Hei!
En tiedä, lukeeko/seuraako tätä ketjua enää monikaan, mutta otan riskin ja kysäisen kuitenkin, että miten te voitte tämän odotuksen odotuksen kanssa? Tai siis miten te jaksatte psyykkisesti tämän kaiken?
Oma tilanteeni on se, että keväällä tulee täyteen 2 vuotta yrittämistä ja lapsettomuushoidot on alussa. Olen käyttänyt letroja viime toukokuusta lähtien ja inseminaatiot ovat vasta edessäpäin, vaikka niitä olisi pitänyt alkaa kokeilla jo syksyllä. Nyt näyttäisi siltä, että letrot eivät enää tehoa minuun ja sain (viimein) tänään kuukautiset kierron ollessa 54 päivää, letrojenkin kanssa. Saimme raskauden alulle syyskuussa, mutta se loppui jo 6. viikolla, eli lasketaan ymmärtääkseni kemialliseksi. Se helpotus ja ilo, mitä koin niiden 1,5 viikon aikana kun luulin olevani raskaana, oli todella iso. Vuodon alkaessa tatti otsassa otti ison kasvupyrähdyksen ja koin maailman olevan hirveän epäreilu, vaikka toki ymmärrän miten yleisiä keskenmenot ovat. Jotenkin toivoin, että koska olen jo valmiiksi epäluuloinen raskautumisen suhteen, niin universumi/mikälie ei "rankaisisi" minua keskenmenolla. Tämä on todella kummallinen ajattelutapa, myönnän sen täysin.
Pelkäsin jo ennen yrittämistä, että en saisi lasta ja joutuisin lapsettomuushoitoihin. Kuitenkin nyt, kun tämä asia realisoitui, olen yllättynyt siitä, miten rankasti koen tämän kaiken. Suhteeni omaan kroppaan on muodostunut yhtä ankeaksi kuin teini-ikäisenä. On vaikea antaa omalle kropalle "anteeksi" sitä, että se pettää minut tässä asiassa. Lisäksi alan olla turhautunut, kun joka kierrossa kropastani selviää jotain uutta, milloin ovuloimattomuutta, milloin endoa sekä adenomyoosia tai pco-tyyppisiä munasarjoja. Tyyppivikoja selviää koko ajan lisää.
Olen myös huomannut alkaneeni eristäytyä omista kaveripiireistäni. Tai siis olen edelleen kiinnostunut muiden elämistä ja kuulumisista, mutta en enää halua jakaa omia ajatuksiani ja elämääni. Yritän toki kertoa yleispäteviä kuulumisia, mutta lapsettomuus-teemaan en kajoa ystävieni kanssa. Käsittelen pelkojani sekä surua lapsettomuudesta/lapsettomuushoitoihin joutumisesta niin paljon omassa päässäni, että minulla ei ole ehkä enää voimia jakaa niitä kavereilleni, joiden kanssa asioita pitäisi analysoida vielä lisää. Tässä asiassa joutuu jakamaan jo niin paljon intiimejä asioita lääkäreille ja hoitajille, sekä pahimmillaan työpaikallakin poissaolojen ansiosta, että en halua kutsua enää lisää ihmisiä tähän "projektiin". Ehkä joskus myöhemmin elämässä olen siihen valmis, mutta juuri nyt tämän asian piilottaminen läheisiltä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta, vaikka se on hyvin erikoista huomioiden miten avoin olen ennen ollut elämästäni.
Viestini alkaa nyt varmaan rönsyillä liikaa, mutta tosissaan kaipailisin ehkä eniten vertaistukea tähän lapsettomuushoitojen tai pitkän odotuksen odotuksen henkiseen puoleen.
Miten Sinä jaksat ja mikä auttaa sinua käsittelemään tunteita tässä asiassa?
Kiitos jos joku ehtii/haluaa vastata!