Kevättalvisen kepeää lauantaiehtoota kaikille, tasapuolisesti.
Niinpä sitä taas pakkasetkin hiukan helpottivat vaihtelun vuoksi. Ei muuten ollenkaan liian aikaisin. Viikko on vierähdellyt kaikkea pikkupuuhastelua näperrellen. Kovien pakkasten vuoksi en voinut olla metsässä, mutta kyllä laiska mies ihan tarpeeksi muutenkin touhua itaselleen keksii, varsinkin kun tuo parempi puolisko on auliisti auttamassa. Siinä keksimisessä nimittäin.
Päivät alkoivat ja loppuivat samaan hommaan, nimittäin kuopuksen koiran lenkitykseen.
Ja ilma oli kaunis ja kylmä niinkuin Anita Ekberg.
Mutta tosiaan, tuo pakkasaamujen kauneus, sitä ei voi eikä pidäkään sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.
Lumi parahteli askelten alla kuin se vain tuossa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenen viiden pakkasasteen aamussa voi parahdella. Hailakansinistä taivasta vasten punertui pikkuhiljaa horisontin yläpuolelle ähertävän auringon punaamat puidenlatvukset. Koko luonto sai vaalean oranssiin vivahtavan punerruksen. Metsän syvemmissä varjopaikoissa vaani vielä aamun sininen hämärä väistyäkseen pikkuhiljaa voittavan valon edeltä ja kutistuen omaan olemattomuuteensa. Jokunen aamuvarhainen siipiveikko pyrähteli latvuksesta latvukaseen jättäen aina jälkeensä nousevan päivän kultaaman hileryöpyn.
Tulimme poikien laitumen kohdalle. Siellä ne jököttivät, unohtuneina toljottamaan alkavaa aamua, paalin ympärillä kehässä. Silmät puoliksi ummessa, korvat silloin tällöin laiskasti heilahtaen. Oli ilmeisesti käyty aamumurkinalla ja sitten ei oltukaan muistettu lähteä mihinkään, van jääty lähes niille sijoilleen torkkumaan. leuat jauhoivat tuota iankaikkista purkkaansa. Tullessamme kohdalle päät kääntyivät hetkiseksi. kun mitään meitä kummenpia otuksia ei kuitenkaan tullut töllisteltäväksi, sama unelias märehtimisen möykytys jatkui.
Lähes joka päivä uusiutuneessa hangenpinnassa risteilivät talviset jälkijonot. Tuossa oli hipsutellut kettu, ilmeiseti jäljittämässä jänistä, koskapa niiden jölivanat kulkivat lähes päällekkäin. Tuossa ilveksen pyöreät jäljet, se laiskimus ei ollut viitsinyt lähteä umpiseen vaan oli seuraillut tien reunaa. Tuossa kuusessa oli ilmeisesti ollut kokonainen oravien sukukokous, hangen pinta sen ympärillä oli vihreiden pikkuversojen täplittämä.
Niin kuluivat päivät, niin minulta kuin pojiltakin, ei mitään varsinaisesti valmistunut, mutta toimessa oltiin koko ajan.
Iltaisilla lenkeillä tunnelmat olivat täysin toisenlaiset. Näin kuuttomana aikana valoa antoi otsalamppu. Sen kirkkaassa ja melko kauaskantavassa valokeilassa kaikki näytti aivan toisenlaiselta. Mustassa tyhjyydessä lumisina hohtavat puut. Tien päälle sivuilta lumen kaartamat koivujen ja raitojen raipat, joista lampun valokeila ja pimeys muovasivat hohtavan holvin kapean tieuran suojaksi. Tämän holvin yläpuolella muutamien tähtien puhkoma loputon mustuus. Askelten rasahtelun sekaan räsähti pakkanen jossakin metsän syvyyksissä tai rakennuksen nurkassa. Joskus voi jonkin kuusen oksien suojista nähdä lampun valokiilassa loistavan silmäparin heijastuksen. Siellä kai joku pöllö tarkkaili öistä saalistusmaataan.
Koirakin veti iltalenkin aina reippaammin kuin tietäen, että sen päätteksi kuppiin ropsahtaa kourallinen muroja ja sitten voikin oikaista väsyneen nahkansa öiseksi ajaksi pehmeään petiin.
