Jatkettaisko juttelua

Kevättalvisen kepeää lauantaiehtoota kaikille, tasapuolisesti.
Niinpä sitä taas pakkasetkin hiukan helpottivat vaihtelun vuoksi. Ei muuten ollenkaan liian aikaisin. Viikko on vierähdellyt kaikkea pikkupuuhastelua näperrellen. Kovien pakkasten vuoksi en voinut olla metsässä, mutta kyllä laiska mies ihan tarpeeksi muutenkin touhua itaselleen keksii, varsinkin kun tuo parempi puolisko on auliisti auttamassa. Siinä keksimisessä nimittäin.
Päivät alkoivat ja loppuivat samaan hommaan, nimittäin kuopuksen koiran lenkitykseen.
Ja ilma oli kaunis ja kylmä niinkuin Anita Ekberg.
Mutta tosiaan, tuo pakkasaamujen kauneus, sitä ei voi eikä pidäkään sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.
Lumi parahteli askelten alla kuin se vain tuossa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenen viiden pakkasasteen aamussa voi parahdella. Hailakansinistä taivasta vasten punertui pikkuhiljaa horisontin yläpuolelle ähertävän auringon punaamat puidenlatvukset. Koko luonto sai vaalean oranssiin vivahtavan punerruksen. Metsän syvemmissä varjopaikoissa vaani vielä aamun sininen hämärä väistyäkseen pikkuhiljaa voittavan valon edeltä ja kutistuen omaan olemattomuuteensa. Jokunen aamuvarhainen siipiveikko pyrähteli latvuksesta latvukaseen jättäen aina jälkeensä nousevan päivän kultaaman hileryöpyn.
Tulimme poikien laitumen kohdalle. Siellä ne jököttivät, unohtuneina toljottamaan alkavaa aamua, paalin ympärillä kehässä. Silmät puoliksi ummessa, korvat silloin tällöin laiskasti heilahtaen. Oli ilmeisesti käyty aamumurkinalla ja sitten ei oltukaan muistettu lähteä mihinkään, van jääty lähes niille sijoilleen torkkumaan. leuat jauhoivat tuota iankaikkista purkkaansa. Tullessamme kohdalle päät kääntyivät hetkiseksi. kun mitään meitä kummenpia otuksia ei kuitenkaan tullut töllisteltäväksi, sama unelias märehtimisen möykytys jatkui.
Lähes joka päivä uusiutuneessa hangenpinnassa risteilivät talviset jälkijonot. Tuossa oli hipsutellut kettu, ilmeiseti jäljittämässä jänistä, koskapa niiden jölivanat kulkivat lähes päällekkäin. Tuossa ilveksen pyöreät jäljet, se laiskimus ei ollut viitsinyt lähteä umpiseen vaan oli seuraillut tien reunaa. Tuossa kuusessa oli ilmeisesti ollut kokonainen oravien sukukokous, hangen pinta sen ympärillä oli vihreiden pikkuversojen täplittämä.
Niin kuluivat päivät, niin minulta kuin pojiltakin, ei mitään varsinaisesti valmistunut, mutta toimessa oltiin koko ajan.
Iltaisilla lenkeillä tunnelmat olivat täysin toisenlaiset. Näin kuuttomana aikana valoa antoi otsalamppu. Sen kirkkaassa ja melko kauaskantavassa valokeilassa kaikki näytti aivan toisenlaiselta. Mustassa tyhjyydessä lumisina hohtavat puut. Tien päälle sivuilta lumen kaartamat koivujen ja raitojen raipat, joista lampun valokeila ja pimeys muovasivat hohtavan holvin kapean tieuran suojaksi. Tämän holvin yläpuolella muutamien tähtien puhkoma loputon mustuus. Askelten rasahtelun sekaan räsähti pakkanen jossakin metsän syvyyksissä tai rakennuksen nurkassa. Joskus voi jonkin kuusen oksien suojista nähdä lampun valokiilassa loistavan silmäparin heijastuksen. Siellä kai joku pöllö tarkkaili öistä saalistusmaataan.
Koirakin veti iltalenkin aina reippaammin kuin tietäen, että sen päätteksi kuppiin ropsahtaa kourallinen muroja ja sitten voikin oikaista väsyneen nahkansa öiseksi ajaksi pehmeään petiin.

 

Mä jaksoin. Mä säästelen näitä juttuja aina aamuiksi, otan kupin kahvia ja leivän.
Paljon mukavampi tapa aloittaa päivä, kuin pistää kierrokset täysille palstan yleisaiheissa tai lukea uutisista, kuinka koko maailma menee päin prinkkalaa.

Niin, joillekin on pääasia, että kaikki on mahdollisimman huonosti, toisille taas ei.
Minä suhtaudun elämääni mieluummin jotakuinkin näin:

- YouTube

Enjoy the videos and music that you love, upload original content and share it all with friends, family and the world on YouTube.

youtu.be

 

Tilaajille
Tekstistä saa kopioida lyhyen tiivistelmän laillisesti!

Hyvä kun muistutit asiasta. Luin artikkelin uudestaan.
Kuuntelen radiota, luin päivän lehden ja selaan nettiä.
Horisontissa puhuttiin kirjeiden kirjoittamisesta.

 

Se itse tietää omat henkilökohtaiset asiansa. Ei juurikaan kukaan muu. Näinhän se on yleensäkin.

 

Käsittämättömiä. Joku autisminkirjo.

