Jatkettaisko juttelua

Se "halvaantuminen" on fyysinen reaktio. Enemmän vaisto, kuin päätös. Kissoilla ja koirilla sen voi opettaa pois.. Muuten niille ei sais ollenkaan vaatteita päälle. On se yks lammaslaji, jota ei voi opettaa pois, mut en muista, mikä laji se oli.
Kyllä joo, mul on auktoriteetti, mut se on mulla luonnostaan. Kun on ihmisiä, joilla on hyvin vaikea saada ote lemmikistään, ja ne joutuu opetteleen "ottaan" sen aseman. Ei se kaikille tietenkään käy, jos on oikein hyvin opetettu ja kasvatettu lemmikki, niin se on sen omistajan, turha mulla on semmoiselle sanoa yhtään mitään.
Ja vielä sivuhuomautuksena, et toi tyhmyys on käsite kyl ihmisille, mut epäilen, onko se sitä eläimille.

Tuo "halvaantuminen on, ainakin naudoilla, ihan yleinen reaktio, kun niitä yrittaa todella väkisin viedä johonkin. Naudoilla puhutaan vain "valekuolemasta" tai "valekuolleksi heittämisestä".
Joillakin se on hyvinkin herkillä, toiset taas sietävät paljonkin enemmän.
En ole koskaan kuullut, että siitä viasta, vai pitäisikö puhua ominaisuudesta, olisi kuin yksi parannuskeino.
Ja kyllä, tyhmyys on käsite ihmisille, mutta eläimet, ainakin jotkut, ovat sikäli tarkkoja havainnoimaan käytöstä, että kaikenlainen poikkeava ja niiden tottumusten ja kokemusten valossa epätavallinen toiminta kyllä noteerataan.
Tuosta tuli mieleeni yksi juttu takavuosilta.
Meillä oli silloin vielä lypsykarja ja mukulat olivat pieniä, vanhin taisi olla joku kymmenkesäinen.
Meillä oli sellainen vanha lehmä, taisi olla jo jonkin matkaa toisellakymmenellä. Se oli aina ollut navetassa samalla paikalla. Kun taas tuli kesä ja laidunkausi alkoi, vaihtelivat lehmienkin paikat navetassa miten sattui. No, tämä vanha ja arvokas rouva oli jo sen verran hidas, että tuli aina viimeisenä. Ja jos sen paikka oli jo varattu, oli melkoiset talkoot saada sitä menemään edes jollekin paikalle.
Vanhin pojista oli oikeastaan ainoa koko huushollissa, joka tuli Justiinan kanssa toimeen ja sai sen tottelemaan. Kumpikin olivat sellaisia rauhallisuuden perikuvia.
Oli sitten kerran siskoni tytär meillä kesälomailemassa. Hän oli kaupunkilainen ja pohjalainen ja kova komentamaan. Nuoren tytön kimeänpuoleinen säkätys sai kaikki lehmät nostamaan päänsä hiukan turhan korkealle. Lisäksi hän oli vielä siinä iässä, milloin "tyhmä" on ainoa adjektiivi mitä voi käyttää.
Oltiin taas kerran ottamassa lehmiä navettaan ja tietysti hänkin oli mukana. Kimeä säksätys hermostutti kaikkia, niin lehmiä kuin ihmisiäkin.
Ja Justiina, sen kuullessaan teki täydellisen topin, keskelle ovenreikää. Ja tämä, sanotaan vaikka Maija, yrittti saada sitä liikkeelle. Lopulta vanha rouva hermostui, suusta kuului matalaa mörinää, sarvet laskeutuivat tanaan ja näytti siltä, että kohta alkaa tapahtua. Silloin Jussi kiskaisi häirikön pois lehmän ulottuvilta ja ärähti jotakin sensuuntaista että mee sääkis siitä johonkim muualle kirastiin. Ja Maijahan meni, tällä kertaa hyvinkin hiljaisena. Mutta Jussi meni Justiinan viereen, rapsutteli sitä korvan takaa ja mutisi sille jotain, mitä muut eivät kuulleet. Vähitellen eläin siitä sitten rauhoittuikin ja tuli Jussin ohjailemana paikalleen.
Jälkenpäin Maija vielä yritti selitellä epäonnistumistaan, että kun toi tyhmä Justiina... Siihen Jussi hyvin närkästyneenä ja napakasti, että ei oo Justiina mikkään tyhmä, sillä ov vaan sitä lehmänjärkee.
Sillen se homma sitten jäi, ja Jussi hoiti edellenkin homman vähin äänin niin, että Justiina saatiin aina paikallen isommitta kahinoitta.

 

Terve taas!
Onhan tuossa jo aikoja kulunutkin, kun edellisen kerran käväisin täällä. On ollut hiukan toisenlaisia kiireitä ja muutenkin viilikset on olleet hiukan tällaisia:

- YouTube

Enjoy the videos and music that you love, upload original content and share it all with friends, family and the world on YouTube.

youtu.be

Mutta tänään aurinko paistaa, on paistanut koko päivän. Yöllä tosin oli jokunen pakkasaste, mutta jo puoliinpäiviin suli huurre jo varjopaikopistakin. Alkaa jo tuntua, että villapaita joutaisi kesälomille, mutta eipäs sentään hätäillä vielä sen asian kanssa. Eilen käväisimme hakemassa sipulinistukkaat Laitilasta. En oikein ymmärrä, mitä korona tähän kuuluu, mutta sitä vain käytettiin keppihevosena, kun ei istukkaita pistettykään totuttuun tapaan tulemaan postirahtina.
Siinä sitä taas onkin talkoo, kun tuo kolmekymmentä kiloa tuikitaan maahan parin- kolmen viikon päästä. Viime keväänä oli hyvä keli istutella sipuleita, melko lämmin ja sen verran tuulinen, ettei itikoista paljon ollut kiusaa. Ja kyllähän se tuuli hiukan tasasi tuota paahdettakin.
Tänä aamuna oli sitten toinen vasikka ilmestynyt ihailemaan täkäläisiä maisemia. Noora oli pyöräyttänyt pirtsakan lehmävassun joskus, ilmeisesti iltayön tunteina. Ainakin päätellen siitä, että vasikka mennä vilisti jo kuin mikä hyvänsä.
Seurailin hissuksiin sen liikkeitä ja latasin samalla pihteihin merkkejä. Ja antaas olla, kyllä Noora erehtyi ohjaamaan tuon tekeleensä lauman joukkoon, ilmeisesti näkösuojaa tavoitellen. Mutta kun se näkösuojakin on aina kaksipuolinen juttu. Vasikka parkkeerasi Laidan taakse ja Laida taas on paikallaan kuin muuri, kunhan sitä hiukan rapsuttelee. Ja niinpä sieltä takaa olikin helppo pujottaa köyden silmukka pahaa aavistamattoman vasikan kaulaan.
Paikka oli hiukan huono, sillä lähellä ei ollut mitään, mihin köyteni olisin ankkuroinut. Lopulta ei auttanut muu kuin kietaista se reiteni ympärille ja vetää pari solmua varmistukseksi.
Ihan joka tilanteessa tuo ei ole hyvinkään järkevä temppu, mutta joskus on pakko ottaa hiukan riskiäkin.
Ensimmäiseen korvaan meni merkki melko helposti, mutta kun tuo merkattava oikein tempoi, luisti solmuni sen verran, että vasikka pääsi juuri ja juuri käsieni ulottumattomiin. Kun molemmat kädet tarvittiin itse merkkaushommaan, piti ottaa avuksi toinenkin jalka. Sittenhän se olikin yksi napsaus vain ja Tara oli päässyt mukaan Nautarekisteriin.
Siunailin mielessäni, ettei uusi äiti ollut Nessa, sillä siinä tapauksessa kyttäisin edelleenkin laitumella sopivaa tilaisuutta. Nessa ei ikinä tekisi sitä virhettä, että menisi vasikkansa kanssa laumaan. Se veisi sen keskelle peltoa, missä sitä ei pääsisi mikään yllättämään. Tähän asti on ollut hyvää tuuria, kun olen sattunut paikalle juuri poikimisen lopuksi, jolloin vasikka on vielä melko toistietoinen.
Miksikähän muuen Musta on niin vaikea väri saada lisääntymään. Meillä on viisi mustaa emoa, mutta tähän mennessä mustia vasikoita on syntynyt vasta neljä kappaletta. Ja nekin samaa emoa eri polvissa.
Laitumet alkavat vähitellen kuivua ja siksipä eläimetkin tulevat jo enemmän pellon puolelle. Kovasti siellä ollaan syövinänsä, vaikka syksyllä laidun jyystettiin puolen millin sänkeen ja talven jäljiltä on vain kulottunut keto. Aurinkoisina iltapäivinä sentään kelpaa kuiva ja tuulensuojainen metsänlaitakin makuupaikaksi.
Onkohan se tuo maanantaina saatu rokote, vai miksi olo tuntuu hiukan omituiselta. Piikistä ei ensialkuun ollut muuta vaikutusta kuin hiukan kipeä paikka vasemmassa olkavarressa, mihin se laitettiin. Mutta tämä päivä on ollut sellainen kuin enne nuhan puhkeamista, päässä pikkuisen jomottelee ja suhisee ja niska on hiukan jäykän oloinen.
Pikkujuttuja, kai ne tuosta ohi menevät kunhan kerkiävät.
Jaahas, pitäisiköhän sitä alkaa hommailemaan kalastuslupiakin, kai se järvikin tuosta joskus aukeaa ja päästään verkoille.