Niinpä sitä taas pakkasetkin hiukan helpottivat vaihtelun vuoksi. Ei muuten ollenkaan liian aikaisin. Viikko on vierähdellyt kaikkea pikkupuuhastelua näperrellen. Kovien pakkasten vuoksi en voinut olla metsässä, mutta kyllä laiska mies ihan tarpeeksi muutenkin touhua itaselleen keksii, varsinkin kun tuo parempi puolisko on auliisti auttamassa. Siinä keksimisessä nimittäin.
Päivät alkoivat ja loppuivat samaan hommaan, nimittäin kuopuksen koiran lenkitykseen.
Ja ilma oli kaunis ja kylmä niinkuin Anita Ekberg.
Mutta tosiaan, tuo pakkasaamujen kauneus, sitä ei voi eikä pidäkään sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.
Lumi parahteli askelten alla kuin se vain tuossa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenen viiden pakkasasteen aamussa voi parahdella. Hailakansinistä taivasta vasten punertui pikkuhiljaa horisontin yläpuolelle ähertävän auringon punaamat puidenlatvukset. Koko luonto sai vaalean oranssiin vivahtavan punerruksen. Metsän syvemmissä varjopaikoissa vaani vielä aamun sininen hämärä väistyäkseen pikkuhiljaa voittavan valon edeltä ja kutistuen omaan olemattomuuteensa. Jokunen aamuvarhainen siipiveikko pyrähteli latvuksesta latvukaseen jättäen aina jälkeensä nousevan päivän kultaaman hileryöpyn.
Tulimme poikien laitumen kohdalle. Siellä ne jököttivät, unohtuneina toljottamaan alkavaa aamua, paalin ympärillä kehässä. Silmät puoliksi ummessa, korvat silloin tällöin laiskasti heilahtaen. Oli ilmeisesti käyty aamumurkinalla ja sitten ei oltukaan muistettu lähteä mihinkään, van jääty lähes niille sijoilleen torkkumaan. leuat jauhoivat tuota iankaikkista purkkaansa. Tullessamme kohdalle päät kääntyivät hetkiseksi. kun mitään meitä kummenpia otuksia ei kuitenkaan tullut töllisteltäväksi, sama unelias märehtimisen möykytys jatkui.
Lähes joka päivä uusiutuneessa hangenpinnassa risteilivät talviset jälkijonot. Tuossa oli hipsutellut kettu, ilmeiseti jäljittämässä jänistä, koskapa niiden jölivanat kulkivat lähes päällekkäin. Tuossa ilveksen pyöreät jäljet, se laiskimus ei ollut viitsinyt lähteä umpiseen vaan oli seuraillut tien reunaa. Tuossa kuusessa oli ilmeisesti ollut kokonainen oravien sukukokous, hangen pinta sen ympärillä oli vihreiden pikkuversojen täplittämä.
Niin kuluivat päivät, niin minulta kuin pojiltakin, ei mitään varsinaisesti valmistunut, mutta toimessa oltiin koko ajan.
Iltaisilla lenkeillä tunnelmat olivat täysin toisenlaiset. Näin kuuttomana aikana valoa antoi otsalamppu. Sen kirkkaassa ja melko kauaskantavassa valokeilassa kaikki näytti aivan toisenlaiselta. Mustassa tyhjyydessä lumisina hohtavat puut. Tien päälle sivuilta lumen kaartamat koivujen ja raitojen raipat, joista lampun valokeila ja pimeys muovasivat hohtavan holvin kapean tieuran suojaksi. Tämän holvin yläpuolella muutamien tähtien puhkoma loputon mustuus. Askelten rasahtelun sekaan räsähti pakkanen jossakin metsän syvyyksissä tai rakennuksen nurkassa. Joskus voi jonkin kuusen oksien suojista nähdä lampun valokiilassa loistavan silmäparin heijastuksen. Siellä kai joku pöllö tarkkaili öistä saalistusmaataan.
Koirakin veti iltalenkin aina reippaammin kuin tietäen, että sen päätteksi kuppiin ropsahtaa kourallinen muroja ja sitten voikin oikaista väsyneen nahkansa öiseksi ajaksi pehmeään petiin.