 

Diogeneksen tarinointi maaseudun päivän tapahtumista tuo lohtua tähän pikkukaupungin viruksenväistelyarkeen, joka kuristaa ja ahdistaa. Näillä pakkasilla koiran kanssa lenkkeily on supistunut lähinnä korttelin kiertämiseksi, koskapa anturat ei kestä pitempää kierrosta. Viikottaiset kuntosalireissut on harventuneet sattuneesta syystä, ja liikunnan puute kasvattaa epämukavaa oloa pään sisällä entisestään. Kirjastossa uskallan poiketa kerran kuussa, jokapäiväisestä lukuannoksesta ei ole tarvinnut onneksi tinkiä. Fyysisen rasituksen puutetta koetan korvata ajoittain lähes vimmaisella käsitöiden tekemisellä, väittävät sen olevan jopa terapeuttista aivoille. Ainakin se on mukavaa.

Töitä on ollut tarpeeksi asti, mutta tämä etäily on suoraan kiertäen kaartaen sanottuna p#%&"stä, koen sen jopa mielenterveyttä vakavasti uhkaavana asiana. Kun omaan arkeen ei hirveän paljon konkretiaa kuulu, on haikkujen elämänmenoon niin mahdottoman mukava kurkistaa aika ajoin. Siellä ne seistä töröttävät, jurottavat, pitävät maailman radallaan silloinkin kun me ihmiset emme siihen täysin kykene.

Vanhan ajan talvi ilahduttaa meitä pitkästä aikaa, on lunta, on valoa, on raikkautta ja puhtautta. Karvapohjasukset odottavat vielä talven ensilenkkiä, jonka ihan pian aion tehdä. Ehkä ensi viikolla. Siinä yksi tavoite jota kohti pyristellä.

 

”Vanhan ajan talvi ilahduttaa meitä pitkästä aikaa, on lunta, on valoa, on raikkautta ja puhtautta. Karvapohjasukset odottavat vielä talven ensilenkkiä, jonka ihan pian aion tehdä. Ehkä ensi viikolla. Siinä yksi tavoite jota kohti pyristellä.”

Kävin hiihtämässä 5 asteen pakkasessa. Huomenna asteita on enemmän.
Oikaisin vähän hiihdetylle ladulle ja kellahdin kumoon reppu selässä. Pehmeässä lumessa oli irroitettava suksisiteet. Kävelin hiekoitetulla tiellä ja hiihdin syvää latua. Ystävällinen vastaantulija kysyi onko ladulla hyvä hiihtää.
Korona ei tuskastuta. Katsoin Krista Kiurun haastattelun Säätytalon portailla. Pandemia kestää aikansa ja on joskus vain muisto. Muistelin hiihtäessä hiihto- ja laskettelureissuja. Joskus olin riskinottaja mäessä. Enää en kaipaa vauhtia.
Hiihtolenkin jälkeen kasvoni olivat tulipunaiset. Hanki tehostaa ruskettumista.
Katsoin Ylen sivulta videon karvapohjasuksista. Videosta huomasin, että olen aikoinaan vahingossa ostanut luistelutyylimonot. Ehkä järkevä ostos operoidulle nilkalleni. Totta puhuen pelästyin kaatumistani. Onneksi oli vain harmiton pyllähdys.

 

Käsittämättömiä. Joku autisminkirjo.

- YouTube

Enjoy the videos and music that you love, upload original content and share it all with friends, family and the world on YouTube.

youtu.be

 