 

Kevättä tänne. Lomalla lompsittu, vapaana somen yms. laitteista. Puhelinkin oli vain soittoja ja tekstareita varten. Kamera sitäkin runsaammassa käytössö. Pyhäniemessä lomailtiin viikko. Menomatkalla ja ekapäivänä tuli lunta, vettä, räntää vaakasuoraan. Enpä antanut sen häiritä. Matkakumppania se ilma kyllä nyppi. Pikku hiljaa ilma parani ja loppuajasta oli jo kesä. Melkein, eihän nyt ole kesän aikakaan vielä. Viikossa ehti seurata kevään edistymistä. Veden nousua rantateille, jäiden osittaista lähtöä. Ja joutsenia. Yhtenä aamuna joutsen pariskunta nukkui mökkimme rannalla jäällä. Auringon alkaessa lämmittää myös niiden aamulaulut alkoivat. Diogenes kertoilee eläimistään, minä taas näistä luonnon otuksista. Ja joskus saa iloisiakin uutisia. Minut haluttin ns. puolimummiksi. Itse tuon nimityksen keksin. Pikkuisen äiti on elämänkumppanini tytär ja hänen pikkuinen nyt 6päivän ikäinen. Mietin joskus itsekseni omaa rooliani pikkuiseen nähden. Mutta noinhan se sitten meni. Että tällaista tööllö.

 

Takatalvisia peerjantaiaamuja vain kaikille.
Ensivilkaisu aamulla ulos tuotti jonkinlaisen yllättyksen. Olihan sitä lunta lupailtu säätiedoituksessa, mutta en olettanut sitä tulevan näin paljon.
Siinä hiukan aamukämäisenä tuota harmautta ja hiljaksiin maahan leijailevia kintaan kokoisia lumihiutaleita katsellessa ei verkolle lähtö tuntunut siltä kaikkein houkuttelevimmalta vaihtoehdolta.
Mutta mikäs siinä, onhan sitä ennenkin lumisateessa kalasteltu. Ei muuta kuin sekaan vain.
kaikessa harmaudessaankin maisemat järvellä olivat todella kauniit. tavallisesti nousevan auringon kilossa kylpevät rantametsät kantoivat nyt aamun valossa hillitysti hohtavaa lumipukua. hento tuulenviri sai järven pinnann väreilemään raskaan harmaana, tasivas taas hohti punertavaa harmautta nousevan auringon antaessa epätasaiselle pilvikerrokselle oman säväyksensä.
Joutsenetkaan eivät tänä aamuna viitsineet pitää tuota tähänastista joka-aamuista mekastustaan. itse asiassa en tainnut nähdä edes yhtään joutsenta.
Eilen illalla verkossa oli ollut melkoinen hauenvonkale, joka oli vatkannut koko verkon niin solmuun, etten sen selvittelyn jälkeen enää viitsinyt lähteä sitä laskemaan. Tänä aamuna ei siis ollut kuin katiska katsottavana ja verkko laskettavana. katiskasta löytyi jokunen ahvenentirri, jotka päästin saman tien takaisin järveen. Kasvakoon siellä ensin ja tulkoon sitten vasta uudelleen tyrkylle.
Soutelin sitten hiukan keskemmälle järveä ja laskin verkon. Tuuli henkäili juuri sopivasti ja sopivasta suunnasta kuljettaen venettä niin, että sain verkon vaivattomasti vesille.
Lumisade oli vähitellen tauonnut ja tuuli puhalteli jo melko navakasti soudellessani rantaa kohti.

 

Moi!
Viimeviikon lämpöaalto vaihtui loppuviikosta lumisateisiin ja yöpakkasiin. Kevät jäi kesken, jos nyt näin voi sanoa.
Jo kukintansa aloittaneet sini- ja valkovuokot pudottelivat terälehtensä kesken parasta loisttoaan. Taivaalla murjottaa raskaanharmaa pilvipeitto ja hyytävä tuuli puhaltelee milloin mistäkin suunnasta roiskien milloin vettä, milloin räntää.
Ja sääennuste lupaa tällaista ainakin pari viikkoa eteenpäinkin. Eipä sitä paljon "kevätvirsiä viidakko kaikaa" vai miten se vanha piisi nyt menikään.
Tästä kaikesta tulee mieleen vanha tapaus, suurinpirtein sadan vuoden takainen, tästä lähimmästä naapurista.
Siihen aikaan uskottiin vielä luonnon omiin ennustuksiin. Palokärjen huuto tiesi pahoja ilmoja, kun taas sontiaisen lento auringonlaskun jälkeen tiesi seuraavaksi päiväksi varmaa pouta. Variksen raakkuminen ennen puoltapäivää tiesi iltapäivän sadetta ja käenpiian huuto keväällä taas ennusti kylmää kevättä.
Tuota naapuria isännöi silloin Konsta ja hänen huushollissaan asusteli myös vaimon ja lapsien lisäksi hänen anppinsa.
Konsta oli todellinen jokapaikanhöylä. Häneltä kävivät niin kivi- kuin puutyötkin ja paikkakunnan julkisen salaisuuden tietämän mukaan hänen keittämänsä pontikka oli vallan mainiota. Jollakin kivityömaalla hän sitten loukkasikin itsensä, putosi kaatuvan kiven päältä ja kolhi päänsä jollakin tavoin.
Jos on uskominen paikkakunnan epävirallista tiedottajaa, tapaus kävi niin, että hän jäi liian pitkäksi aikaa ladatun kiven päälle, lensi räjähdyksen voimasta, edelleen epävirallisen tiedottajan mukaan, niin korkealle, että näkyi vain variksen kokoisena ja putosi sitten päälleen maahan. No, pää likisteltiin sitten jollakin tapaa entiseen muotoonsa ja lyötiin karvareuhka kääreeksi. Ja edelleen epävirallista tiedottajaan siteerarten, Konsta piti sitä reuhkaa vuosikaudet yhteen menoon, yötä päivää, kunnes pään luut taas kasvoivat ehjiksi.
Mutta asiaan.
Oli tällainen pitkä kylmänklju kevät, silloinkin. Lumet olivat menneet, jäätkin suurimmaksi osaksi sulaneet, mutta ilmat vain eivät ottaneet lämmetäkseen. Huhtikuukin oli jo vaihtunut toukokuuksi, oli kylmää ja harmaata ja käenpiika vain jaksoi huutaa pihakoivussa.
Sattuivat sitten kerran parit kylänmiehet poikkeamaan naapuriin. Siinä tuskailtiin kylmyyttä ja kevääntulon hitautta. Olisi jo pelloillkin pitänyt päästä, mutta kun ei, niin ei. Sattui sitten tuo mainittu Konstan anoppikin kulkemaan miesjoukon ohi ja lausui omana arvelunaan, ettei noi ilmat tosta lämpee ninkauan kon toi käjenpiikakin tosa vaan huutaa.
Hakipa Konsta silloin pyssynsä, ampua rojautti linnun koivusta alas ja totesi, että kyä sempualesta sopii ilmojel lämmetä.
Näin sitä kevättä ennenvanhaan joudutettiin, mahtaisikohan tuo nykyisinkin onnistua. Toisaalta, en muista kuulleeni käenpiian piipitystä ainakaan puoleen vuosisataan. Onkohan tuosta "keväänteosta" tullut niin yleinen tapa, että piipittäjät ovat kuolleet sukupuuttoon.

