❃ Kauan plussaa odottaneet (vuosi →) ❃

Pakko tulla korjaamaan että 80% onnistuu lopulta hoidoilla ja jossain oli väite että luku olisi suurempi jos kaikki kävisivät sen julkisen tarjoaman 3 ivf/icsi hoitoa loppuun. Tämä on minusta hyvä luku ja "raskaita" hoitoja turha pelätä. Ovulaation induktio vs. ivf on iso ero onnistumisprosentissa.

Jokainen tietty menee oman jaksamisen mukaan, mutta pakko oli käydä korjaamassa ettei jää vääriä käsityksiä.

 

Onko näin? Hiljattain oli jossain juttu lapsettomuushoidoista, siinä väitettiin että n. 13 000 - 14 000 aloittaa hoidot vuosittain ja näistä vain n. 2 300 raskautuu. Lääkäri taisi kyllä siinä kommentoida, että osa jättää hoidot kesken. Harmi kun en nyt löytänyt sitä juttua, se on kyllä joulukuinen eli aika tuore. Itsekin lukiessa hämmästelin että noinko huono ennuste todella on.

 

Onko näin? Hiljattain oli jossain juttu lapsettomuushoidoista, siinä väitettiin että n. 13 000 - 14 000 aloittaa hoidot vuosittain ja näistä vain n. 2 300 raskautuu. Lääkäri taisi kyllä siinä kommentoida, että osa jättää hoidot kesken. Harmi kun en nyt löytänyt sitä juttua, se on kyllä joulukuinen eli aika tuore. Itsekin lukiessa hämmästelin että noinko huono ennuste todella on.

Tarkoittaa varmaan että vuodessa heistä raskautuu n. 2300 mutta loputhan jatkaa hoitoja ja lopulta tuo 80% onnistuu vähintään.

 

Itseäni tässä kaikessa ja odottamisessa on eniten auttanut vertaistuki, joten itsekin lämpimästi suosittelen etsiytymään esim juuri simpukan vertaistuen pariin. Tajuaa konkreettisesti ettei ole yksin näiden asioiden, tunteiden ja ajatusten kanssa kun näkee ihmisiä ei-anonyymisti someryhmissä ja/tai liveryhmissä. Ja pääsee puhumaan kaikista näistä ja kuitenkin kaikki kun ovat toisilleen vieraita niin pystyy olemaan erilailla rehellinen ja avoin kuin esim. läheisille puhuessa. En sillä että läheisille jotenkin valehtelisin tms mutta on hyvä ettei näillä ihmisillä ole ns kytköstä omaan elämään ja arkeen muutenkuin lapsettomuuden ja vertaistuen kautta, jos ymmärrätte. Plus kaikki ryhmissä tietävät exactly mistä puhutaan. Sekin luo avoimuutta ja jollain tavalla vapaudentunnetta, ehkä myös jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tai hyväksynnän tunnetta kaikkien niiden ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteiden sijaan, mitä useat lapsettomat kokee arjessaan.

 

Niin ja itseäni on myös helpottanut se, että olen melko avoimesti kertonut tästä läheisille. En tietty heti ollut kertomassa mutta jossain vaiheessa olin valmis sille, sillä se, että pimitin näin isoa asiaa ja myös sitä mitä mulle oikeasti kuuluu teki itselleni vain vielä enemmän ulkopuolisen, surullisen ja ahdistavan olon kuin se, että kerroin. Ja lopulta kertomisesta on tullut yleensä vapauttava tunne. Toki oon saanu kuulla myös niitä ärsyttäviä neuvoja ja kliseitä välillä mutta kaikki ovat silti suhtautuneet empaattisesti ja ymmärtäneet sen minkä pystyvät tätä ymmärtämään. Nykyään jos joku sanoo esim että stressi ois tän lapsettomuuden takana sanon suoraan oman mielipiteeni takaisin eli en vaan ns anna asian olla ja myötäile tms. Mut kyllä silti tällästen keskustelujen jälkeen ärsytyskäyrä on ylhäällä jonkun aikaa.

 

Tarkoittaa varmaan että vuodessa heistä raskautuu n. 2300 mutta loputhan jatkaa hoitoja ja lopulta tuo 80% onnistuu vähintään.

