Jnni Tervetuloa!! :flower:
Johanna88 Mukava kuulla sinunkin kuulumisiasi! Tsemppiä ensimmäiseen ultraan, se on taatusti jännittävä ja sen odottaminen ollut hermoja raastavaa.. Uskon että teillä on siellä kaikki hyvin!
:heart:
Hmm.. Ehkä laitan lusikkani soppaan mukaan gallupin suhteen. Täällä on ollut puhetta 14-vuotiaan kypsyydestä harrastaa seksiä ja kantaa vastuu valintojensa mahdollisista seurauksista. Keskusteluun tulisi mielestäni liittää myös se, miten paljon yhteiskunta nuoriltaan odottaa ja vaatii. 14- tai 15-vuotiaan tulisi jo kyetä tekemään päätöksensä tulevaisuudestaan koulutusvalintojen ja tulevan ammattinsa suhteen (ammattiopisto, lukio, kymppiluokka, ammattistartti, työelämä). 14-15-vuotiaan odotetaan kykenevän eritellä ajatuksiaan kypsästi, reflektoiomaan itseään ja toiveitaan, suunnittelemaan millainen on minulle se hyvä elämä seuraavan 10 vuoden kuluttua. Nuorelta vaaditaan ymmärrystä opiskeluun liittyvistä tottumuksista (miten opin parhaiten, mitä voisin tehdä toisin), omista vahvuuksista ja heikkouksista sekä niiden soveltamisesta siihen mielikuvaan, mikä omasta ammattihaaveesta on (millaisia ominaisuuksia kyseisessä ammatissa vaaditaan, millaiset asiat ovat tärkeitä tulevassa työssäsi). 14-15-vuotiaan on irtaannuttava vanhemmistaan ja pyrittävä tekemään päätöksensä omista lähtökohdistaan. Samoin sosiaaliset paineet eivät saisi enää vaikuttaa: esim. jos Pekka hakee autopuolelle amikseen, ei se tarkoita että Pekan 5 kaveria hakee sinne myös. 14-15-vuotiaan odotetaan jo seisovan omilla jaloillaan. Hyvin monet muuttavat omilleen jo heti peruskoulun jälkeen vieraalle opiskelupaikkakunnalle ja alkavat hoitaa omia asioitaan itsenäisesti. Osa on valmiita siihen, osa ei. Minusta nämä asiat ovat hirvittävän paljon suurempia, kuin ikä aloittaa seksin harrastaminen.
Seksuaalivalistushan aloitetaan kouluissakin tätä nykyään jo alakouluiässä. Suurempi vastuu on mielestäni juurikin vanhemmilla. Usein tiukat rajat ja rajoitukset saavat nuoren ahdistumaan ja kapinoimaan. Ei aina, mutta usein. Ei seksiä harrastaakseen tarvitse yökyläillä poikakaverin luona ja onkin tänä päivänä melko naiivia vahnemmilta uskoa niin. Tervettä järkeä, itsearvostusta ja itsestään huolta pitämistä ei opeteta lapsille tiukoilla rajoilla ja säännöillä, ulkoa päin tuleva motivaatio ei kanna kovinkaan pitkälle. Arvot ja asenteet itseä ja muita kohtaan on sisäistettävä ja niitä on haluttava noudattaa olipa siihen pakkoa tai ei (sisäinen motivaatio). Mielestäni kasvatuksessa keskeisintä on luottamus. Kun vanhemmalta saa luottamusta osakseen (ja sitä myötä vapautta), ei luottamusta lähde hevillä rikkomaan. Meiltä ei ole kotoa koskaan puuttunut luottamusta ja avoimuutta, ei alkoholin käytön, tupakoinnin tai seksin suhteen. Kun aloin itse käydä ulkona kavereiden kanssa perjantai-iltaisin, äiti muistutti joka kerta, että oli tilanne mikä tahansa tai olin missä tahansa, voin aina soittaa ja pyytää heitä hakemaan kotiin mihin kellon aikaan tahansa. Tupakkaa en ole koskaan polttanut ja seksinkin aloitin 16-vuotiaana täysin omasta halustani silloisen poikaystävän kanssa. Samoihin aikoihin kerroin äidilleni tarvitsevani pillerit ja ne hankittiin nyt kun sen aika oli. Muutin toisen poikaystävän kanssa yhteen 17-vuotiaana suoraan kotoa, enkä ikinä olisi uskaltanut tehdä sitä, ellen olisi tiennyt että kotiin voi aina palata vaikka vähän