Surullinen loppu

[Jaana]

Voi kuinka moni näistä kirjoituksista on kuin suoraan entisestä elämästäni! Seurustelin suht pitkään juuri vastaavanlaisen empatiaan kyvyttömän miehen kanssa. Kaikkiaan kolme kertaa palasin uudelleen hänen luokseen kunnes oli pakko luovuttaa. En voinut elää sellaisessa suhteessa vaikka RAKASTIN häntä niin paljon, että tuntui kuin sydäntä olisi revitty irti rinnasta. En voi olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tue minua millään tavalla, ei ole kiinnostunut tekemisistäni, ei jaa asioitaan kanssani, ei ota minua huomioon eikä varsinkaan K-E-S-K-U-S-T-E-L-E kanssani. Joka kerta kun sanoin haluavani erota hän vaikeni kuin muuri ja jatkoi rauhassa uniaan. Täysin viileästi katsoi kun keräsin kamppeeni ja sanoin ""tässä se nyt sitten olis. Hyvää jatkoa sulle"". Mitään kommenttia ei tullut suuntaan tai toiseen, kyse oli kuulemma vain minun päätöksestäni ja minä halusin erota. Hänellä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Kun kului muutama viikko mies otti aina yhteyttä. Kertoi kuinka kaipasi, ei halunnut menettää, olin hänelle kaikkea mitä hän halusi tulevaisuudelta ja tulevalta aviovaimolta. Kolme kertaa uskoin parempaan ja rakastuneena palasin hänen luokseen. Ehkä viikko meni hyvin ja mies esitti huomaavaista, mutta sen jälkeen sama meno jatkui. Illat vietettiin hiljaisuuden vallitessa, kun ei saanut puhua miehen lempiohjelmien päälle. Vain miehellä oli stressiä ja vaikeaa työssä, minä en sellaisesta kuulemma voinut mitään ymmärtää. Parempi siis oli, että sysyin hiljaa.

Ei noin voi elää. Uskokaa, eron tuskasta selvittyänne elämä on PALJON parempaa kuin tuollaisten miesten kanssa eläminen. Ja niitä toisenlaisiakin miehiä on, uskokaa pois. Kyllä sydän sanoo milloin homma toimii ja milloin ei.

 

[AnAn]

Miehet tosiaan rakastavat opettamista! Uuden mieheni kanssa olen aloittanut moottoripyöräilyn. Aluksi harjoitellessani mies yritti hanakasti antaa neuvoja ja näyttää kuinka asiat oikeasti pitäisi tehdä. Lopetin homman heti kipakasti siihen sanomalla että neuvoja en kaipaa. Jos en saa opetella omillani, en opettele ollenkaan. Mies hiljeni ja hyvin on mennyt siitä lähtien.

Yhteiset harrastukset ovat hyvä ja tarpeellinenkin juttu, mutta homma on niin että molemmat tekevät samoja asioita omalla tavallaan eikä toisen auta siihen puuttua. Sama juttu vaikka miehen siivoamisessa, ehkä jälki ei ole viimeisen päälle mutta pääasia että tekee jotain. Hyvästä yrityksestä palkitsen miehen mielelläni intohimoisella hetkellä lakanoiden välissä...

 

[Häh]

Kirjoittaako täällä joku provoilija näitä juttuja?

Miten ihmeessä jokaisella voisi olla noin kammottavat parisuhteet??

Halloo???

 

[sunshine]

melkeinpä samanlainen tarina josta aioin kirjoittaa tänne. olen avomieheni kanssa ollut yhdessä 18 vuotta ja siihen on mahtunut iloa sekä surua. ainoa ero alkuperäisen juttuun oli se, että minusta joskus tuntuu siltä että mieheni ajattelee minusta että takerrun häneen kiinni liikaa, eli tungen joka paikkaan hänen seuraansa. ehkä se on vain omaa mielikuvitustani, en tiedä. monet kerrat olen uhannut lähteä kämpästä, mutta se on liian vaikeaa jotenkin. tässä sitä vielä vaan yhdessä ollaan ja riitelyt ovat osa melkeinpä arkipäivää...valitettavasti.

 

[Catariina]

Häh:No sulla ei sit varmaan ole lainkaan parisuhdetta. Tuskinpa tolla kommunikaatiokyvylläsi kummoista olisit saanut.

 

[kiitos!]

Voi mikä ketju! Lukekaa te jotka jaksatte toi mun ketjuni ""vastauksia"". Tämän aloittaja on astetta pidemmällä kuin mä, sillä eroonhan tässä ollaan päätymässä kun muu ei auta.

Olen lukenut vaikka kuinka monesta eri paikasta, että ero tulee yleensä naisen aloitteesta ja miehelle täytenä yllätyksenä. Mut ei se niin ole, että nainen ei olis miehelle puhunu liiton aikana, ehkä tuhennen tuhatta kertaa, et mä tarvitsen hellyydenosotuksia tms. Jos en saa niitä niin tukahdun ja lopulta en enää jaksa tässä suhteessa. Mies ei reagoi, ehdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitte kun nainen saa lopulta tarpeekseen ja sanoo että nyt mä haluun eron niin mies ei usko sitä todeksi. Olen eronnu kerran ennenkin. Se mies kuvitteli vielä vuosia eron jälkeenkin et kyllä me vielä mennään yhteen. Kun en suostunu, niin alko hirvee riita lapsista.