Lauantaiehtoopäivää kaikille, tasapuolisesti.
Alkaa tämäkin viikko taas olla pulkassa. Sumuisenharmaa päivä, vaihtelun vuoksi. Isommat pakkaset näyttäisivät toistaiseksi olevan ohi, ensi yönä pitäisi kai sataa vettä. Ken elää, (ja viitsii valvoa) hän näkee. Eipä noita pakkasia pahimmillaan juurikaan ikävä tule, mutta ihan vesikelikään ei oikein vielä tähän aikaan vuodesta olisi se paras mahdollinen.
Viikko meni kaikenlaista puuhastellessa.
Maanantaina aloitin valmistelut siihen suureen rodeoon, eli isojen poikien kiinniottoon. Ensi valmisteluihin kuuluivat aitapaneelien siirto itse operaatioalueelle ja välisäilytys- ja lastauspaikkojen auraaminen esiin lumien alta. Tiistaina sitten rakentelin karsinaa laitumelle ja houkuteltiin poikia sinne. Piti sada kaksi isointa kiinni, mutta isoin oli sikäli viisain, ettei suostunut sovinnollisesti otettavaksi, emmekä sitten yrittäneetkään toistaiseksi mitään väkinäistä.
Taavi kävi useammankin kerran tyrkyllä, mutta juuri sen piti olla se, joka ei tällä kertaa kelpaisi. Lopulta se oli melkein pakko ottaa, että toisetkin olisivat tulleet edes lähelle.
Se suhtautui varsin rauhallisesti siihen, että sai lassonsilmukan sarviinsa, mutta kun sille valkeni, että nyt oltiin sitten kiinni ja tiukasti, se menetti vallan malttinsa. Ostimme tämän pojan aikanaan koulutettuna, mutta se käyttäytyi kuin ei olisi ikinä ennen ollut kiinni.
Nyt piti sitten saada Antti seuraavaksi, mutta eihän se tullut tarpeeksi lähellekään. Osku sensijaan tuli ja katseli vain melko välinpitämättömän näköisenä, kun pujotin sille narun sarviin. Osku on meillä syntynyt ja koulutettu. Ei sekään kiinnijoutumisestaan perin riemasrtuneelta vaikuttanut, mutta kokeiltuaan kerran, onko se köysi varmasti kunniolla kiinni, asteli arvokkaan alentuvasti odotuspaikalleen.
Tietysti eläinten luonteissakin on eroja, mutta kyllä kunnollisesti ja tarpeeksi pitkään suoritettu riimukoulutus on näiden epeleitten käsittelyssä ensiarvoisen tärkeää. Se aika, yleensä kuukausi, minkä vasikat meillä vieroituksen jälkeen opetuksessa ovat, näyttää riittävän niitten loppuelämän ajaksi.
Sitten vain pojille alle kuiva ja puhdas olkipeti ja heiniä eteen. Siinä ne viettivät viimeisen yönsä meillä. Aamusella, mennessäni niitä katsomaan märehtivät kumpikin tyytyväisen oloisena kuin eivät ikänään olisi muuta tehneetkään kuin odotelleet tulevaa kuljetustaan.
Uusi tilanne oli myös jäljellejäävässä laumassa hiukan outo. Antti oli pomo kuten tähänkin asti, mutta noiden kahden lähdettyä jäi sittenkin kaikille hiukan epämäärräiseksi, miten arvojärjestys periytyisi.
Tänään kaikki kuitenkin näytti jo rauhalliselta, pikkupojat olivat saaneet välinsä selvitellyiksi.
Eilen olimme vahtimassa suvun nuorimmaista. Jostakin syystä olen aina tullut hyvin juttuun ipanoitten kanssa.
Ensin alkuun tämäkin kyllä katseli hiukan nenänvarttaan pitkin minua, mitä en suinkaan pidä muuta kuin terveenä itsesuojelureaktiona, mutta totuttuaan karuun ulkomuotooni hän ei olisi päästänyt minua millään irti.
Kaikeksi onneksi nuorimmaisen huushollista löytyi sellainenkin muinaisjäänne kuin keinutuoli. Sellaisessa aikanaan nukuttelin omatkin mukulani ja näyttipä tuo toimivan seuraavassakin sukupolvessa.
Siinä keinuteltiin kaksi ja puolituntiset päikkärit kuin ei mitään. Ja s herääminen, se oli jotakin aivan toista, mitä on herääminen yksikseen, omasta sängystään. Ensimmäisiä heräämsen merkkejä oli vähittäinen silmien raottelu ja käsien haparoiva tutustuminen ympäristöön. Ja siinä samassa sain hiukan tuntumaa pienten sormien voimasta. Se vietävä kun iski kouransa kiinni partaani ja nykäisi niin että tuntui. Ja naama oli kun hangon keksi ja kurkusta kuului riemastunut hihkaisu.
Sitten olikin hyvä jäädä seurailemaan ympäristön tapahtumia. Aina välillä esitettiin jokin, ilmeisesti hyvinkin terävä kommenti, välillä vain hymyiltiin kaikkitietävän ja salaviisaan näköisenä.
Noista kommenteista ei tosin ottanut selvää eno einarikaan, mutta kun poika sitten luisui alas lattialle sylistäni ja suunnisti kohti syöttötuoliaan, alkaen kiivetä siihen hyvin määrätietoisen näköisesti, ei ollut paljon arvailun varaa, mikä olisi seuraava ohjelmanumero. Auteltuani pikkumiehen "valtaistuimelleen" tämä läjäytti molemmat kämmnensä pöytään sikäli äänekkäästi, että Jasukin heräsi jostakin, missä lie sekin päikkäreitään nukkunut, ja tuli unisen ja muutenkin hiukan räjähtäneen oloisena ihmettelemään moista menoa.
Syöttelin sitten perunaa, porkkanaa ja lohta pojalle oikein tukkimiehen annoksen. Pikkumiehen naaman ilmeikkäästä mutristelusta näki, miten hän kesikttyi syömiseensä koko olemuksellaan. Ja aina kun lusikallinen oli mennyt suuhun, läpsyivät kämmenet yhteen tai sitten vaihtoehtoisesti pöytään. Tuli aivan sellainen päivän paras hetki- fiilis. Vielä puoli mukillista maitoa päälle ja taas oltiin valmiita uusiin seikkailuihin.

 

Mitä muuten tapahtui Annalaisten uudelle kodille? Täällä taitaa pyöriä vain pari immeistä.

 

Mitä muuten tapahtui Annalaisten uudelle kodille? Täällä taitaa pyöriä vain pari immeistä.

En tiedä. yhden kanssa olen vaihdellut joskus kuulumisia. Hän ei ollut ollenkaan innostunut tästä muutoksesta. Annalla oli pari viimeistä vuotta melko hiljaista seksipalstaa lukuunottamatta. Ehkä muutos oli sitten se viimeinen niitti. Muutaman siellä kirjoitelleen olen täältä löytänyt, mutta hekään eivät kommentoi niihin ketjuihin, missä itse yleensä pyöriskelen.

 

Viikko aluillaan. Ulkona tosi liukasta paikoitellen. Taidan tänään lähteä katsomaan kesken jäänyttä savottaani. Lumet ovat laskeneet jonkin verran ja pusikko puhdistunut. Toivottavasti vesi ei vielä ole alkanut nousta. Päivän- ja viikonjatkoja kaikille.

 

En tiedä. yhden kanssa olen vaihdellut joskus kuulumisia. Hän ei ollut ollenkaan innostunut tästä muutoksesta. Annalla oli pari viimeistä vuotta melko hiljaista seksipalstaa lukuunottamatta. Ehkä muutos oli sitten se viimeinen niitti. Muutaman siellä kirjoitelleen olen täältä löytänyt, mutta hekään eivät kommentoi niihin ketjuihin, missä itse yleensä pyöriskelen.