siipeensä saaneenakin. Hyvän kodin ja kasvatuksen sekä vahvan luottamuksen ansiosta uskalsin lähteä omilleni ja alkaa elämään omaa elämääni (aloitin ilta- ja viikonlopputyöt samoihin aikoihin kun muutin pois kotoa + opiskelin abivuotta lukiossa). Silloinen parisuhde oli henkisesti ja fyysisesti erittäin rankka (henkistä väkivaltaa, itsetunnon nujertamista, fyysistä väkivaltaa, pettämistä), mutta ylpeys ei antanut periksi luovuttaa tai kertoa kenellekään miten asiat olivat. Ja kun kuulet useampaan kertaan päivässä kuinka ikävä, hankala, epärakastettava, ruma ja iljettävä ihminen olet, muutaman vuoden kuluttua alat tosiaan uskoa siihen. Elämä alkaa kulkea sumussa ja tunnet olevasi vain kuori, joka vakuuttaa muille kaiken olevan hyvin. Sitä alkaa antaa arvoa sille, että poikaystävä jaksaa katsella ja jakaa arkensa kaikista vioistani huolimatta, alkaa yrittämään vielä kovemmin saavuttaakseen toivomansa hyväksynnän ja pelätä kuollaksene yksin jäämistä sillä eläminen minun kanssani oli mahdotonta, eikä kukaan minunlaistani huolisi. Huono parisuhde pitää otteessaan todella lujasti, ja sen jälkeen kun olet käyttänyt siihen kaiken itsestäsi, ei lähtemiseen ole enää voimia tai uskallusta. Kun tapasin mieheni, tiesin että olen löytänyt vastakappaleeni, ihmisen jonka kanssa voin olla kaikin puolin turvassa. Hänen kanssaan sain etsiä taas itseni ja omat voimavarani ja vahvuuteni ja hän rakasti silti ehdoitta ja voimalla. Halusi minut kaikista ongelmistani ja edellisestä suhteesta raahaamastani taakasta huolimatta, halusi auttaa ja olla tukena sen purkamisessa. Halusi minut vaikka olin pahalla tuulella tai haastoin riitaa hänen kanssaan mitättömistäkin asioista. Halusi minut sellaisena kuin olen. Ja palatakseni siihen seksiin, se ei ole koskaan kenenkään kanssa ollut niin hyvää kuin hänen kanssaan. Muistan vieläkin kuinka hämmentynyt ja innoissani olin siitä, kuinka täydellisesti sovimme toisillemme siltäkin osin. Ilman aiempia kokemuksia ja karikkoja en välttämättä osaisi arvostaa tasaisuutta ja turvallisuutta, arjen pysyvyyttä ja seesteisyyttä. Ns. helppoa (pääosin) ja onnellista elämää. Nyt voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni mikä on oikeasti tärkeää ja taistelemisen arvoista.
Itselläni aikuistuminen alkoi 14-vuotiaana 8.luokkalaisena. Siitä alkoi halu ja uskallus mennä ja kokeilla. Yksi harvoista ehdoista menemisille oli se, että äidin ja isän tuli aina tietää missä menimme ja kenen kanssa, ja he tiesivätkin. Vanhemmilleni valtaisa kiitos kaiken sallimisesta ja luottamuksesta pärjäämiseeni. Ja kiinni ottamisesta silloin, jos olen lähtenyt kaatumaan. Olen saanut päättää itse siitä, miten elämäni rakennan. Olen myös saanut kantaa vastuun omista valinnoistani, tehdä töitä ja opiskella. On ollut aikoja jolloin olen elänyt kädestä suuhun, mutta ylpeyttä itsenäisyydestä ja omien laskujen maksamisesta ei ole vienyt mikään. Olen ollut monin tavoin onnekas ja lopulta asiat ovat aina kääntyneet parhain päin. Ja suurimpaan osaan asioista juuri minä olen saanut sen muutoksen aikaan.
Eräänlaista ajatuksenvirtaa tämäkin.. Huh! Toivon että voisin olla tulevaisuudessa edes puoliksi yhtä hyvä äiti, kuin omani on ollut. Olemme kaikki saaneet hyvät eväät elämäämme, luottamuksen itseen ja taidon pitää puoliamme. Osan kantapään kautta, mutta siten myös kaiken sisäistäen. Samoja virheitä ei tee useampaa kertaa.
