K
katinka
Vieras
Mitä tehdä suhteessa kun pitkään aikaan ei mitään hellyyttä, läheisyyttä, sextailua suoraan asijaan kun miehellä tarve. Ei kaipaamaani ""arkihellyyttä"" että puoliso tulisi ja rutistaisi ja halaisi minut taivaisiin, siltä se minusta tuntuisi, mutta kun ei. En jaksa itse enää olla aloitteellinen ja olen täysin lukossakin ja alan kohta pelätä tunteideni puolesta että kuihtuvat täysin tyhjiin. Janoan halauksia, suukottelua, hellyyttä, en tiedä näin olen rakennettu, jotta muukin toimisi. Keskustella en enää jaksa koko asiasta kun ei se auta koska olen yrittänyt. Ja kun se on niin pienestä kiinni, että miksi ei voi sellaista toiselle suoda kun saisi sillä hyvän olon ja hyväntuulisen ja nalkuttamattoman vaimon. Ja kun joskus mieskin pyytäisi ja veisi minut jonnekin niin että olisi ihan itse suunnitellut ja järjestänyt meille vaikka hotellivknlopun tms. Ei kertaakaan 20 vuoteen mieheni ole järjestänyt mitään vaan se olen minä ja mies tykkää kuulemma olla kotona. No koti on minullekin rakas, mutta kaipaahan sitä joskus jotain vaihtelua minäkin vai olenko kummajainen. En tiedä en osaa pukea sanoiksi kaikkea mutta kertakaikkiaan alkaa tuntua kestämättömältä tämä ""elämättömyys"" . Mietin jo eroakin kun ei asiat tästä tunnu paranevan vaikka yrittäs selittää kuin. Mutta jo eron ajatteleminenkin syyllistää olon ja tulee sääli aviomiestä joka on hyvänluonteinen muuten. Luonteeltaan kuitenkin niin äärettömän rauhallinen ettei kaipaa mitään vaihtelua koskaan, kun ei näe sitä tarpeellisena. Itse olen puhelias ja ulospäinsuuntautunut ja tukehdun tähän yksitoikkoisuuteen. Olen puhunut, toivonut, puhunut ja taas puhunut... enää en, on tullut mitta täyteen. Kertokaa MIEHET mitä tässä enää voi? Onko täysi kuihtuminen ja lakastuminen edessä vailla toivoa. Onko miehet mitään tehtävissä NEUVOJA ymmärtää miesten maailmaa miten pienet kivat asiat, elämän sulostuttajat voivat olla joillekin MIEHILLE näin vaikeita? Vai onko sellaisia MIEHIÄ jotka voisivat koskettaa, halailla, pussailla, lähteä pienelle lenkille tms. pientä kivaa joka tekisi elämästä elämisen arvoista? Olen toivoni menettänyt ja tosi pettynyt miten minua on tällainen elämä kohdannut. Lapset jo aikuisuuden kynnyksellä mutta sattuu ajatella että minusta tulisi eroaja, perheen rikkoja, mutta enää en jaksa pitkään romahdan.....tähän yksinäisyyteen PARISUHTEESSA! Toivoisin kommentteja ja naisetkin tietenkin voivat auttaa ajatuksillaan mutta MIEHILTÄ eritoten kannanottoja voiko vielä olla valoa näkyvissä??? Terveisiä vähän yli nelikymppiseltä!