Kirjoittelin 50+ palstalla ja siellä oli muutama vakiokirjoittaja.
Olen kirjoittanut muutaman viestin vauva av palstalla. Vuodet vierivät ja nuoret ovat samojen ongelmien keskellä kuin minä aikoinaan. Ihan mielelläni autan kun on sopiva puheenaihe.
Luin tyttäreni vuonna 2014 joululahjaksi antaman kirjan The Gift.
Viime lukukerrasta en muistanut paljoakaan. Kirjan loppu oli niin liikuttava, että oli vaikea nähdä tekstiä kyyneliltä. Kirjan opetus on, että aika on maailmassa arvokkainta ja sitä pitää jakaa viisaasti.
Illalla katsoin YouTubesta Golda Meir elokuvaa ja hänen haastattelun. Ingrid Bergman näytteli roolin viimeisenä työnään.
Yritän käyttää nettiä viisaasti. Sain kännykän ruutuaikaraportin. Ajankäyttöön oli tullut muutama % edistystä.
Olen pysynyt terveenä käsidesin ja maskin ansiosta. Puin kauniin puseron ylle. Peilikuvasta oli hävinnyt vatsan kohdalta röllykkä, joka näkyy Rooman Fontana di Trevin valokuvassa. Syön terveellisemmin kuin pari vuotta sitten.
Minulle tärkeintä on elää tässä hetkessä. Eilinen Hesari jäi vähälle luvulle. Tästä se päivä alkaa.
Ulkona on kuulema kylmä ja liukasta.

 

Terveeks!
Ensimmäinen kunnollien metsäpäivä takanapäin. Olipa mukavaa taas päästä kunnon töihin alkuvuoden lusmuilun jälkeen.
Lumet ovat laskeneet, mutta irtovettä ei vielä ollut missään. No, loppuviikosta on sitten sitäkin. Tein muuten kumman huomion, sieviläisten saappaiden laatu on kummasti huonontunut sitten viime talven. niitten kärjethän suorastaan tunkevat jokaisen mahdollisen risun alle, ei ne ennen vaan sillai...
Taas kerran oli mukavaa katsella taakseen, missä aamusella vielä oli ollut enemmän ja vähemmän sekavaa rytikistöä, oli ehtoohämärissä elinvoimainen nuori kuusikko, josta harvakseltaan tökkäytyi esiin pirteä koivunlatva. Montaakaan koivua ei tälle lohkolle jää, ne piiskaavat läheiset kuuset täysin kaljuiksi. Mutta kun sattuu sopiva aukko kuusikon keskeen, niin jopa siihen voi sitten hyvärunkoisen koivunkin jättää kasvamaan.
loppuviikosta pitää ottaa vieroitukseen ja koulutukseen viime kevää vasikat, Kaksi lehmistä ja kaksi sonnia. Sitten myöhemmin tulee toiselta laitumelta toiset neljä, mutta siihen on vielä aikaa toista kuukautta.
Mutta siitäpä se sitten taas alkaa, lähes kuukauden ajaksi joka-aamuinen rapsuttelu.
Jotenkin tuntuu, ettei elämääni enää mahdu kuin nuo kaksi asiaa, metsä ja eläimet.
Tietysti kevään tullen alkavat taas vihanneshommatkin, mutta näin talvisaikaan noissa kahdessa on ihan tarpeeksi sisältöä elämään.

 

Litsistä lots vaan kaikille, tasapuolisesti.
Todellista lotinaa ollut nämä pari viime vuorokautta. Lumet senkuin vähenevät ja tiet ja pihat on vallan peilijäätiköllä. Ihan kuin olisi kevät tuloillaan.
Yksi varma kevään merkki on se, että haikkuvassuja aletaan vieroittaa ja kouluttaa riimuun. Toissapäivänä avasin Kunkun laumalle tien pellolle ja toiselle talvilaitumelle. Sikäli uteliaita elukoita, ettei mitään muuta tarvittu kuin veräjä auki ja rehupaalit sinne uuteen päähän laidunta.
Humoristisinta oli, että mammat lähtivät kuin mummo makuulta. Kuin karkuun niitä ahnaita pikku imureita.
Olin jo jokusena päivänä ollut huomaavinani, miten ne aina vasikan lähennellessä, siirsivät pikkuhiljaa takakoipeaan utareen suojaksi estäen näin imemisen. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnollinen vieroitus on aluillaan.
Ja nyt, kun sitten tie uudelle alueelle aukesi, mammat lähtivät ja vasikat jäivät. Eli mammat ottivat heti lomaa äitiydestä, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Kerrankin ne pääsivät syömään rauhassa, ilman, että niitten utareita koko ajan nuijittaisiin ja kiskottaisiin joka liikenevä maidontippa.
Vasikat jäivät hiehojen kanssa vanhalle laitumelle päiväksi. Vasta illan pimetessä mammat lähtivät komentamaan niitä yöajaksi lähelleen.
Jos oli mammoilla päivä sujunut leppoisasti, niin nyt sitten nuo neljä nälkäistä imuria hyökkäsivät kimppuun sitäkin äkäisemmin. Metsiköstä kuului vain melkoinen lopsotus vasikoiden tyhjentäessä emojen maitovarastot. Yön aikana olivat hiehotkin tulleet toisten joukkoon, mutta poluista kyllä näkee, että liikennettä vanhallekin alueelle on yhä.
Viikonlopulla sitten on taas jokin sortin rodeot tiedossa, kun vasikat otetaan kiinni ja niitä ruvetaan sivistämään. Tämä onkin sellainen koulu, jota ei, koronasta huolimatta, laiteta etäopetukseen. Edellisten vuosien kokemuksien mukaan siellä voi olettaa toisinaan syntyvän hyvinkin läheisiä kontakteja.
Kuten eilinenkin, meni tämäkin päivä metsässä. Vetinen lumi ja sen alla lähes sula suo tekivät liikkumisen siellä melko raskaaksi. Onneksi lumikerros on ohentunut ehkä kolmannekseen alkuperäisestä. Kuitua ja latvarankaa tuli kuitenkin kasalle tänäänkin ihan tyydyttävä määrä.
Siellä pusikossa puhistessani muistelin aikoja, jolloin samaisen suon toista laitaa raivattiin. Siellä puut olivat paljon suurempia ja niitä oli toisin paikoin todella taajassakin. Päivän kuitusaanto oli suurin piirtein viisinkertainen tähän päivään verraten.
Silloin, hiukan toistakymmentä vuotta sitten, jaksoi vielä ihan erilailla.
Tosin silloin maasto oli ajettavaa, joten turha kantaminen jäi vähiin. Kasat tehtiin ajouran varteen ja tarpeeksi tiheään. Nyt tehdään mahdollisimman isoja kasoja ja paikat määräytyvät sen mukaan, mistä ne vielä kuukauden päästä kuvittelen saavani pois. Se tarkoittaa, että kantamisen menee suhteettoman paljon aikaa ja sitämyöten myös voimia.
Nämä kosteansumuiset kelit suosivat sikäli, että hengittäminen on helppoa.
Jahas, sitä on sitten ylihuomenna kuukin taas täysi. Olen kyllä eräällä tavalla kuuhullu, mutta nukkumiseen se hulluus ei kyllä vaikuta.
Siitä nyt, kuusta nimittäin, voisi taas kertoilla kaikenlaista, mutta luulen, että tässä on jo jaariteltu muutenkin ihan tarpeeseen nähden riittävästi, joten ei kai kiusata ketään tämän pitempään.