 

Moi!
Viimeviikon lämpöaalto vaihtui loppuviikosta lumisateisiin ja yöpakkasiin. Kevät jäi kesken, jos nyt näin voi sanoa.
Jo kukintansa aloittaneet sini- ja valkovuokot pudottelivat terälehtensä kesken parasta loisttoaan. Taivaalla murjottaa raskaanharmaa pilvipeitto ja hyytävä tuuli puhaltelee milloin mistäkin suunnasta roiskien milloin vettä, milloin räntää.
Ja sääennuste lupaa tällaista ainakin pari viikkoa eteenpäinkin. Eipä sitä paljon "kevätvirsiä viidakko kaikaa" vai miten se vanha piisi nyt menikään.
Tästä kaikesta tulee mieleen vanha tapaus, suurinpirtein sadan vuoden takainen, tästä lähimmästä naapurista.
Siihen aikaan uskottiin vielä luonnon omiin ennustuksiin. Palokärjen huuto tiesi pahoja ilmoja, kun taas sontiaisen lento auringonlaskun jälkeen tiesi seuraavaksi päiväksi varmaa pouta. Variksen raakkuminen ennen puoltapäivää tiesi iltapäivän sadetta ja käenpiian huuto keväällä taas ennusti kylmää kevättä.
Tuota naapuria isännöi silloin Konsta ja hänen huushollissaan asusteli myös vaimon ja lapsien lisäksi hänen anppinsa.
Konsta oli todellinen jokapaikanhöylä. Häneltä kävivät niin kivi- kuin puutyötkin ja paikkakunnan julkisen salaisuuden tietämän mukaan hänen keittämänsä pontikka oli vallan mainiota. Jollakin kivityömaalla hän sitten loukkasikin itsensä, putosi kaatuvan kiven päältä ja kolhi päänsä jollakin tavoin.
Jos on uskominen paikkakunnan epävirallista tiedottajaa, tapaus kävi niin, että hän jäi liian pitkäksi aikaa ladatun kiven päälle, lensi räjähdyksen voimasta, edelleen epävirallisen tiedottajan mukaan, niin korkealle, että näkyi vain variksen kokoisena ja putosi sitten päälleen maahan. No, pää likisteltiin sitten jollakin tapaa entiseen muotoonsa ja lyötiin karvareuhka kääreeksi. Ja edelleen epävirallista tiedottajaan siteerarten, Konsta piti sitä reuhkaa vuosikaudet yhteen menoon, yötä päivää, kunnes pään luut taas kasvoivat ehjiksi.
Mutta asiaan.
Oli tällainen pitkä kylmänklju kevät, silloinkin. Lumet olivat menneet, jäätkin suurimmaksi osaksi sulaneet, mutta ilmat vain eivät ottaneet lämmetäkseen. Huhtikuukin oli jo vaihtunut toukokuuksi, oli kylmää ja harmaata ja käenpiika vain jaksoi huutaa pihakoivussa.
Sattuivat sitten kerran parit kylänmiehet poikkeamaan naapuriin. Siinä tuskailtiin kylmyyttä ja kevääntulon hitautta. Olisi jo pelloillkin pitänyt päästä, mutta kun ei, niin ei. Sattui sitten tuo mainittu Konstan anoppikin kulkemaan miesjoukon ohi ja lausui omana arvelunaan, ettei noi ilmat tosta lämpee ninkauan kon toi käjenpiikakin tosa vaan huutaa.
Hakipa Konsta silloin pyssynsä, ampua rojautti linnun koivusta alas ja totesi, että kyä sempualesta sopii ilmojel lämmetä.
Näin sitä kevättä ennenvanhaan joudutettiin, mahtaisikohan tuo nykyisinkin onnistua. Toisaalta, en muista kuulleeni käenpiian piipitystä ainakaan puoleen vuosisataan. Onkohan tuosta "keväänteosta" tullut niin yleinen tapa, että piipittäjät ovat kuolleet sukupuuttoon.

Meillä varikset raakkuu aina. Ei silti aina sada.
Käenpiika on tuntemattomampi.

 

Meillä varikset raakkuu aina. Ei silti aina sada.
Käenpiika on tuntemattomampi.

Niin kai ne raakkuukin. Mutta nää nykyajjaan varekset onkin sitten lähes yhtä varmoja ennustajia kuin joku foreca taikka ilmatieteenlaitos. Kyllä ennen oli paremmin.

 

Ehtoopualpäivää!
Niin sitä sitten siirryttiinkin huhtikuusta toukokuuhun, että heilahti.
Vappu, joka kai nykyisin on pyhitetty työn juhlaksi, meni todellakin työn merkeissä, kuten aina ennenkin. Aattopäivänä tytär ja vävypopika riehuivat klapikoneen kanssa rankakasalla ja seuraavana päivänä me emännän kanssa hikoilimme siistiessämme syntynyttä klapikasaa paremmin kuivuvaan muotoon.
Rakentelimme neljän kuormalavan suuruista tornia, reunat ladottiin pinoon ja keskelle heiteltiin irtotavaraa. Mutta antaas olla, torni oli kohonnut jo suurin piirtein leukani tasalle, kun jostakin kuuluin pieni rusahdus. Lava oli perännyt sen verran, että yksi nurkka ei kesänytkään. Vähän aikaa kolisi varsin iloisesti ja sitten alkoi jälleenrakennustyö. Homma alkoi olla jo lähes taputeltu, kun taas yksi kulma petti.
Siinä vaiheessa meinasi jo päästä pari julkaisukelvotonta sanaa, mutta mitäpä siitä, eikun taas korjaamaan vaurioita.
Kun saimme sen verran reunoja taas kasalle, että muoto oli selkeä, hain pätkän koiraverkkoa ja vedin sen koko tekeleen ympärille sikäli tiukasti kuin voin hajoittamatta loppuakin.
Johan alkoi kasa pysyä kuosissaan ja saimme lopultakin urakkamme päätökseen.
Muuten aika on kulunut varsinaiseen kevääseen valmistautuessa.
Poikien laitumeen tehtiin pieni lisäys, oikaistiin vain hankalasti kunnossapidettävä aidanmutka, jolloin pojat saivat parin aarin verran lisää suojapusikkoa. itse asiassa pari jullikkaa asusteli tässä kulmauksessa kevättalven hankikantojen aikana melkein vakituisesti. No, nyt pääsivät sinne sitten kaikki muutkin ja oikein luvan kanssa.
Kunkun laitumella keväinen poikimiskausi on ohi, laitumella kirmailee viisi karvaista plussapalloa, neljä ruskeaa ja yksi musta. Lisää vasikoita sinne tulee aikaisintaan syksyllä.
Toinen koulutuserä on jo hyvää vauhtia "sivistymässä". Kuten arvelinkin, oli sen kiinniotto melko haastava ja pitkäaikainen urakka. Viikko ja päivä meni ensimmäisestä viimeiseen. Toisaalta tämä oli eka kerta, kun kiinniotto tehtiin näin "vapaaehtoisesti". Eilen aamulla sain jo kolmannellekin vaihdetuksi sarviriimun turpasellaiseen. Yleensä kesyyntyminen nopeutuu kyseisen vaihdoksen jälkeen huomattavasti. Tuollaiset lähes vuoden juosseet vasikat ovat kuitenkin jo sellaisia juntteja, ettei minunkuntoisellani ole mitään sanomista, jos ne haluavat ruveta pistämään hanttiin. Siksi odottelenkin, että ne hiukan tottuvat käsittelyyn yleensäkin ennenkuin menen tarjoilemaan niille turpariimua.
Skotti, joka ensimmäisenä saatiin kiinni, olisi jo melkein valmis siirrettäväksi, mutta emme hjoita ryhmää ennenkuin kaikki ovat valmiita siihen.
Nyt, kun ne ovat jo jonkin verran tottuneet uuteen oloonsa, niissä alkaa aina vain selvemmin näkyä emojensa perusluonteet. Tämä sama ilmiö toistuu kerrasta toiseen, muistiinpanoistani voisin melkoisella varmuudella sanoa, miten pitkään kukin tulee jurnuttamaan ja millaisena kukin omaan laumaansa lopulta tulee lähtemään ja millaisen ajan kuluttua.
Pelloilla ei juurikaan ole tapahtunut mitään viimeisen parin viikon aikana. Tänään tosin vanhemmalta pojalta meni hermo ja hän lähti kyntämään uusittavat heinämaat. Jos ei isompia sateita tule väliin, olisivat ne kylvettävissä loppuviikosta.
Tästä se vähitellen alkaa, tänään kerättiin vuoden aikana kertyneet paalimuovit ja viime kesän kurpitsamuovit kärryyn ja huomenna vien ne jäteasemalle.
Pari kangasta perennamaahan, vihanneslohkon kyntö ja kunnostus, samat kuviot sipulimaalle ja muuta sellaista on lähiviikkojen ohjelmassa.
Vaikka kevät olisi kuinka hitaalla, on tietyt työt tehtävä aikanaan, jos aikoo jotakin korjattavaa saada. Kylmät maat ja kelit eivät tosin ole paras mahdollinen vaihtoehto, mutta parempi kutenkin kuin olla tekemättä mitään.