Johanna88 Mukava kuulla sinunkin kuulumisiasi! Tsemppiä ensimmäiseen ultraan, se on taatusti jännittävä ja sen odottaminen ollut hermoja raastavaa.. Uskon että teillä on siellä kaikki hyvin!
:heart:Hmm.. Ehkä laitan lusikkani soppaan mukaan gallupin suhteen. Täällä on ollut puhetta 14-vuotiaan kypsyydestä harrastaa seksiä ja kantaa vastuu valintojensa mahdollisista seurauksista. Keskusteluun tulisi mielestäni liittää myös se, miten paljon yhteiskunta nuoriltaan odottaa ja vaatii. 14- tai 15-vuotiaan tulisi jo kyetä tekemään päätöksensä tulevaisuudestaan koulutusvalintojen ja tulevan ammattinsa suhteen (ammattiopisto, lukio, kymppiluokka, ammattistartti, työelämä). 14-15-vuotiaan odotetaan kykenevän eritellä ajatuksiaan kypsästi, reflektoiomaan itseään ja toiveitaan, suunnittelemaan millainen on minulle se hyvä elämä seuraavan 10 vuoden kuluttua. Nuorelta vaaditaan ymmärrystä opiskeluun liittyvistä tottumuksista (miten opin parhaiten, mitä voisin tehdä toisin), omista vahvuuksista ja heikkouksista sekä niiden soveltamisesta siihen mielikuvaan, mikä omasta ammattihaaveesta on (millaisia ominaisuuksia kyseisessä ammatissa vaaditaan, millaiset asiat ovat tärkeitä tulevassa työssäsi). 14-15-vuotiaan on irtaannuttava vanhemmistaan ja pyrittävä tekemään päätöksensä omista lähtökohdistaan. Samoin sosiaaliset paineet eivät saisi enää vaikuttaa: esim. jos Pekka hakee autopuolelle amikseen, ei se tarkoita että Pekan 5 kaveria hakee sinne myös. 14-15-vuotiaan odotetaan jo seisovan omilla jaloillaan. Hyvin monet muuttavat omilleen jo heti peruskoulun jälkeen vieraalle opiskelupaikkakunnalle ja alkavat hoitaa omia asioitaan itsenäisesti. Osa on valmiita siihen, osa ei. Minusta nämä asiat ovat hirvittävän paljon suurempia, kuin ikä aloittaa seksin harrastaminen.
Seksuaalivalistushan aloitetaan kouluissakin tätä nykyään jo alakouluiässä. Suurempi vastuu on mielestäni juurikin vanhemmilla. Usein tiukat rajat ja rajoitukset saavat nuoren ahdistumaan ja kapinoimaan. Ei aina, mutta usein. Ei seksiä harrastaakseen tarvitse yökyläillä poikakaverin luona ja onkin tänä päivänä melko naiivia vahnemmilta uskoa niin. Tervettä järkeä, itsearvostusta ja itsestään huolta pitämistä ei opeteta lapsille tiukoilla rajoilla ja säännöillä, ulkoa päin tuleva motivaatio ei kanna kovinkaan pitkälle. Arvot ja asenteet itseä ja muita kohtaan on sisäistettävä ja niitä on haluttava noudattaa olipa siihen pakkoa tai ei (sisäinen motivaatio). Mielestäni kasvatuksessa keskeisintä on luottamus. Kun vanhemmalta saa luottamusta osakseen (ja sitä myötä vapautta), ei luottamusta lähde hevillä rikkomaan. Meiltä ei ole kotoa koskaan puuttunut luottamusta ja avoimuutta, ei alkoholin käytön, tupakoinnin tai seksin suhteen. Kun aloin itse käydä ulkona kavereiden kanssa perjantai-iltaisin, äiti muistutti joka kerta, että oli tilanne mikä tahansa tai olin missä tahansa, voin aina soittaa ja pyytää heitä hakemaan kotiin mihin kellon aikaan tahansa. Tupakkaa en ole koskaan polttanut ja seksinkin aloitin 16-vuotiaana täysin omasta halustani silloisen poikaystävän kanssa. Samoihin aikoihin kerroin äidilleni tarvitsevani pillerit ja ne hankittiin nyt kun sen aika oli. Muutin toisen poikaystävän kanssa yhteen 17-vuotiaana suoraan kotoa, enkä ikinä olisi uskaltanut tehdä sitä, ellen olisi tiennyt että kotiin voi aina palata vaikka vähän siipeensä saaneenakin. Hyvän