 

Tervehdys! Aika kuluu, jotenkin. Käväisin välillä lukemassa täällä kirjoitelmia. Olen ollut "kotisairaanhoitajana/koiran varahoitajana. Puoliso on sairastanut selkää-lonkkaa koko kuluneen vuoden. Nyt vihdoin leikattiin. Jos on raskasta ja vaikeaa ihmisellä, kun ei ole ollut pitkään aikaan kivutonta päivää, niin ei ole helppoa rinnallakulkijallakaan. Katsoa kun toinen kärsii, mikään ei auta jne.. Onneksi nyt jo vähän näkyy toivoa siitä että sittenkin selvitään. Koiruuskin, joka ei yhtään ole tykännyt kun isäntä ei vie ulos vaan on minun kanssa pitänyt lähteä, raukan, on piristynyt. Kevättä ilmassa, eikö? Eilen talitintit konsertoivat kun olin metsäpolulla koiran kanssa. Vai lienevätkö naureskelleet kävelijälle joka horjahti polulta lumihankeen. Siinä istuskelin ja katselin maisemia vähän eri kulmasta . On mahtanut olla näky. Ikkunasta kurkkii kuu, kirkkaana loistaakin. Pakkasyö tulossa, tietää sitä ettö aamulla "piikkikengät" jalkaan kun lähtee ulos.

 

Ehtoota vaan kaikille!
Se on sitten helmikuukin pian taputeltu, viimeinen vanhan kuukausijaon varsinainen talvikuukausi alussa heti huomenissa. Tosin näyttää, että kevät yrittää ottaa vörskottia, mutta on siellä vielä jokunen pakksayökin katsottavana ennenkuin kevääseen päästään.
Jasmin57:kin on poikennut jättämään puumerkkinsä. Ja jotenkin keväisen odottelevat tunnelmat olivat hänenkin viestinsä pohjilla. Toivottavasti puolison toipuminen edistyy hyvin. Olen itse lähtenyt ns nollilta neljä kertaa ja tiedän, mitä se on, sekä itselle, että läheisille. Toipuminen on jo näillä kymmenillä hidasta teetpä sitten miten paljon hyvänsä sen eteen. Sitäkin suurempi on sitten helpotus ja ilo, kun taas paikat ovat kunnossa ja elämä pääsee jatkumaan normaaliin tapaansa.
Kuten jo tuolla aijemmin kerroin, alkoi tällä viikonlopulla ensimmäisen vasikkaerän vieroitus ja koulutus. Itse kiinniotto sujui melko rauhallisissa ja sovinnollisissa merkeissä. Vain yhden jouduin lassoamaan ja kiskomaan vähän väkinäisenoloisesti muiden joukkoon.
Se ei ollut mikään yllätys, sillä kyseinen suku on kauttaaltaan epäluuloisuuden perikuvia. Niiden kanssa on aina käytettävä ylimääräisiä konnankoukkuja. Sitten ne kyllä ovat melko helppoja, mutta tuo ensi- tai oikeastaan toinen kohtaaminen sen tosiasian kanssa, että juoksut on juostu, se ottaa niille aina luonnon päälle. Ensikerranhan ne joutuivat sen toteamaan hetimiten syntymänsä jälkeen, kun nipsaisen niille lätkät korviin.
Hiukan ankeanoliset tunnelmat olivat kaikkaan lauantaiiltana vasikkaosastolla, kun vielä viimetöikseni kävin tarkastamassa, miten meni.
Tänä aamuna olivat jo kokolailla rauhoittuneet, vesi ja pienet herkkupalat kelpasivat ja rapsuttelemaankin pääsi jo käsivarren mitan päästä. Iltakierrokasella sitten oli hiukan sellainen fiilis, että oli jo odoteltukin.
Pari päivää vielä niin sarviriimut vaihdetaan turpariimuihin. Yleensä siitä alkaa vasta varsinainen kesyyntyminen, sarvien ympärillä oleva silmukka tuntuu ärsyttävän niitä selvässti. Se on kuitenkin ihan niiden oman turvallisuudenkin kannalta välttämätön, koska se kiinniolon oppi menee nopeimmin perille juuri sieltä sarvenjuurien kautta.
Muistan, miten ensimmäisen kerran vieroittaessani käytin vain kaulapantaa. Vielä kolmenkaan viikon koulutuksen jälkeen ne eivät oikein tuntuneet tajuavan koko homman tarkoitusta. Keskusteltuani erään kokeneemman kasvattajan kanssa minulle vasta selkisi, mitä kaikkia virheitä olin tehnyt. Onneksi tämä porukka oli sonneja kaikki ja ne ovat paljon helponpia opetettavia, mitä lehmiset.
Tänään tein myös jotakin sellaista, mitä en ikinä ennen ole tehnyt. Kun toissaviikolla lähti pari sonnia, otimme niistä palautuksena mm. sarvet. Tänään keitin sarvia tohlojen irrottamiseksi. En ole tosiaan enne moista tehnyt, joten on vielä epäselvää miten homma onnistui.
Pihan ja teitten peilijäätiköt pehmiävät vähitellen. Loppuviikoksi on kyllä luvassa pakkasiakin, mutta siihen mennessä jäätiköt varmaan hupenevat melko vähiin. Lumet sensijaan ovat jo kopertuneet sellaisiksi kestohangiksi, että vain vesisade tai pitkä ympärivuorokautinen lämpöaalto sulattaisi niitä.
Huomiseta taas metsään. Pari viikkoa enää aikaa niihin hommiin, sitten alkavat kevään kylvöt painaa päälle.