Löysin nyt lisää artikkeleita, yhdessä tuohon 80% onnistumiseen sisältyy lahjoitussoluilla hoidot, adoptio sekä sijaisvanhemmuus. Muita lähteitä en löytänyt, olisi kyllä kiva lukea lisääkin.

Inseminaation onnistumisprosentti on julkisen hoidon lähteissä korkeintaan 20% (skaala 15-20) ja yksityisen puolen lähteissä korkeintaan 35% (skaala 15-35). Alkiosiirron onnistumisprosentti on julkisen hoidon lähteissä korkeintaan 40% (skaala 30-40) ja yksityisen puolen lähteissä korkeintaan 55% (skaala 30-55). Vanhimmat näistä jutuista olivat vuodelta 2016.

 

Löysin nyt lisää artikkeleita, yhdessä tuohon 80% onnistumiseen sisältyy lahjoitussoluilla hoidot, adoptio sekä sijaisvanhemmuus. Muita lähteitä en löytänyt, olisi kyllä kiva lukea lisääkin.

Inseminaation onnistumisprosentti on julkisen hoidon lähteissä korkeintaan 20% (skaala 15-20) ja yksityisen puolen lähteissä korkeintaan 35% (skaala 15-35). Alkiosiirron onnistumisprosentti on julkisen hoidon lähteissä korkeintaan 40% (skaala 30-40) ja yksityisen puolen lähteissä korkeintaan 55% (skaala 30-55). Vanhimmat näistä jutuista olivat vuodelta 2016.

Pakko nyt kommentoida et siis 80% hoidoissa käyvät saavat lapsen. Ihan virallista tietoa lapsettomuuslääkäriltä. Näin sanoi kun alotettiin ivf hoidot Ja noi prosentit on varmaan aina yhtä hoitokertaa kohti.

 

En epäile, etteivätkö saisi. Mutta haluaisin tietää tarkemmin, sisältyykö tuohon 80% lahjasoluhoidot, adoptiolapset ja sijaisvanhemmuus, mikä on toki vanhemmuutta siinä missä biologisetkin lapset, mutta eivät kerro hoitojen onnistumisprosentista.

Lisäksi tuohon onnistumisprosenttiin vaikuttaa ikä: viralliset tilastot on laskettu alle 38v naiselle. Minun pitäisi ehtiä vuoden sisällä alkiosiirtoihin, jotta todennäköisyydet ehtisivät vielä koskemaan minua.

 

Minäkin oon ymmärtänyt et tuo 80% on nimenomaan hoidoille eli induktiot, inssit ja ivf:t. Ja se on totta et onnistumisprosentit laskee kun ikää tulee lisää. Minulle lapsettomuuslääkäri näytti taulukkoa onnistumisesta keskimäärin yhtä alkionsiirtoa kohti ja käyrä oli iän mukaan laskeva, 30-vuotiaalle (kun itse olen) raskaus alkaa 45-50% todennäköisyydellä per alkionsiirto (ei siis per ivf-hoito tai onnistuminen kaikkinensa). Toki hoidoilla alkunsa saaneilla raskauksilla on jonkin verran suurempi keskenmenoriski kuin tavanomaisesti alkavilla raskauksilla eli 30-vuotias saa elävän lapsen ~30% todennäköisyydellä per alkionsiirto.

 

On nämä vaan isoja juttuja. Kiitos kaikille kommentoineille.

On se tietysti myös niin, ettei mitään ainakaan saa, jos ei yritä. Omat rajat on tässä muutenkin olleet koetuksella, siksi aihe mietityttää niin paljon.

 

Niin on nää vaikeita juttuja ja rankkoja aikoja tällä hetkellä itse oon vielä siinä moodissa että teen niin monta hoitoa kuin onnistuminen vaatii. Adoptiota ja sijaisvanhemmuutta emme näe miehen kanssa vaihtoehtona. Myös luovutetut solut haluan varmasti yrittää jos omilla näyttää huonolta. Tulevaisuutta täysin lapsettomana en millään pysty hyväksymään vaihtoehdoksi vaikka tiedän että valitettavasti sekin on yksi vaihtoehto. Tiedän myös että mieli voi vaihtua ajan ja hoitojen myötä mutta tällä hetkellä näin.

 

Huomasin että täällä käydään keskustelua todennäköisyyksistä. Olen tällä hetkellä 40-vuotias. Aloitin yrityksen 39-vuotiaana, jolloin lääkärit sanoivat, että onnistumisen varmuutta ei ole, mutta että hedelmöityshoitojen onnistumisprosentti olisi suurempi, jos ihmiset eivät jättäisi hoitoja kesken.

Ensimmäinen raskaus alkoi ovulaationinduktiolla neljännellä kierroksella, kun olin täyttämässä 40v. Se päättyi kuitenkin keskenmenoon viikolla 16+. Keho meni sekaisin kuukausiksi. Olo oli epätoivoinen. Se viimeinenkin mahdollisuus meni.. Toinen raskaus alkoi kuitenkin jo neljän kuukauden kuluttua, kun keho oli toipunut ja oma kierto palautunut. Tällä kertaa raskaus alkoi täysin ilman lääkkeitä ellei sitten greippien ja Inocapsin syöntiä lasketa lääkkeiksi. Kolme munasolua irtosi, hedelmöittyi ja kiinnittyi, vaikka ikää oli jo 40,5v, alentunut amh, kilpirauhasen vajaatoiminta jne.. Kun aloitimme, miehellä ei ollut edes siittiöitä, vaan nekin piti herättää lääkkeellisesti ja se odotusaika taas oli pois minun hedelmällisyydestäni. No lopulta niitä siittiöitä olikin sitten 468milj per näyte vrt 2kpl ensimmäinen näyte. Onnistuminen on ollut siis mitä suuremmassa määrin yrittämisen jatkamisesta kiinni. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti nyt mennäänkin sitten jo kohti viikkoa 22 .

Eli niin kauan kuin jaksatte yrittää, niin kauan on myös toivoa .

 

Kiitos kommenteista, paljon ajateltavaa.

@-Susanna Oletko sinä harkinnut tuota Simpukkaa? Olen myös ymmärtänyt että on jotain lapsettomuusterapiaa, mutta en tiedä siitä tarkemmin. Olisiko helpompaa purkaa sydäntä jollekin vieraalle, kuin omalle lähipiirille?

Olen vain käynyt Simpukan sivuilla ja yrittänyt katsoa esim. keskusteluaiheita, mutta olen siinä olettamuksessa, että keskustelut eivät ole siellä hirveän aktiivisia. En ole kuitenkaan kirjautunut niille sivuille, onkohan siellä eri keskustelualueet kirjautuneille?

Psykologilla käyminen asian johdosta ei luultavasti toimi minulla, vaikka olenkin käynyt aikoinani keskustelemassa omaiseni menetyksestä psykologilla pitkänkin ajan. Nyt kun alan pohtia asiaa, niin se miksi en halua psykologille tms. mennä on juuri se, että minulle on lohduttavinta puhua/kirjoittaa sellaisille ihmisille, joilla on tämä kokemus. Minun pitää alkaa purkaa sydäntäni ja etenkin sellaisille, jotka itsekin ovat suhkot samassa tilanteessa ja jotka esim. ymmärtävät lapsettomuus-sanastoa ja niitä tunteita, joita hoitopolulla voi kokea. Sitten sen myötä ehkä saan avattua tunteitani myös omalle kaveriporukalleni. Olipa hyvä, kun laitoit minut miettimään asiaa!
Olen piehtaroinut joulun ajan hankalan olon kanssa, mutta en ole osannut pohtia, mikä tilanteeseeni auttaa. Yleensä kerron omista tunteistani lähipiirissäni ja taidan kokea nyt jotain tunneähkyä, koska olen pitänyt asiat omassa päässäni jo kesästä lähtien. Minun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni tässä asiassa, koska tämä meno ei voi enää jatkua.


Olen muuten pahoillani siitä @Disco Volante , että sullakin noi letrot eivät ole toimineet viime kuussa. Itseäni asia kyrsii, koska luotin jo siihen, että "kyllä ne letrot saa ovuloinnin normalisoitua". Nyt taas tekee mieli heittää ne järveen. Luovuttamisfiilis kyllä nostaa mullakin päätä aina kuukautisten alettua tai esim. nyt kun kierty venyi omituisen pitkäksi. Itseäni kuitenkin auttaa se, että olen käynyt lukemassa tosi vanhoja keskustelualueita lapsettomuudesta. On ihana huomata, että tosi moni ihminen, joka on joskus piehtaroinut samojen ajatusten/pelkojen/turhautuneisuuden kanssa, on lopulta saanut lapsen tai lapsia.
Se tuo toivoa ja ehkä sellaista realismiakin, mikä minulla katoaa helposti kun pelon tunne saa liikaa valtaa.