 

Lauantaiehtoota vain kaikille, tasapuolisesti.
Jopahan sitä taas onkin aikaa vierähtänyt siitä, kun viimeksi täällä poikkesin. On ollut kaikenlaista kiirettä ja toisaalta taas laiskottanut niin, ettei kirjoitushommat juurikaan ole olleet päällimmäiasenä mielessä.
Mutta selittelyt sikseen ja asiaan. Jos sellaista nyt sitten sattuu olemaankaan, mene ja tiedä.
Toukokuun alkupuolelle ajoittunut hellekausi vaihtui koleisiin sadesäihin. Tämänpäiväiset mukaanluukien täällä tuli menneen viikon aikana 77 milliä vettä, mikä kevätkosteisiin maihin oli hiukan enemmän kuin liikaa. Täkäläinen keskiarvohan on jossakin kolmenkymmenen viiden millin vaiheilla.
Viileä ja sateinen keli myöhästyttävät kevään peltotöitä parilla viikolla. Juurekset onneksi ehdin kylvää ennenkuin maa kastui liikaa, mutta viileys hidastaa taimien kehitystä, eikä istutusajastakaan ole mitään tietoa.
Peltopuoli on siis siltä puolen täysin jumissa.
Sensijaan laitumilla kasvu on melko hyvässäkin alussa. Vaikka haikut jo saavatkin jonkin verran tuoretta ruohoa laitumesta, ovat ne todellisuudessa täysin riippuvaisia lisäruokinnasta. Kunkun laitumella kirmailee viisi vasikkaakin, joten emojen täytyy saada puuttumattomasti rehua.
Toisen vasikkaerän koulutus päättyy huomenna kun vasikat siirretään omiin laumoihinsa. Tämä on ollut erä, jollaista ei minun koulutettavanani ole vielä ollut. Mikään ei ole mennyt vanhojen totuttujen kuvioiden mukaan. Neljä erilaista persoonallisuutta, jotka kehittyvät kukin omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa.
Skotti oli alussa kesyin ja se saatiin kiinnikin aivan kuin huomaamatta. Sen kehitys on ollut kuitenkin kaikkein hitainta. Toisaalta, se on kyllä oppinut sen oleellisimman, eli sen, että kun on naru päässä, silloin omat menohalut ja - suunnitelmat saa jättää pois mielestä.
Sierra saatiin kiinni toiseksi. Se on osoittautunut todelliseksi mielensäpahoittajaksi. Se oppi kyllä melko nopeasti kävelemään talutettuna, mutta mitään muuta se ei suostunut oppimaankaan. Sillä on kuitenkin jokunen vuosi aikaa tottua käsittelyyn ja se on helposti hoitajaansa kiintyvää sukua.
Senga, mansikkatyttö, oppi melko nopeasti kaikki konstit, mitä tällaisessa koulutuksessa pitää oppiakin, mutta on toisaalta kovin säikky. Luulen kuitenkin, että sen rohkeus palailee, kun se pääsee vapaaksi. Sen kohdalla sattui koulutuksen puolenvälin tienoilla eräs pikku episodi, mikä antaa aiheen moiseen arveluun.
Olin kävelyttämässä sitä normaalisti ja oli pysähdytty juoma-altaalle. Se joi kaikessa rauhassa, kun sitten ytäkkiä, jostakin kumman syystä se säpsähti jotakin. Sen repäisy oli sikäli yllättävä, etten ehtinyt paljon jalkoihini katsoa. Polveni on hiukan vaivannut koko talven ajan ja nyt astuin vahingossa hiukan korkeamman kiven päälle. Ponnistus ja toisaalta vaskan veto yhdessä olivat polvelleni liikaa. Jalka meni alta ja saman tien toinenkin. Ja Senga tietysti käytti tilaisuuden hyväkseen ja häipyi omille teilleen.
Kun siinä sitten sain keräiltyä luuni tähän kehittyneenpien ihmisapinoitten suosimaan pystyasentoon, katselin vain, miten emot suhtautuivat kovin torjuvasti niiden joukkoon pyrkivään tulokkaaseen. Kävelytin seuraavankin vasikan kaikessa rauhassa tilannetta tarkkaillen. Tuskin olin saanut sen paikoilleen kun tuo karkulainen hiippaili takaisin karkuretkeltään. Ja koska sillä sattui olemaan jokunen metri narua riimunsa jatkona, ei ollut kovinkaan kaksinen temppu napata se uudestaan kiinni. Se itse suhtautui koko lomamatkaansa lajilleen ominaisella tyyneydellä, mutta siitä päivästä lähti sen kehityskin aivan uudelle tolalle.
Stuart saatiin viimeiseksi kiinni ja oli kaikkein vaikein alkuun. Erityisen haastavaksi sen kanssa seurustelun teki se, että se pelkäsi liikaa. Ja kun saaliseläin pelkää liikaa, se on hyökkäävä. Niinpä tämänkin sarvia ja sorkkia oli paras kunnioittaa aluksi. Mutta sarviriimun vaihtuessa turpariimuun sekin alkoi rauhoittua. Enää se ei potki eikä yritä nuijia sarvillaan, väistää vain, jos on pakko.
Polvi oli tosissaan kipeä pari päivää tuon mylläkän jälkeen. Muistelin siinä sitten emännälle vanhan sananlaskun viisautta, että pojasta polvi paranee. Emäntä vain totesi kuivasti, että hän on jo yli-ikäinen moisiin parannuskonsteihin, eikä senpuoleen tule hyväksymään mitään sensuuntaisia ulkoistettujakaan hoitotoimenpiteitä. Ja neuvoi smantien tilaamaan sopivan polvituen jostakin.
Vaiva kuitenkin meni ohi ennenkuin tuki tuli. Vaan onhan tuo sitten valmiina seuraavaa rysäystä varten.
Tänään oli ohjelmassa toissavuotisen hakkuun jälkiselvittelyt. Eli toisinsanoen jonkin verran yli tuhat kaksisataa kuusentainta piti pistää maihin nousemaan uudeksi metsäksi. Onneksi sain nuorisolta apua ja pikku tihkusateessa homma kävi melko vaivattomasti ja nopeastikin. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun metsää istutin, mutta takuulla se oli ensimmäinen kerta, kun istutin tuollaiseen kivikkoon.
Pohja oli toisin paikoin silkkaa pirunpeltoa, toisin paikoin taas kivien välistä saattoi löytää hiukan sulaa maatakin. Harmi vain, että ne sulat paikat olivat hyvinkin useasti sellaisia vetisiä kuoppapaikkoja, mihin ei kukaan täyspäinen kuusentainta laittaisi.
Mutta mukavalta tuntui muuten katsella, miten lapsenlapset, toinen yhdentoista ja toinen yhdeksän, opettelivat pottiputken käytön salaisuuksia. Homma olisi käynyt muuten ihan jetsulleen, mutta kun se putki oli heille hiukan liina pitkä ja toisaalta heidän painonsa ei oikein riittänyt sen maahan polkemiseen. Mutta yritys oli ihailtavan kova. Ehkäpä seuraavalla uudistussavotalla minun ei enää tarvitse muuta kuin näyttää, että tosta tonne, antaa mennä.

 

Maanantaiehtoota, hyvät ystävät ja kylänmiehet. ja tietysti- naisetkin.
Eilen siirrettiin mullikat omiin laumoihinsa. Homma sujui lähes tavalliseen tapaan, paitsi, että mitään ylimääräista vastustusta ei ilmennyt. Kävely traktorin määräämään suuntaan ja tahtiin sujui yllättävän hyvin.
Pojat joutuivart pieneen totuttelukarsinaan ensimmäiseksi vuorokaudeksi. Huomasimme tämän tavan toimivammaksi, saavat tutustua toisiinsa aidan takaa kaikessa rauhassa, saavat myös syödä ja juoda kenenkään häiritsemättä. Kun tänä aamuna päästi pojat lopulliseen vapauteensa, ei mitään ihmeitä tapahtunut. hiukan siinä sarvet taisivat kalahdella, mutta sitä nyt ei poikalaumassa voi millään estää. Nyt nuo kymmenen melkeinveljestä ovat jo rauhoittuneet entiseen eloonsa ja oloonsa.
Tytöt pääsivät joutilasneitien laumaan elikkä vanhojenpiikojen porukkaan. Siellä niillä oli vastassaan viisi eri ikäistä ja kokoista sarvipäätä.
Päinvastoin, mitä yleensä luullaan, on neitien laumassa paljon kovempi kuri, mitä poikalaumassa. Niinpä nämäkin kaksi tulokasta saivat heti oppia, että ovat nuoria ja lauman alapäätä.
Väliensevittely kestää vain sen ajan, mitä siihen tarvitaan, sen jälkeen jokainen tietää paikkansa ja lauma rauhoittuu taas tuohon tavalliseen, useinmiten melko tylsään arkeensa.
Tänään pääsi myös kunkun lauma uudelle laidunlohkolle. Käytännössä se merkitsi sitä, että ne nyt ensi kertaa tänä keväänä pääsivät puremaan tuoretta ruohoa. Vasikat tuntuivat olevan vallan ällistyksissään, niilehän pitkä, vihreä ruoho oli ensimmäinen niiden eli- iässä.
Jahas, jostakin kumman syystä tämä ei sitten lähtenytkään eilen niinkuin piti. Koitetaas nyt uudestaan, josko onnistuisi.