 

Ehtootapäivää, kaikille halullisille jos kohta haluttomillekin sieluille!
Päivän sohjokävelylharjoitus tehty. Se on näitä uusvanhoja urheilulajeja, johon kuuluu puolisääreen ulottuvassa vetisessä lumisohjossa, jonka päällä kelpo kerros risua, tarpomista eessuntaassun. Varustuksekisi riittää kypärä, varustevyö ja moottorisaha.
Ja harjoituksen marssijärjestyshän on sellainen, että ensin säntäillään puulta puulle. Aina kun päästään puun luo, tallataan isommat sohjot pois tyveltä, nykäistään saha kaäyntiin, kumarrutaan ja sipaistaan puu sahalla nuriksi.
Sitten seuraakin varsinaista tarkkuusharjoitusta, kun mitan koukku pistetään tyveen kinni ja aletaan edetä puun sivua pitkin ja aina okasn kohdalle tultaessa koukistetaan toisen käden etusormea ja silpaistaan oksa poikki.
Asiaan kuuluu myös, että joka kolmen metrin päästä pistetään itse puukin poikki, kunnes tullaan vaiheeseen, missä latvaläpimitta ei enää ylitä kuutta senttiä.
Loppu puu karsitaan sitten vapaalla tyylillä ja katkaistaan, kun puussa ei ole enää tuumaa enenpää paksuutta.
Ja sitten sohjo roiskuen seuraavan puun kimppuun.
Kun sitten tätä harjoitetta on toisteltu hyvän aikaa, muuttuu hasrjoituksen laatu ratkaisevasti. Saha nostetaan johonkin näkyvälle paikalle ja tehdään mielikuvaharjoitus ajotapahtumasta.
Sen perusteella katsotaan sopiva paikka, johon aletaan kantaa ja vetää juuri katkottuja puita. Tätä harjoitetta varten tarvitaan toiseen käteen koukku ja toiseen sakset.
Kumarrutaan taas lähinnä olevan pöllin puoleen, napataan tukeva ote siitä saksilla ja kiskaistaan se lähemmäksi. Jos puu tulee lähemmäksi, napataan nyt toisen käden koukulla siihen myös kiinni, nostetaan se ylös maasta(maastaveto) ja kannetaan se aijemmin katsotulle kasan paikalle.
Jos taas käy niin, että puu ei tulekaan, vaan jalat uppoavatkin suohon, ei missään tapauksessa pidä menettää malttiaan eikä toivorikkauttaan. Sen sijaan pitää vain kiskoa jalkansa ylös ja toivoa, että saapas seuraisi jalkaa. Kun näin on taas onnellisesti päästy pinnan yläpuolelle, voidaan koko harjoite uusia hiukan toisesta suunnasta kohdetta lähestyen. Yleensä harjoitus jatkuu muunnettuna sikäli, että puuta ei yritetäkään nostaa mihinkään vaan vedetään se vain vähin äänin kasalle.
Tätä harjoitetta toistetaan, kunnes kaikki pöllit ovat kasoilla.
Kolmas harjoite onkin sitten reipasta heittoharjoitusta yhdistettynä haahuiluun ympäri harjoitusmaastoa jonnekin unohtunutta vesuria etsiskelemässä.
Varsinainen harjoitus koostuu latvarankojen havainnoinnista kaiken sen risupaljouden joukosta, niiden kiskomisesta paremmin näkösälle ja mahdollisesta karsinnasta vesurin kanssa.
Harjoitus huipentuu sitten reippaaseen heittosuoritukseen, minkä tarkoitus ei ole suinkaan heittojen pituuden kehittäminen, vaan se, että pitkänkin matkan päästä heitetty ranka asettuu kassan oikein päin ja suurin piirtein tasapäisesti edeltäjiensä kanssa.
Tällainen päivittäinen sohjokävelyharjoitus tekisi varmaan hyvää itse kullekin. Toisaalta on ymmärrettävää, etteivät säännöllisesti päivätyössä käyvät voi tällaista harrastaa kuin korkeintaan lomillaan tai viikonloppuisin. Tämä kun on niin koukuttavaa, että siinä menee aina päivä yhdessä hujauksessa. Kuin huomaamatta.
Mutta ei hätää, kyllä seuraavana aamuna sitten huomaa.
Toivottavasti tämä vaatimaton sepustukseni tästä vanhasta, nyt joillekin tahoille uudelleen virinneestä urheilumuodosta innosti mahdollisimman monia harrastamaan tätä terveellistä ja hyödyllistäkin liikuntatapaa.
Tämä on näin tautisena aikana siitäkin sopivaa ulkoilua, että tuskin kukaan tuppautuu liian lähelle, joten turvavälit toteutuvat sata ja viis prosenttisesti. Tätä voi siis aivan turvallisesti harjoittaa ilman maskia, mutta kypärän silmikkoverkko on sitäkin oleellisemmassa roolissa.
Ei muuta kuin ylös ulos ja moottorisahakaupoille.

 

Hhhmm.

 

Heipä hei! Kevään tutkiskelija, metsässä kuljeskelija, sellainen olen huomannut olevani. Väliin koiran kanssa väliin ulkoilutan kamerqq. tässä aamuna muutamana seisoin pellonreunassa odotellen että peurat tulisivat pusikosta niin että voisin kuvata. Odotus palkittiin vaikka olivatkin pellon toisella reunalla,vähän liian kaukana. Ja sitten oli sormet "jäässä". Hangen kimallus aamuauringossa tiasten laulun säestämänä, kuin timantteja hangella musiikkia. Kun on välillä raskaita päiviä, huonosti nukuttuja öitä, luonto on se joka antaa voimaa. siellä voi olla oma itsensä. Murheineen, itkuineen ja iloineen kaikkineen. Ja taas jaksaa.

 

Ehtoota vaan kaikille!
Se on sitten helmikuukin pian taputeltu, viimeinen vanhan kuukausijaon varsinainen talvikuukausi alussa heti huomenissa. Tosin näyttää, että kevät yrittää ottaa vörskottia, mutta on siellä vielä jokunen pakksayökin katsottavana ennenkuin kevääseen päästään.
Jasmin57:kin on poikennut jättämään puumerkkinsä. Ja jotenkin keväisen odottelevat tunnelmat olivat hänenkin viestinsä pohjilla. Toivottavasti puolison toipuminen edistyy hyvin. Olen itse lähtenyt ns nollilta neljä kertaa ja tiedän, mitä se on, sekä itselle, että läheisille. Toipuminen on jo näillä kymmenillä hidasta teetpä sitten miten paljon hyvänsä sen eteen. Sitäkin suurempi on sitten helpotus ja ilo, kun taas paikat ovat kunnossa ja elämä pääsee jatkumaan normaaliin tapaansa.
Kuten jo tuolla aijemmin kerroin, alkoi tällä viikonlopulla ensimmäisen vasikkaerän vieroitus ja koulutus. Itse kiinniotto sujui melko rauhallisissa ja sovinnollisissa merkeissä. Vain yhden jouduin lassoamaan ja kiskomaan vähän väkinäisenoloisesti muiden joukkoon.
Se ei ollut mikään yllätys, sillä kyseinen suku on kauttaaltaan epäluuloisuuden perikuvia. Niiden kanssa on aina käytettävä ylimääräisiä konnankoukkuja. Sitten ne kyllä ovat melko helppoja, mutta tuo ensi- tai oikeastaan toinen kohtaaminen sen tosiasian kanssa, että juoksut on juostu, se ottaa niille aina luonnon päälle. Ensikerranhan ne joutuivat sen toteamaan hetimiten syntymänsä jälkeen, kun nipsaisen niille lätkät korviin.
Hiukan ankeanoliset tunnelmat olivat kaikkaan lauantaiiltana vasikkaosastolla, kun vielä viimetöikseni kävin tarkastamassa, miten meni.
Tänä aamuna olivat jo kokolailla rauhoittuneet, vesi ja pienet herkkupalat kelpasivat ja rapsuttelemaankin pääsi jo käsivarren mitan päästä. Iltakierrokasella sitten oli hiukan sellainen fiilis, että oli jo odoteltukin.
Pari päivää vielä niin sarviriimut vaihdetaan turpariimuihin. Yleensä siitä alkaa vasta varsinainen kesyyntyminen, sarvien ympärillä oleva silmukka tuntuu ärsyttävän niitä selvässti. Se on kuitenkin ihan niiden oman turvallisuudenkin kannalta välttämätön, koska se kiinniolon oppi menee nopeimmin perille juuri sieltä sarvenjuurien kautta.
Muistan, miten ensimmäisen kerran vieroittaessani käytin vain kaulapantaa. Vielä kolmenkaan viikon koulutuksen jälkeen ne eivät oikein tuntuneet tajuavan koko homman tarkoitusta. Keskusteltuani erään kokeneemman kasvattajan kanssa minulle vasta selkisi, mitä kaikkia virheitä olin tehnyt. Onneksi tämä porukka oli sonneja kaikki ja ne ovat paljon helponpia opetettavia, mitä lehmiset.
Tänään tein myös jotakin sellaista, mitä en ikinä ennen ole tehnyt. Kun toissaviikolla lähti pari sonnia, otimme niistä palautuksena mm. sarvet. Tänään keitin sarvia tohlojen irrottamiseksi. En ole tosiaan enne moista tehnyt, joten on vielä epäselvää miten homma onnistui.
Pihan ja teitten peilijäätiköt pehmiävät vähitellen. Loppuviikoksi on kyllä luvassa pakkasiakin, mutta siihen mennessä jäätiköt varmaan hupenevat melko vähiin. Lumet sensijaan ovat jo kopertuneet sellaisiksi kestohangiksi, että vain vesisade tai pitkä ympärivuorokautinen lämpöaalto sulattaisi niitä.
Huomiseta taas metsään. Pari viikkoa enää aikaa niihin hommiin, sitten alkavat kevään kylvöt painaa päälle.

Aiotko tehdä jotain sarvista vai koristeeksi?

Ja mitä noiden nahalle tapahtuu? Jatkaako teurastamolta hyötykäyttöön?