Vitsinä sanonkin et harmi kun en oo syntyny lesboks. Luulisin löytäväni naisten joukosta elämänkumppanin helpommin. Ihmeitä en vaadi: molemminpuolista kunnioitusta, kumppanuutta, yhteiset arvot noin suurinpiirtein, jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita + molemmilla omansa, seksiä. Onko liikaa vaadittu?

Kun mä eroon, en sano miehelle muuta kuin että ""nyt mä haluun erota, miten ehdotat, että omaisuus jaetaan"". Ei mitää nselityksiä. Selitykset on niitä varten, jotka vielä haikailee yhteen. Mun miehellä on ollu vuosikausia aikaa hoitaa ittensä kuntoon, vaan ei hoida, mun pitäis vissiin tehdä se hänen puolestaan, kieltäydyn.

Sori, taas pitkä kirjoitus. Mies makaa sohvalla ja kattoo telkkaria, äsken melkein kuorsas.

 

[Vesta]

Tässä ketjussa on paljon kirjoituksia, joissa omat kokemukset yleistetään koskemaan miehiä ja naisia yleisesti. Minusta se latistaa tätä keskustelua.

Ei omien ihmissuhteidensa pohjalta kannattaisi tehdä yleispäteviä päätelmiä kaikista miehistä ja naisista. Jos itse on valinnut (toistuvasti jopa) kumppanikseen empatiakyvyttömän miehen, ei se silti tarkoita, ettei muunlaisia miehiä olisi.

Valintamme kertovat paljon meistä itsestämme. Jos huomaa aina päätyvänsä suhteissaan samaan jamaan, eli tyytymättömäksi ja kumppaniaan kaikesta syyttäväksi, kannattaisi varmaan miettiä omaa osuuttaan asiaan.

 

[krisse]

Juuri näin , naisen elämä on dialogi. Se on vain yritettävä elään yksin, jos tuon kaltaista suhdetta haluaa jatkaa. Itselläni on vastaavaa suhdetta takana noin 6 vuotta. Mikään ei missään vaiheessa muuttunut, kaikki kaikui vain kuuroille korville. Tosin mieheni oli tunnekyvytömyydeb lisäksi vielä, todella vittumainen ja ilkeä ihminen. Eli ei se ole aina niin, sitä saa mitä tilaan. Osa miehisä vaan on oikeita kusipäitä. Millään ei ole mitään väliä!

 

[Häh]

Minulla on sattumoisin parisuhde jossa puhutaan paljon, siis myös mies puhuu. Ja meillä on paljon yhteistä.

 

[hgk]

Joskus mies puhuu jopa liikaa. Mietipä sitä. Ja mietipä mistä puhut häh-mies. Arvioi rehellisesti kuinka paljon todellisuudessa puhut keskustellessa itsestäsi, ja kuinka paljon jostain muusta. Olen menettänyt itse uskoni näihin puhuviin miehiin, miehiä ne on silti vaikka voissa paistais.
Itseasiassa veikkaan (ainakin itse) että kun naiset sanovat että haluavat puhua enemmän, he haluavat oikeasti, että mies KUUNTELISI enemmän. Jos et ole lukenut näitä viestejä kunnolla sitten, minusta moni näistä stooreista käsittelee miestä joka on täynnä virtaa, täynnä itseään ja puhetta tulee, mutta ei vain kuuntele naistaan. Kun ei mene kerran perille sekään, että jos nyt ei tule muutos niin sitten erotaan.
MIehet ovat monesti myös liian kärkkäitä äksyilemään ja tinkaamaan vastaan, kun nainen valittaa. Se estää heitä kuulemasta mitä rivien välissä on.
Sillä tavalla mies voittaa kyllä huutokamppailun, ja saa naisen itkemään, mutta sota on hävitty.
Sitä yritin ex-miehelle selittää, että voidaanhan me riidellä kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä, ja puhua koko yö, mutta ei se minun TUNTEITANI miksikään muuta, että toinen sanoo että oletpas nyt väärässä ja tyhmä.. Yksinäisyyden tunne tulee siitä, kun huomaa että toinen kyllä puhuu, mutta minua ei kukaan kuuntele.

 

[xgkjjs]

Toinen ääripää näistä ""kuuntelevista"" miehistä on sitten taas sellainen, joka kuuntelee aina pilkun tarkasti kaiken, ei sillä hetkellä kommentoi, mutta muistaa vielä viikonkin päästä että ""itsehän sinä sanoit näin ja näin"" ja vittuilee kun löytää puheesta jonkin ristiriidan, ja lyö kaiken ihan läskiksi, ylpeilee sitten sillä kuinka on oikeassa ja voi seuraavalla kerralla vaikka ""nauhoittaa"" puheet niin nainen uskoo.