Kiitos kaikille muillekin, jotka vastasitte! Saitte ajatukset liikkeelle ja ette tiedäkään miten hyvältä tuntui saada kirjoitettua ajatuksiaan ylös, kun on ollut hiljaa näistä asioista jo yli puoli vuotta.

 

Täällä on myös painittu oman lapsettomuuden kanssa. Pää on ollut välillä kovalla koetuksella. Olen koettanut urheilla, että pää saa tuulettua ja ahdistus vähän kyytiä. Musiikki on välillä myös auttanut. Olen huomannut, että mulla esiintyy ahdistusta aina välillä, mikä lamauttaa ja eristää muista ihmisistä. Mutta sitä ei ole ollut nyt hetkeen, ainakaan niin voimakkaana että olisi kestänyt usean päivän verran. Edellä mainittujen asioiden lisäksi käyn täällä lukemassa ja kirjoittelemassa, kirjoitan päiväkirjaa, aloitin instagramiin salaisen profiilin jossa kirjoitan lapsettomuudesta, omasta kokemuksesta. Meillä on siellä aika hyvä yhteisö ihmisiä jotka painii samojen asioiden äärellä. Olen myös puhunut paljon miehen kanssa ja kertonut kavereille. Kävikin ilmi, että aika moni kavereista on saanut jonkin diagnoosin tai käyneet lapsettomuushoidoista. Tottahan se on, ettei tätä ymmärrä muut kuin jotka sen ovat kokeneet. Koetan saada tähän elämään kaikki muitakin mukavia juttuja. Ollaan tällä hetkellä juuri aloittamassa lapsettomuushoitoja, joten toiveet on tietty korkealla. Toivotaan että tässä jaksaa pitää lippua korkealla vielä pitkään

Ootteko yhtään lukeneet blogeja, jotka käsittelee lapsettomuutta? Simpukan sivuilla on niitä kans. Koen ne jotenkin todella lohduttavina

 

Muiden kokemuksia oon jonkin verran lukenut, ja ne kieltämättä ovat auttaneet nyt kun ajattelee. Pitääpä etsiä nuo blogit.

Juttelin myös tässä sukulaisnaisen kanssa, jolla toki myös PCO - kaikillahan niillä on. Lohdutti että kaikki halukkaat meidän suvussa ovat kuitenkin lapsia ennen pitkää saaneet, ja ainakin kaksi sai ensin varhaisen keskenmenon. Olin näistä kyllä tietoinen, mutta liian keskittynyt omaan napaani muistaakseni niitä. Piti mun juttuja hyvällä tavalla höpötyksenä Kaipa tähän hommaan kuuluu synkät kaudet. Pitää vaan toivoa että jaksaa kivuta niiden yli vielä kauan...

 

@KukkaSosuli

Minä luen myös lapsettomuusblogeja. Vaikka eihän tätä muille(kaan) toivo, niin on todella lohduttavaa huomata että ei ole asian kanssa yksin. Lisäksi koen, että en monesti tajua kysyä lääkäreiltä oikeita asioita, tai että lääkäreillä ei (ymmärrettävästi) ole hirveän paljon aikaa keskittyä tunteisiini tai omaan tilanteeseeni. Siksi on ihana, että jotkut ovat niin rohkeita, että uskaltavat kertoa omista kokemuksistaan blogeissa. Olen oppinut niistä paljon ja on kiva saada tietää etukäteen esim. pistoshoitojen kustannuksista. Olisin ihan pihalla kaikesta, jos pitäisi selviytyä vain lyhyiden ultrauskäyntien aikana saatujen tietojen perusteella.

 

Mulla on kyllä ihan sama juttu noiden kysymysten kanssa. Vasta jälkeenpäin jää miettimään että hetkinen - tarkoittiko tuo asia jotain? Toisaalta sitä tietoisesti yrittää varjella itseään ottamatta liikaa selvää, ettei vaan stressaa jokaista nippelitietoa.