 

A-studiossa Europarlamentaarikko sanoi, että on ympäristöteko eläinten syödessä vihreää ruohoa.
Olen jo vuosia sitten lopettanut lehmän maidon käytön. Lihaa en käytä juuri ollenkaan.
Tämä palsta olisi kivempi seurata, jos täällä olisi yhtä hyvät käytöstavat kuin eläinlaumassasi.
Onneksi eläimet eivät ole tehneet digiloikkaa eivätkä ole somekoukussa.
Ei ole tarvetta nimimerkkeihin ja harmaana jupisemiseen.
Voi ihan vapaasti suoltaa tajunnanvirtaa, syödä ruohoa ja ottaa sitten ettoset.

 

A-studiossa Europarlamentaarikko sanoi, että on ympäristöteko eläinten syödessä vihreää ruohoa.
Olen jo vuosia sitten lopettanut lehmän maidon käytön. Lihaa en käytä juuri ollenkaan.
Tämä palsta olisi kivempi seurata, jos täällä olisi yhtä hyvät käytöstavat kuin eläinlaumassasi.
Onneksi eläimet eivät ole tehneet digiloikkaa eivätkä ole somekoukussa.
Ei ole tarvetta nimimerkkeihin ja harmaana jupisemiseen.
Voi ihan vapaasti suoltaa tajunnanvirtaa, syödä ruohoa ja ottaa sitten ettoset.

Oletko jo kokeillut syödä lehmän jätöksiä?

 

A-studiossa Europarlamentaarikko sanoi, että on ympäristöteko eläinten syödessä vihreää ruohoa.
Olen jo vuosia sitten lopettanut lehmän maidon käytön. Lihaa en käytä juuri ollenkaan.
Tämä palsta olisi kivempi seurata, jos täällä olisi yhtä hyvät käytöstavat kuin eläinlaumassasi.
Onneksi eläimet eivät ole tehneet digiloikkaa eivätkä ole somekoukussa.
Ei ole tarvetta nimimerkkeihin ja harmaana jupisemiseen.
Voi ihan vapaasti suoltaa tajunnanvirtaa, syödä ruohoa ja ottaa sitten ettoset.

Vai oli jo Europarlamentaarikollekin selvinnyt, että se nautojen syömä, paljon puhuttu ja - parjattu perusrehukin on vain ruohoa. Olisiko tuosta pari vuotta vaiko hiukan ylikin, kun lehmistä tehtiin maailmankaikkeuden vihollinen numero yksi, koska se söi perusrehua. Olisi ollut edes persurehua, mutta kun ei...
Eivät ole somekoukussa, mutta jonkinsorttinen digiloikka tuli pakolliseksi niillekin vuodenvaihteessa. Silloin oli pakko siirtyä ns E-merkintään. Toisinsanoen käyttöön tulivat etäluettavat elektroniset korvamerkit. Oliko tuo nyt sitten hyvä vai huono asia, sitä en osaa sanoa, mutta tarkastajien työturvallisuus parani kuitenkin jonkin verran, kun ei enää tarvitse jokaisen korvia mennä kaivelemaan.
Kevät ei juurikaan hehkeydellään ole meitä hemmotellut. Toista viikkoa kestänyt viileä kausi, jonka aikana putosi kevätkosteisiin maihin lähes sata milliä vettä, ei ollut juuri kellekään mieleen. Monin paikoin jäivät kylvöt odottelemaan aikoja parenpia ja vielä surkeanpaa on katsella, miten juuri kylvetyt pellot muuttuivat sorsien ja joutsenten vapaa-ajan viettopaikoiksi. Ja nyt, kun vesi on laskenut, on näkyvillä liettynyt ja hyvää vauhtia kuorettuva pinta, josta oras tuskin jaksaa puskea lävitse. Ja toisaalla taas juuri pintaan noussut oras muuttuu vähitellen keltaiseksi, koska liettyneessä maassa ei mikään toimi niin, että kasvu voisi jatkua sen jälkeen kun siemenestä loppuu voima.
kaikesta huolimatta aika vain kuluu. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä. Se ei myöhästynyt kylmyyden eikä edes sateitten vuoksi, vaan seurasi kiltisti toukokuun viimeisen päivän jälkeen.
On hyvä, kun edes johonkin voi luottaa.
Tänä vuonna kuusi kukki melko runsaasti, ainakin tällä seudulla. Ei se nyt parhaita kukintavuosia ole, mitä muistan, mutta melko hyvä kuitenkin. Noista punaisina loistavista kuusenlatvoista tulee mieleen yksi kevät ja yksi tapaus menneisyydestäni.
En tarkkaan muista, minkä ikäinen olin. Mutta en vielä käynyt koulua, eikä myöskään minua paria vuotta vanhenpi siskoni, joten sillä matikalla olisin ollut neljän vuoden ikäinen.
Oli menossa toukokuun viimeinen viikko ja kuusikoden latvat hohtivat kevätauringon paisteessa punaisuuttaan. Siskoni katseli niitä ja huokaili, että miten kivaa olisikaan saada tuollainen latvus.
Arvelin sen käyvän laatuun hyvinkin helposti, pistetään vain kuusi nurin ja otetaan siitä latva. Siellähän sitä kasvoi, nuorta kuusikkoa, navetan takana, suon laidassa.
Ajattelematta asioita vähääkään hain liiteristä sahan ja kirveen ja lähdimme näin varustautuneina tuonne metsikköön.
Olin kyllä riittävän monta kertaa nähnyt, miten isä kaatoi puita, joten pakkohan minunkin se oli osata. Ensin hakataan kirveellä kolo puun tyvelle ja sitten aletaan vai sahata sitä poikki, eihän se nyt voinut olla mitään yliluonnolliasta.
Nuoresta iästäni huolimatta olin jo melko tottunut käyttämään kirvestä, joten jonkinsorttinen kaatolovi syntyi puolenkymmenen iskun jälkeen. Ja sitten vain saha soimaan. Niinhän sitä kuvittelin vielä muutaman vedon jälkeen. Mutta tuohon aikaan vuodesta pihka on juoksevimmillaan ja jo muutaman vedon jälkeen sahan terä oli kuin liisteriin tarttunut.
Siinä vaiheessa siskoni oli jo löytänyt muuta uutta ja ihmeellistä ja häipynyt muille maille.
Nylkytin lyhyttä vetoa hien virratessa. Onneksi oli tyyntä, ettei puu sulkenut, mutta koville se sittenkin otti. Tauot venyivät aina vain pitemmiksi ja joka tauon jälkeen jaksoin aina vain vähemmän.
Aurinkokin saavutti puolenpäivän lakipisteensä ja alkoi vähitellen tehdä laskuaan. Ja minä vain ähelsin sen puun tyvellä. Ei siinä paksuutta ollut kuin parikymmentä senttiä, mutta siinäkin oli kaksi kolmannesta liikaa.
Aurinko tavoitteli jo suonlaidan puitten latoja kun se kuusenruoja lopultakin rojahti nurin. Istuin kaatuneen rungon päällä ja vapisin väsymyksestä. En enää jaksanut sahata latvusta, vaan nölkin sen kirveellä irti.
Siskoni oli jo vallan unohtanut minut ja kuuseni, kun vihdoinkin laahustin kotiin latvus ja työkalut mukanani.
Tämä oli ensimmäinen henilökohtainen kosketukseni käytännön metsätyöhän. Se ei ollut varsinaisesti metsänhoidollinen hakkuu, mutta eipä sitä oikein virkistyskäytöksikään voi mainita. En ainakaan minä ollut tuon urakan jälkeen hyvinkään virkeä, pikemminkin puolikuollut.
Jostakin syystä, joka vuosi katsellessani punaisena hohtavia kuusen kukintoja muistelen tuota, sinänsä merkityksetöntä, mutta minulle hyvinkin merkityksellistä tapahtumaan vuosien takaa.

 

”Jostakin syystä, joka vuosi katsellessani punaisena hohtavia kuusen kukintoja muistelen tuota, sinänsä merkityksetöntä, mutta minulle hyvinkin merkityksellistä tapahtumaan vuosien takaa.”

Tarinasi nosti mieleeni paljon muistoja.
Veljeni keräsi puiden käpyjä ja olin ainakin kerran mukana savotassa.
Luin illalla Luonnon varassa-lehdestä jutun Tulevaisuuden puu. Nyt viimein ymmärsin miksi kummitätini haki kukkamultaa rannassa kasvavan lepän juurilta.
Lapsuus kulkee aina mukana.
Isoäitinä olen tänä vuonna ollut erityisen herkistynyt elämän kauneudesta.
Ilmastonmuutosta ei pääse karkuun.
Kauan sitten maamme oli jään peitossa.
Säät vaihtelevat. Silloin muutoksen syynä tuskin oli ihmisten typeryys.
Katsoin eilen kaksi viimeistä osaa Yle Areenalta ohjelmasta Joanna Lumleyn Britannia.
Luonnon villiinnyttäminen kiinnostaa.
Menetelmällä ehkäistään lajien häviämistä.
Haaveilen vierailusta tv-sarjan maisemissa.
Pidän kauramaidosta. Suomalaisessa elämäntyylissä on paljon outoa, kun katson sitä ulkomailla asuvien lasteni silmin.
Täällä pienet lapset imevät tuttia. Sitä ei suositella Isossa-Britanniassa eikä lapsenlapseni tuttia edes osaa kaivata.
Ehkä suomalaiset taantuvat lapsuuteensa juomalla lehmän maitoa.
Tieteeseen ja tutkimukseen panostamalla syntyy uusia tuotteita kotimaan ja viennin tarpeisiin.
Lehmät tuottavat päästöjä. Ehkä kotipitäjäni naapuripitäjästä kotoisin oleva Elsi voisi hieman päivittää tietojaan.
En tee maitopitäjän mainetta mustaksi käyttämällä kauramaitoa. Erilaisuus on rikkautta.

 

Terve taas!
Ja heti ihan alkuun, että tuolla ulkosalla on ihan helvetillinen keli. Olettaen tietysti, että puhutaan länsimaisittain. ryssän helvettihän kuuluu olevan kylmä. No, ei oteta kantaa siihen, mutta kun lämpömittari alkaan näyttää lukemia yli kolmenkymmenen pykälän, niin meikä alkaa olla töttöröö.
Kulunut viikko on tosiaankin jouduttu tekemään yövuoroa, sillä päiväsaikaan pellolla ei tällä kelillä ole juurikaan tehtävää.
Istutushommia pitäisi tehdä, mutta kuumaan pintaan ei päiväsaikaan voi mitään helpostikärventyvää laittaa.
Maahan pääsyään odottelevat enää purjot, vihersipulit, varsisellerit ja kurpitsat. Ja jotain kukkia on myös hiukan vielä odotuslistalla.
Antti-poika lähti teuraaksi hiukan toista viikkoa sitten, mutta eipä karjamme siitä vähentynyt, edellisenä yönä oli Fifi- rouva pukannut ihan itsensä näköisen lehmävasikan täyttämään Antin jättämää aukkoa.
Nyt on sitten jokunen päivä vastailtu puhelimiin, kun kansalaiset varailevat haikkua juhannusgrillinsä täytteeksi. Sattuikin kesän luultavasti kuumin viikko tuon lähes kolmensadan lihakilon pakastamiseen. Siinä kylmäkone huutaa hoosiannaa.
Tuota edellistä viestiä tavaillessani tuli mieleeni, että miksi ihmeessä, kun näitä elintarvikeväärennöksiä tehdään, pitää ottaa niille väärennetyn tuotteen nimi.
Jos joku nimittää kaurasta, vedestä ja palmuöljystä sotkettua sekoitusta maidoksi...
Keksikööt sotkuilleen parenpia nimityksiä.
Aikanaan Valio lanseerasi Voimariini- nimisen levitteen, joka oli voista ja rypsiöljystä tehty seosrasva. Niin eikös nämä ... pyrokraatit vaatineetkin, että nimi on vaihdettava, koska se luo harhaanjohtavan mielikuvan voista. Sen jälkeen tuotetta on myyty Oivariini- nimellä.
Tähänastisista on kaikkein hupaisin tapaus mielestäni ollut tämä, kun porkkanaa myydään lohena.
Kyllä me ihmiset ollaan sitten viksuja.
Tosi on, että lehmät aiheuttavat päästöjä. Mutta yhtä totta on sekin, että niiden ruokintaan käytettävä peltoala sitoo hiiltä todella tehokkaasti.
Myös ihminen aiheuttaa päästöjä, olen kuullut joskus mainittavan.
Olisiko tuosta puoletoistakymmentä vuotta, vai jotain sinnepäin. Se oli sitä Itämeri- hysterian aikaa. Silloin tehtiin tutkimusta mainittua lätäkköä kuormittavista tekijöistä. Kun selvisi, että pelkästään Helsingin viheralueitten valumat vastasivat kuormittavuudeltaan miljoonan sian sikalapäästöjä, tutkimus haudattiin vähin äänin.
En tiedä, miten nykyään menetellään, mutta siihen aikaan viheralueita lannoitettiin yhdyskuntajätteellä.
Kaikki on niin suhteellista, jopa suhteellisuuskin.
Etsiskellessäni tätä ketjua vilahti silmiini mielenkiintoinen otsikko. Joku oli nimittäin kiinnostunut tietämään, milloin pitää erota.
En ole asiasta tutkimusta tehnyt, mutta olettaisin, että kun sitä parenpaa puoliskoa työnnetään krematorion uuniin tai arkku saavuttaa montun pohjan, silloin viimeistään olisi se hetki.
Tosin jotkut hätäilevät tässäkin asiassa, mutta meitähän on niin moneksi.
No, kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, mukavaa jussinaikaa itse kullekin.

 

Terve taas!
Ja heti ihan alkuun, että tuolla ulkosalla on ihan helvetillinen keli. Olettaen tietysti, että puhutaan länsimaisittain. ryssän helvettihän kuuluu olevan kylmä. No, ei oteta kantaa siihen, mutta kun lämpömittari alkaan näyttää lukemia yli kolmenkymmenen pykälän, niin meikä alkaa olla töttöröö.
Kulunut viikko on tosiaankin jouduttu tekemään yövuoroa, sillä päiväsaikaan pellolla ei tällä kelillä ole juurikaan tehtävää.
Istutushommia pitäisi tehdä, mutta kuumaan pintaan ei päiväsaikaan voi mitään helpostikärventyvää laittaa.
Maahan pääsyään odottelevat enää purjot, vihersipulit, varsisellerit ja kurpitsat. Ja jotain kukkia on myös hiukan vielä odotuslistalla.
Antti-poika lähti teuraaksi hiukan toista viikkoa sitten, mutta eipä karjamme siitä vähentynyt, edellisenä yönä oli Fifi- rouva pukannut ihan itsensä näköisen lehmävasikan täyttämään Antin jättämää aukkoa.
Nyt on sitten jokunen päivä vastailtu puhelimiin, kun kansalaiset varailevat haikkua juhannusgrillinsä täytteeksi. Sattuikin kesän luultavasti kuumin viikko tuon lähes kolmensadan lihakilon pakastamiseen. Siinä kylmäkone huutaa hoosiannaa.
Tuota edellistä viestiä tavaillessani tuli mieleeni, että miksi ihmeessä, kun näitä elintarvikeväärennöksiä tehdään, pitää ottaa niille väärennetyn tuotteen nimi.
Jos joku nimittää kaurasta, vedestä ja palmuöljystä sotkettua sekoitusta maidoksi...
Keksikööt sotkuilleen parenpia nimityksiä.
Aikanaan Valio lanseerasi Voimariini- nimisen levitteen, joka oli voista ja rypsiöljystä tehty seosrasva. Niin eikös nämä ... pyrokraatit vaatineetkin, että nimi on vaihdettava, koska se luo harhaanjohtavan mielikuvan voista. Sen jälkeen tuotetta on myyty Oivariini- nimellä.
Tähänastisista on kaikkein hupaisin tapaus mielestäni ollut tämä, kun porkkanaa myydään lohena.
Kyllä me ihmiset ollaan sitten viksuja.
Tosi on, että lehmät aiheuttavat päästöjä. Mutta yhtä totta on sekin, että niiden ruokintaan käytettävä peltoala sitoo hiiltä todella tehokkaasti.
Myös ihminen aiheuttaa päästöjä, olen kuullut joskus mainittavan.
Olisiko tuosta puoletoistakymmentä vuotta, vai jotain sinnepäin. Se oli sitä Itämeri- hysterian aikaa. Silloin tehtiin tutkimusta mainittua lätäkköä kuormittavista tekijöistä. Kun selvisi, että pelkästään Helsingin viheralueitten valumat vastasivat kuormittavuudeltaan miljoonan sian sikalapäästöjä, tutkimus haudattiin vähin äänin.
En tiedä, miten nykyään menetellään, mutta siihen aikaan viheralueita lannoitettiin yhdyskuntajätteellä.
Kaikki on niin suhteellista, jopa suhteellisuuskin.
Etsiskellessäni tätä ketjua vilahti silmiini mielenkiintoinen otsikko. Joku oli nimittäin kiinnostunut tietämään, milloin pitää erota.
En ole asiasta tutkimusta tehnyt, mutta olettaisin, että kun sitä parenpaa puoliskoa työnnetään krematorion uuniin tai arkku saavuttaa montun pohjan, silloin viimeistään olisi se hetki.
Tosin jotkut hätäilevät tässäkin asiassa, mutta meitähän on niin moneksi.
No, kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, mukavaa jussinaikaa itse kullekin.

