Terveeks taas, ihan kaikille, jotka ovat tänne asti hengissä selvinneet.
Itselläni otti koville, mutta mitäs siitä nyt enää jauhamaan, ollut mikä mennyt ja hyvä niin.
Tänä aamuna ajellessani normaalia laidunkierrostani, lämpimän loppukesän tihkusateen valuessa kasvoillani heräsin taas jotenkuten henkiin ja siihen todellisuuteen, että kesä alkaa taas tältä vuodelta olla lopuillaan.
Mikä kesä, koska se oli ja mitä sen aikan tapahtui?
Luonto ympärilläni näyttää syyskuun alkuiselta, kulottuneet heinikot metsissä, väsyneenvihreät lehdet puissa, koivuissa siellä täällä jo keltaista, kaiken tämän yllä tihkusadettaan valuttava lyijynhrmaa pilvien täkki kuin pudonneena tuolta jostakin ja jäneenä puunlatvoihin roikkumaan.
Vaikka olenkin syntynyt lisääntyvään valoon, on syksy aina ollut minulle se jollakin tavalla paras aika vuodesta. Lähes kaikki merkittävä elämässäni on tapahtunut syksyllä.
Syksyllä, sadonkorjuun aikaan pääsin ensi kertaa traktorin ohjaimiin, vaikka painoa oli vasta sen verran, että molemmilla jaloilla kytkimen päälle tallatessani sain vaihteen päälle.
Syyskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna kivi ja kirves lähdin tallaamaan koulutietäni.
Ja lokakuun saapumiserässä lähdin opiskelemaan maanpuolustusta.
Syksyllä myös tutustuin tuohon tulevaan pirttihirmuuni, josta en senjälkeen ole eroon päässyt. En muuten ole kovin aktiivisesti pyrkinytkään.
Ja syksyllä sitten, pahaa aavistamatta menin sanomaan sen kohtalokkaan sanan, tahdon.
Ja yllätys, yllätys, esikoinenkin tupsahti maailmaan syksypuolella vuotta.
Niinikään toiseksi nuorin lapsenikin kuoli syksyllä.
Syksyistä aikaa eleltiin silloinkin, kun lopultakin aloin tuntea päässeeni eroon kymmenisen vuotta kestäneestä masennuskaudestani.
Ja syksyllä minut sitten sysättiin sivuraiteille, käteeni työnnettiin tyly ilmoitus työkyvyttömyydestäni. En ollut siihen silloin vielä ollenkaan valmis, mutta nämä muutamat eläkeläisenä vietetyt vuodet ovat opettaneet paljon. Viljelen edelleen tilaani, hoitelen haikkuja ja touhuan kovasti, mutta vähä on niiden päivien luku, jotka pystyn olemaan töissä aamusta iltaan yhtäjaksoisesti.
Isäni, samaten kuin äitinikin kuolivat syksyllä.
Niin, ja joka syksy tulee vielä tunne, että tässä se on, elämän tarkoitus, syksyssä.
Jotkut myöhäissyksyn kukat jaksavat vielä kukkia. Luonto on raskaana kaikesta kesän aikana hedelmöittyneestä. Tahti alkaa vähitellen hiljetä.
En kaipaa kesää, en varsinkaan menneen kaltaista.
Kaipaan vähitellen rauhoittuvaa ja omaan hämäryyteensä vetäytyvää syksyä.
Aikaa, jolloin voi rauhallisin mielin katsoa taakseen, todeta, että taas on yksi vuosi mennyt ja edessä on pieni hengähdystauko ennen seuraavaa valon rynnistystä.
Se ei suinkaan tule olemaan mitään lepoa ja joutilaisuutta, mutta sen kiireet ja huolet ovat sen verran erilaisia, että jo sekin käy levosta.
Että ei muuta kúin että eletään syksyä, eltään syksystä. Mutta ollaan ihmisiksi.