 

Sunnuntaiaamupäivää, ystävät!
Ohut lumikerros peittää petollisen liukkaan jäätikön. Onneksi sentään eilen tuli lumen joukossa hiukn vettäkin, että lumi jäätyi jonkin verran kiinni, mutta silti sietää varoa.
Jasminkin oli käväissyt. Luonto on kiinnostava, mutta myös rauhoittava, tietysti edellyttäen, ettei sitä ala liiaksi suojella. Olen kerran kuullut yhdeltä sitivihreältä järkevänkin lauseen. Hän sanoi, että hänen tapansa suojella luontoa on pysyä siitä mahdollisimman kaukana.
Äkkiä ajatellen tuo ei kuulostanut kovinkaan järkevältä.
Mutta tosiasiahan kuitenkin on, että ihminen, sekaantumalla liikaa luonnon "hoitamiseen" on saanut sen hoidettavansa sekoilemaan aikas rankasti.
Siksi on niin mukavaa ja rauhoittavaa kuulla, että joku vain katselee, ihmettelee ja mahdollisesti kuvaakin luontoa. Yrittämättäkään puuttua sen kulkuun ja kehitykseen millään tavalla.
Mielikin rauhoittuu kummasti kun ottaa sen asenteen, että tässä nyt on jotakin hienoa katsottavana ilman että tarvitsee tehdä muuta kuin ottaa vastaan vain, mitä on tarjolla.
Tänään taidan pitää ihan rokulipäivän ja, tietysti rapsutuskierroksen jälkeen, ottaa lumikengät alleni ja lähteä hiukan katselemaan ympärilleni.
Ei muuta kun leppoisaa viikonloppua kaikille.

 

Aiotko tehdä jotain sarvista vai koristeeksi?

Ja mitä noiden nahalle tapahtuu? Jatkaako teurastamolta hyötykäyttöön?

Sarvet on tarkoitus hioa ja kiilloittaa, niille on ilmaantunut ostaja, enkä tiedä tarkemmin hänen suunnitelmistaan. Ilmeisesti haluaa ne koristeeksi.
Nahat lähtevät jatkojalostukseen teurastamolta. Haikun nahka on tuplasti paksua normi naudannahkaan verrattuna. en tiedä, mitä siitä tehdään, olisikohan hyvää pohjanahaksi.

 

Nonnih, son sitten pikkulauantaiehtoo. Sitä samaa vain kaikille, tasapuolisesti.
Kevät ei sitten tullutkaan, ihan vielä ainakaan. Viime yönä parinkymmenen asteen alapuolella, päivä kymmenkunta astetta ja todella hyytävä viima pohjoisen puolelta.
Armottomasta hyytävyydestään huolimatta tänään oli taas huikaisevan kirkas ja kaunis päivä. Aurino paistaa jo sikäli korkealta, että sen lämmittäväkin vaikutus tuntuisi jo pakkasnkin läpi, jos ei viima jäähdyttäisi. Mutta nuo keväisessä punoituksessaan auringossa kylpevät koivunlatvat sinistä taivasta vasten, pajukkojen ruskeus ja pikkuhiljaa suomujansa pudottelevat pajunkissat. Ei voi kuin taas kerran todeta, miten kauniina luonto parhaimmillaan varhaiskevään kirkkaudessa näyttäytyy.
Haikkuvassujen koulutus etenee pikkuhiljaa.
Orpopoika ei enää pääse yksin elvistelemään hyvällä käytöksellään, tänään Sandy kiri rinnalle ja melkein ohikin. Sima seuraa varovaisesti näiden kahden jäljessä ja Siusan, jonka luulin olevan helpoin, jumpittelee vain ja on "on se mitä hyvänsä, vastustan sitä" asenteella liikenteessä. Perusjutut tosin sujuvat jo kaikilta, mutta vielä on jäljellä monta kävelyreissua ennenkuin voi ajatellakaan lähtöä pitkälle lenkille, saati sitten siirtoa uuteen laumaan.
Pakkaset lopettivat myös veden nousun savotallani, joten sain sen siltä osin valmiiksi. Tänään ajoin ensimmäistä päivää puuta pois suolta. Parissa päivässä saanen sieltä kaikki pois ja pääsen sitten arvioimaan, miten paljon pitää vielä ottaa muualta.
Eilen käväisi myös vanhin pojista uuden koiransa kanssa näyttäytymässä.
Poika oli pysynyt lähes muuttumattomana, mutta koiranpentu oli kasvanut sitten viimenäkemän melkoisesti. Ihan tavanomainen koheltaja ikäisekseen. Kulmahampaat terävät kuin naskalit ja ainainen kiire johonkin. Ei sillä päämäärällä niin väliksi, kunhan vain mennä touhottaa sen kuin niillä rimppakintuillaan kerkiää. Hassun näköinen muuten, pää on melkein pelkkiä pystyssä sojottavia korvia, häntä näyttää melko raskastekoiselta niin, että melkein voisi sanoa hännän heiluttavan koiraa, eikä päinvastoin. Ja jalat sitten. Melko sirojen tikkujen päässä mahdottoman isot käpälän möllit. No, lähes samanlainen sen edeltäjäkin pentuna oli ja kyllä siitä ihan koiran näköinen tuli, kunhan ehti täysikokoiseksi kasvamaan.

 

Iltapuhdetta!Talvi vaan pitää otteessaan. Ihan mukavia lukemia on mittari näyttänyt! Eilen aamulla luulin näkeväni harhoja kun mittari näytti sisä ja ulkolämmöksi 21 astetta. Kaksi samaa lukemaa samassa mittarissa. Sattuuhan tuota. Diogenes, minkä rotuinen tuo kiireinen koiranpentu on. Niin hauskasti kerroit sen touhuista. Meidän karvakorva tulee pian 11vuotiaaksi. Kultaisen noutajan ja australian paimenkoiran sekoitus. Lempeä tassukka. Nyt ei oikein kirjoitus onnistu. Teksti hyppii ylös ja alas vähän väliä, vaikken tee muuta kuin näppäilen. Jatketaanpa toiste.