Mäkin oon töttöröö. Luin, että porkkanalohi. Ehkä sen vois laittaa sinne krematorioon.
Meillä olis varmasti aivoja, ettei tarttis mennä sieltä, mistä aita on matalin, mutta jos lehmien päästöt kerran keksittiin, niin sillä on pakko mennä. Muuten joku taas ei enää usko ilmastonmuutokseen. Kärsijöinä sivulliset ja luonto.
Luonto siksikin, koska lehmät pitää alueita monille muillekin eläimille ja kasveille.

 

Terve taas!
Ja heti ihan alkuun, että tuolla ulkosalla on ihan helvetillinen keli. Olettaen tietysti, että puhutaan länsimaisittain. ryssän helvettihän kuuluu olevan kylmä. No, ei oteta kantaa siihen, mutta kun lämpömittari alkaan näyttää lukemia yli kolmenkymmenen pykälän, niin meikä alkaa olla töttöröö.
Kulunut viikko on tosiaankin jouduttu tekemään yövuoroa, sillä päiväsaikaan pellolla ei tällä kelillä ole juurikaan tehtävää.
Istutushommia pitäisi tehdä, mutta kuumaan pintaan ei päiväsaikaan voi mitään helpostikärventyvää laittaa.
Maahan pääsyään odottelevat enää purjot, vihersipulit, varsisellerit ja kurpitsat. Ja jotain kukkia on myös hiukan vielä odotuslistalla.
Antti-poika lähti teuraaksi hiukan toista viikkoa sitten, mutta eipä karjamme siitä vähentynyt, edellisenä yönä oli Fifi- rouva pukannut ihan itsensä näköisen lehmävasikan täyttämään Antin jättämää aukkoa.
Nyt on sitten jokunen päivä vastailtu puhelimiin, kun kansalaiset varailevat haikkua juhannusgrillinsä täytteeksi. Sattuikin kesän luultavasti kuumin viikko tuon lähes kolmensadan lihakilon pakastamiseen. Siinä kylmäkone huutaa hoosiannaa.
Tuota edellistä viestiä tavaillessani tuli mieleeni, että miksi ihmeessä, kun näitä elintarvikeväärennöksiä tehdään, pitää ottaa niille väärennetyn tuotteen nimi.
Jos joku nimittää kaurasta, vedestä ja palmuöljystä sotkettua sekoitusta maidoksi...
Keksikööt sotkuilleen parenpia nimityksiä.
Aikanaan Valio lanseerasi Voimariini- nimisen levitteen, joka oli voista ja rypsiöljystä tehty seosrasva. Niin eikös nämä ... pyrokraatit vaatineetkin, että nimi on vaihdettava, koska se luo harhaanjohtavan mielikuvan voista. Sen jälkeen tuotetta on myyty Oivariini- nimellä.
Tähänastisista on kaikkein hupaisin tapaus mielestäni ollut tämä, kun porkkanaa myydään lohena.
Kyllä me ihmiset ollaan sitten viksuja.
Tosi on, että lehmät aiheuttavat päästöjä. Mutta yhtä totta on sekin, että niiden ruokintaan käytettävä peltoala sitoo hiiltä todella tehokkaasti.
Myös ihminen aiheuttaa päästöjä, olen kuullut joskus mainittavan.
Olisiko tuosta puoletoistakymmentä vuotta, vai jotain sinnepäin. Se oli sitä Itämeri- hysterian aikaa. Silloin tehtiin tutkimusta mainittua lätäkköä kuormittavista tekijöistä. Kun selvisi, että pelkästään Helsingin viheralueitten valumat vastasivat kuormittavuudeltaan miljoonan sian sikalapäästöjä, tutkimus haudattiin vähin äänin.
En tiedä, miten nykyään menetellään, mutta siihen aikaan viheralueita lannoitettiin yhdyskuntajätteellä.
Kaikki on niin suhteellista, jopa suhteellisuuskin.
Etsiskellessäni tätä ketjua vilahti silmiini mielenkiintoinen otsikko. Joku oli nimittäin kiinnostunut tietämään, milloin pitää erota.
En ole asiasta tutkimusta tehnyt, mutta olettaisin, että kun sitä parenpaa puoliskoa työnnetään krematorion uuniin tai arkku saavuttaa montun pohjan, silloin viimeistään olisi se hetki.
Tosin jotkut hätäilevät tässäkin asiassa, mutta meitähän on niin moneksi.
No, kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, mukavaa jussinaikaa itse kullekin.

Onnea Fifille! Vasikan nimeksi sopisi Wi-fi. Hehheh.

On hienoa kun ihmiset haluaa lihaa suoraan tilalta, ja on ruokapiirejä. Mäkin käyn joskus tilamaitoa ostamassa kylältä.

Mietin kanssa että olis kyllä parempi tehdä askareita yöllä.
Mä suihkutin just puutarhaletkulla pihan kukat ja nurmikkoakin. Viileni edes parilla asteella ilma.
Tein oman, paikallisen ilmastonmuutoksen.

Ootko koskaan suihkuttanu kylmää vettä lehmien päälle helteellä? Tykkääkö ne edes siitä?

 

Sit lehmistä ja niiden pieruista ja ilmastonmuutoksesta
...
Mä oon ihmetelly, että kun entisaikaan, varmaan vielä 70 vuotta sitten oli ihmiset enemmän maaseudulla ja joka talossa melkein oli ainaki 1 lehmä, niin onko lehmien määrä kauheesti noussut?

Mun mielestä nykyään lehmät kasaantuu harvoille isoille tiloille, mutta onko lehmien lukumäärä Suomessa välttämättä noussuut?

-> Eikös ennen vanhaan ois pitäny olla gauhee ilmastonmuutos myös?

 

Onnea Fifille! Vasikan nimeksi sopisi Wi-fi. Hehheh.

On hienoa kun ihmiset haluaa lihaa suoraan tilalta, ja on ruokapiirejä. Mäkin käyn joskus tilamaitoa ostamassa kylältä.

Mietin kanssa että olis kyllä parempi tehdä askareita yöllä.
Mä suihkutin just puutarhaletkulla pihan kukat ja nurmikkoakin. Viileni edes parilla asteella ilma.
Tein oman, paikallisen ilmastonmuutoksen.

Ootko koskaan suihkuttanu kylmää vettä lehmien päälle helteellä? Tykkääkö ne edes siitä?

Kiitos vaan kovasti Fifin puolesta! Vassulle tuli nimeksi Tullia, koskapa on sellainen vuosi, että kaikki vasikannimet alkaa T-kirjaimella.
Silloin, kun vielä oli lypsikeitä, pistin pahimmilla helteillä sadettimen laitumelle. Jotkut siitä tykkäsi, jotkut eivät. Mutta sitä ilmastonmuutosta ei voinutb pitkään jatkaa, kun ne elävät sotki koko kastellun alueen ihan mutavelliksi.
Kai se lehmien lukumäärä on jonkin verran entisajoista noussut, mutta tosi on, että ne kasaantuu isoihin yksiköihin. Tällä kertaa kannattamattomina on putoomisvuorossa yhden robotin (noin 60 lehmää) karjat.