kodin ja kasvatuksen sekä vahvan luottamuksen ansiosta uskalsin lähteä omilleni ja alkaa elämään omaa elämääni (aloitin ilta- ja viikonlopputyöt samoihin aikoihin kun muutin pois kotoa + opiskelin abivuotta lukiossa). Silloinen parisuhde oli henkisesti ja fyysisesti erittäin rankka (henkistä väkivaltaa, itsetunnon nujertamista, fyysistä väkivaltaa, pettämistä), mutta ylpeys ei antanut periksi luovuttaa tai kertoa kenellekään miten asiat olivat. Ja kun kuulet useampaan kertaan päivässä kuinka ikävä, hankala, epärakastettava, ruma ja iljettävä ihminen olet, muutaman vuoden kuluttua alat tosiaan uskoa siihen. Elämä alkaa kulkea sumussa ja tunnet olevasi vain kuori, joka vakuuttaa muille kaiken olevan hyvin. Sitä alkaa antaa arvoa sille, että poikaystävä jaksaa katsella ja jakaa arkensa kaikista vioistani huolimatta, alkaa yrittämään vielä kovemmin saavuttaakseen toivomansa hyväksynnän ja pelätä kuollaksene yksin jäämistä sillä eläminen minun kanssani oli mahdotonta, eikä kukaan minunlaistani huolisi. Huono parisuhde pitää otteessaan todella lujasti, ja sen jälkeen kun olet käyttänyt siihen kaiken itsestäsi, ei lähtemiseen ole enää voimia tai uskallusta. Kun tapasin mieheni, tiesin että olen löytänyt vastakappaleeni, ihmisen jonka kanssa voin olla kaikin puolin turvassa. Hänen kanssaan sain etsiä taas itseni ja omat voimavarani ja vahvuuteni ja hän rakasti silti ehdoitta ja voimalla. Halusi minut kaikista ongelmistani ja edellisestä suhteesta raahaamastani taakasta huolimatta, halusi auttaa ja olla tukena sen purkamisessa. Halusi minut vaikka olin pahalla tuulella tai haastoin riitaa hänen kanssaan mitättömistäkin asioista. Halusi minut sellaisena kuin olen. Ja palatakseni siihen seksiin, se ei ole koskaan kenenkään kanssa ollut niin hyvää kuin hänen kanssaan. Muistan vieläkin kuinka hämmentynyt ja innoissani olin siitä, kuinka täydellisesti sovimme toisillemme siltäkin osin.
Ilman aiempia kokemuksia ja karikkoja en välttämättä osaisi arvostaa tasaisuutta ja turvallisuutta, arjen pysyvyyttä ja seesteisyyttä. Ns. helppoa (pääosin) ja onnellista elämää. Nyt voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni mikä on oikeasti tärkeää ja taistelemisen arvoista.Itselläni aikuistuminen alkoi 14-vuotiaana 8.luokkalaisena. Siitä alkoi halu ja uskallus mennä ja kokeilla. Yksi harvoista ehdoista menemisille oli se, että äidin ja isän tuli aina tietää missä menimme ja kenen kanssa, ja he tiesivätkin. Vanhemmilleni valtaisa kiitos kaiken sallimisesta ja luottamuksesta pärjäämiseeni. Ja kiinni ottamisesta silloin, jos olen lähtenyt kaatumaan. Olen saanut päättää itse siitä, miten elämäni rakennan. Olen myös saanut kantaa vastuun omista valinnoistani, tehdä töitä ja opiskella. On ollut aikoja jolloin olen elänyt kädestä suuhun, mutta ylpeyttä itsenäisyydestä ja omien laskujen maksamisesta ei ole vienyt mikään. Olen ollut monin tavoin onnekas ja lopulta asiat ovat aina kääntyneet parhain päin. Ja suurimpaan osaan asioista juuri minä olen saanut sen muutoksen aikaan.
Eräänlaista ajatuksenvirtaa tämäkin.. Huh!
Toivon että voisin olla tulevaisuudessa edes puoliksi yhtä hyvä äiti, kuin omani on ollut. Olemme kaikki saaneet hyvät eväät elämäämme, luottamuksen itseen ja taidon pitää puoliamme. Osan kantapään kautta, mutta siten myös kaiken sisäistäen. Samoja virheitä ei tee useampaa kertaa.
Viimeksi muokattu:
