiani, tein pieniä mukavia asioita, kirjoittelin, luin, hieman opiskelinkin työn ohella mielekästä ainetta (josta nyt abro!!) , kävin kävelyllä, söin suklaata, join siideriä...ostin vaatteita, nautin kahvimukillisesta...ja huomasin että elämässä voi olla onnellinen vaikka samaan aikaan kokisikin tuskaa ja kipua.
Sitten...olin luovuttanut vihdoin taisteluni vauvanhankinnasta,
huomasin olevani raskaana.
elämä on.. yllätyksiä täynnä.
kehotan luovuttamaan, riisumaan itsensä aseista. Annettava itsensä elämän virran vietäväksi. sitten... jotain ihanaa tapahtuu.
voimia, tsemppiä ja iloa teille kaikille rakkaat kumeilijat!! olette mielessäni.
Huh.. sori pitkä sepustus..niin tunteet pinnassa vaan. :hug:
katherine ja kultanen 9+3