Niin tosiaan meillä tällä hetkellä on hoitomuotona siis ovulaation induktio+metformiini. Ovulaatio on nyt bongattu ja käytetty hyödyksi, saas nähdä miten käy. Lääkäri sanoi että yleensä keskenmenon jälkeen kohtu on "vastaanottavaisempi" kun normaalisti, että vaikka raskaus alkaisikin niin valitettavan usein limakalvo ei ole valmis vielä kantamaan uutta alkiota. Jännä juttu miten mieli eheytyy ja toivoa riittää aina uudestaan ja uudestaan, vaikka monta km:a jo takana. Pelko ei todellakaan pääty siihen plussatestiin, vaan siitä se vasta alkaakin (siis mun kohdallani..) Monesti mietin miten hirvittävän epäreilua tämä on, toiset TEKEE lapsia kalenteri kädessään (eräs ystäväni esimerkiksi kertoi että heille syntyy lapsi heinäkuussa, jo ennenkuin lapsi oli edes alullaan. Ja näin KÄVI!) ja toiset tarpoo vuosia hoidoissa, ja vihdoin kun tärppi käy, parin viikon onnellisen odotuksen jälkeen se viedäänkin pois. Sanat eivät riitä kertomaan miten onnellinen olen yhdestä rakkaasta lapsestani, hän on minun kallein aarteeni ja parasta mitä elämässäni olen saanut aikaiseksi. Toisen lapsen kaipuu elää vahvana, mutta se kaipuu ei ole mitään verrattuna siihen kaipuuseen jota koin ennen esikoistani. Silloin vannoin, että jos minulle joskus suodaan yksikin lapsi, en enää koskaan lähde toista lasta ainakaan hoidoilla yrittämään....mutta tässäpä sitä nyt taas ollaan, joskin aika lievillä hoitomuodoilla vielä toistaiseksi. En tiedä olisiko minulla enää voimia lähteä insseihin tai ivf-hoitoihin, koin esimerkiksi Puregon-pistokset aivan hirveän vaikeina, tai Pregnylin pistäminen oli aivan järkyttävää kun minun mielestä se neula oli todella iso ja pitkä...ja ampullien kanssa olin niin poropeukalo että aina sain haavan sormeen niiden kanssa temppuillessa. No mutta, tässäpä tämmöstä ajatusten virtaa vaan, olen kova tyttö mietiskeleen näitä asioita...
Toivotan valtavasti voimia ja plussasäteitä piinailijoille, ja lämpimiä ajatuksia kaikille tämän vaikean asian kanssa kamppaileville.
Hyvää yötä kaikille!
Gardenia pp1