 

Mäkin oon töttöröö. Luin, että porkkanalohi. Ehkä sen vois laittaa sinne krematorioon.
Meillä olis varmasti aivoja, ettei tarttis mennä sieltä, mistä aita on matalin, mutta jos lehmien päästöt kerran keksittiin, niin sillä on pakko mennä. Muuten joku taas ei enää usko ilmastonmuutokseen. Kärsijöinä sivulliset ja luonto.
Luonto siksikin, koska lehmät pitää alueita monille muillekin eläimille ja kasveille.

Se, että joku tai jotkut ei usko ilmastonmuutokseen on mun mielestäni tosi huono juttu.
Mutta yhtä paha on se, että näinkin vakavalla ja kaikkia koskettavalla asialla tehdään politiikkaa.

 

”Tosin jotkut hätäilevät tässäkin asiassa, mutta meitähän on niin moneksi.”

Kaksplus av-palstalla kysytään milloin mitäkin. Tuskin erolle on koskaan ihanteellista aikaa.
Kuningatar Elisabet sai elää prinssinsä kanssa pitkän ja hyvän elämän. Hän näyttää nykyään iloiselta ja toimeliaalta.
Minulle on samantekevää millä nimellä kauramaitoa myydään.

 

Se, että joku tai jotkut ei usko ilmastonmuutokseen on mun mielestäni tosi huono juttu.
Mutta yhtä paha on se, että näinkin vakavalla ja kaikkia koskettavalla asialla tehdään politiikkaa.

Nimenomaan noin. Sijaiskärsijöillä vähän tarkoitin tuota, että nyt ollaan ehkä menossa sieltä, missä aita on matalin? Politikot ei tahdo puuttua suureen äänestäjämassaan, koska sitten ei enää äänestettäisi heitä ja putoaisivat. Tosin silloin ei ehkä jäljelle jäisi luonnon puolesta puhujia päättäviin asemiin.
Tiedätkö, kuinka paljon päästöjä Suomen lehmät aiheuttavat nettona, kun vähennetään niiden hiilinielu? Ja kuinka monta lehmää Suomen kokoinen maa voisi elättää? Nythän niitä taitaa olla jokin 250 000. 50- luvulla niitä oli puolitoista miljoonaa. Tosin, onhan tuota ilmastonmuutosta ollut jo silloin. Nyt se on trendi, ja nyt sillä tehdään politiikkaa. Ei ehkä tarttis tehdä politiikkaa, jos ihmiset ottaisi käytäntöön ihan joitain perusjuttuja.

 

Nimenomaan noin. Sijaiskärsijöillä vähän tarkoitin tuota, että nyt ollaan ehkä menossa sieltä, missä aita on matalin? Politikot ei tahdo puuttua suureen äänestäjämassaan, koska sitten ei enää äänestettäisi heitä ja putoaisivat. Tosin silloin ei ehkä jäljelle jäisi luonnon puolesta puhujia päättäviin asemiin.
Tiedätkö, kuinka paljon päästöjä Suomen lehmät aiheuttavat nettona, kun vähennetään niiden hiilinielu? Ja kuinka monta lehmää Suomen kokoinen maa voisi elättää? Nythän niitä taitaa olla jokin 250 000. 50- luvulla niitä oli puolitoista miljoonaa. Tosin, onhan tuota ilmastonmuutosta ollut jo silloin. Nyt se on trendi, ja nyt sillä tehdään politiikkaa. Ei ehkä tarttis tehdä politiikkaa, jos ihmiset ottaisi käytäntöön ihan joitain perusjuttuja.

Ei ole tietoa lehmien päästöistä sen paremmin kuin niiden lukumäärästäkään, on ihan liian kuuma, että viitsisi ruveta etsimään tietoja.
onhan tosi, että ilmasto maapallolla on koko ajan ollut muuttuvaista sorttia, jos aletaan tarkastella maan kuoren jäähtymisestä alkaen.
Mutta tämä nykyinen tilanne on kyllä ihan ihmiskunnan omatekoista juttua.
Sen suuntaa ei enää voi muttaa, mutta olisikin keskityttävä vauhdin hidastamiseen ja ennenkaikkea siihen, että tulevissa olosuhteissa mahdollisimman monella olisi edes jonkinlaoset mahdollisuudet jatkaa elämäänsä.
Niin kasvi- kuin eläinkunnankin edustajilla.
Ja tämä hidastuminen lähtee ihan yksilötasolta. Jokaisen on yritettävä tehdä ratkaisuja, joilla kuormitetaan mahdollisimman vähän luontoa.
Vaikka onkin niin, että Suomi on sikäli pieni pläntti maanpinnasta, ettei meidän toimintamme vaikuta juurikaan kokonaistilanteeseen, on meillä kuitenkin vastuu ja velvollisuus yhtäläisesti pitää huolta asioista. Jättää turhanaikainen vouhotus ja panikointi sikseen ja muuttaa tapojamme ja ennenkaikkea yrittää löytää hyviä ratkaisuja, joista muuallakin saadaan hyötyä.

 

Ei ole tietoa lehmien päästöistä sen paremmin kuin niiden lukumäärästäkään, on ihan liian kuuma, että viitsisi ruveta etsimään tietoja.
onhan tosi, että ilmasto maapallolla on koko ajan ollut muuttuvaista sorttia, jos aletaan tarkastella maan kuoren jäähtymisestä alkaen.
Mutta tämä nykyinen tilanne on kyllä ihan ihmiskunnan omatekoista juttua.
Sen suuntaa ei enää voi muttaa, mutta olisikin keskityttävä vauhdin hidastamiseen ja ennenkaikkea siihen, että tulevissa olosuhteissa mahdollisimman monella olisi edes jonkinlaoset mahdollisuudet jatkaa elämäänsä.
Niin kasvi- kuin eläinkunnankin edustajilla.
Ja tämä hidastuminen lähtee ihan yksilötasolta. Jokaisen on yritettävä tehdä ratkaisuja, joilla kuormitetaan mahdollisimman vähän luontoa.
Vaikka onkin niin, että Suomi on sikäli pieni pläntti maanpinnasta, ettei meidän toimintamme vaikuta juurikaan kokonaistilanteeseen, on meillä kuitenkin vastuu ja velvollisuus yhtäläisesti pitää huolta asioista. Jättää turhanaikainen vouhotus ja panikointi sikseen ja muuttaa tapojamme ja ennenkaikkea yrittää löytää hyviä ratkaisuja, joista muuallakin saadaan hyötyä.

Kerttu Kotakorpi: Miten tämän lukisi joku joka ei ole tästä kiinnostunut

On vaarallista, jos ajaudumme poteroihin ilmastonmuutoskeskustelussa, kirjoittaa Kotakorpi blogissaan.

yle.fi

Niinku tolleen!

Joskus aivan ihmetyttää, missä nämä vouhotuskieliosaajat ovat nämä kaikki vuodet olleet. Ihmiset on alkaneet keksiä aivan mielikuvituksellisia ilmaisuita, kun he puhuvat vastustajilleen.
En ny muista molemmilta puolilta esimerkkiä, joten jätän laittamatta.

 

Kerttu Kotakorpi: Miten tämän lukisi joku joka ei ole tästä kiinnostunut

On vaarallista, jos ajaudumme poteroihin ilmastonmuutoskeskustelussa, kirjoittaa Kotakorpi blogissaan.

yle.fi

Niinku tolleen!

Joskus aivan ihmetyttää, missä nämä vouhotuskieliosaajat ovat nämä kaikki vuodet olleet. Ihmiset on alkaneet keksiä aivan mielikuvituksellisia ilmaisuita, kun he puhuvat vastustajilleen.
En ny muista molemmilta puolilta esimerkkiä, joten jätän laittamatta.

Joo, tuohon suuntaan. Oikein asiallinen juttu.
Yleensä kaikissa muutoksissa ja niitten sisäänajossa on totuttu käyttämään keppiä ja porkkanaa. Minusta on kummallista, ettei tällaisessa tilanteessa lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus riitä porkkanaksi.
Jossakin vaiheessa sitä, nyt melko huomaamatonta, keppiä joka tapauksessa aletaan heilutella huomattavasti näkyvämmin ja ennen kaikkea tuntuvammin.
Meillä täällä Suomessa asiat on jo ajettu niin hyvään malliin, että jokaisen henkilökohtainen panostus ja uhrautuminen jäävät melko pieniksi, ja kuitenkin sitäkin vähää pihdataan.