Jälleen kerran mies, joka ei ole mies , vaan napoleonkompleksinen pikkupoika. Olisitte miehet itse fiksumpia, ottaisitte vastaan asioita hätiköimättä, niin tulisi tunne että mies on sentään mies, vakaa ja luotettava, eikä kimpoile minun ailahtelujen perässä. Ja ailahtelut vähenee, jos on ihminen jota voi katsoa ylöspäin, ihailla ja kunnioittaa.
Suuret urheilusuoritukset tai hyvä palkka eivät tätä kunnioitusta ja turvallisuutta tee, vaan vakaa mieli, viisaus ja harkinta, ja toisen kunnioitus jopa hassuillakin tavoilla, mitä miehet pitävät monesti turhana koreiluna kun ollaan muutama vuosi oltu yhdessä.

 

[ituzdruy]

No siis haloo? Täällä ei kukaan tunne toisiaan, ja minusta se yleistäminen koskemaan kaikkia naisia ja miehiä yleisesti ei latista yhtikäs mitään.
Jokaisellahan on omat aivot päässä, ja voi itse päättää kuinka paljon mikäkin osuu omalle kohdalle ja missä poikkeaa rajusti.
Siis tuo että ei yleistetä tarkoittaa käytännössä vain että niitä korulauseita pitää lisätä väliin. Lisään ne nyt tähän koskemaan kaikkia yleistyksiä, ne voi tästä sitten lukea jos yleistäminen pelottaa jollain jänishousulla.

"" Voin nyt toki puhua vain omasta puolestani..""
""Toki en tarkoita että kaikki tekisivät näin""
""jokainen on yksilö, ja tekee omat valintansa, mutta""
""Jotkut miehet ja jotkut naiset (huom ei tosiaankaan kaikki)""
""Omasta puolestani voin sanoa että jotkut miehet (tätä ei pidä nyt käsittää niin että tarkoittaisin KAIKKIA miehiä""

Jokainen voi itse keksiä lisää. Lukekaa se asia, elkääkä juuttuko pikkuseikkoihin. Kun on nähnyt ihmisiä tarpeeksi monta elämässään, niin tulee kyllä välillä vähän yleistäneeksi, koska ei me ihmiset nyt niin kovin erilaisia loppujen lopuksi olla, vaikka moni toivookin olevansa ainoa ja yksinäisin individualisti kaikkien 6 miljardin joukossa.

 

[Vesta]

Tuskin täällä kirjoittavat naiset ovat elämässään ehtineet seurustella useamman kuin maksimissaan muutaman kymmenen miehen kanssa. Useimmat kuitenkin todennäköisesti vain muutaman kanssa.

Vaikka kuinka haluaisi ajatella, että ""kaikki miehet yleensä ottaen ovat emotionaalisesti impotentteja kusipäitä, koska MINÄ olen elämäni aikana seurustellut vain sellaisten kanssa"", ei se silti niin ole.

On olemassa monenlaisia miehiä ja monenlaisia naisia. Jos teillä, arvon ellit, on kokemuksia vain huonoista miehistä ja huonoista suhteista, ehkä syy on osittain teissä itsessänne?

 

[ituzdruy]

No vaikka olisikin itsessä vikaa, niin sekö estää asiaa pohtimasta? Ja pitääkö joka käänteessä olla tasapaksu keskitienkulkija, joka syyttää kaikesta itseään, menee itseensä jatkuvasti, ja kääntää toisen posken katuen virheitään. Antaa niiden kusipäisten miesten perustaa oma ketjunsa, jossa haukkuvat ex-naisia. Niillähän on samanlainen sananvapaus.
Minusta on ihan terveellistä, että joskus purkaa myös kiukkuaan, ja antaa itselleen elintilaa.
Ja jos tämä ketju käsittelee impotenttejen kusipäiden haukkumista, ja se ei jollekin ole ajankohtaista, niin saahan sitä perustaa vaikka oman ketjun, jossa puhutaan siitä että kaikki miehet eivät ole kusipäitä.
Minun ex-miehet oli kusipäitä, KAIKKI ,minunmielestäni, ja olen ollut sekä vihainen, että syyttänyt itseäni, ja sitten antanut itsellkin anteeksi. nykyinen ei ole kusipää, ja ei ole vielä ainakaan ruvennut minua sorsimaan, mutta täällähän ei ole kyse siitä kuinka hyvin menee.
Ehkä sitä itsekin oppii olemaan tekemättä samoja virheitä, ja voihan joku paskanaama exäkin kehittyä, kun pääsee minusta eroon, ja ulos paskamaisuuksien kierteestä.

 

[ituzdruy]

Ja tämä virhe numero yksi, on yhteenmuuttaminen.

 

[kiitos!]

Kyllä olen sitäkin paljon miettinyt että miksi aina päädyn yhteen empatiakyvyttömien miesten kanssa? Vastaus on mun mielstä siinä että ei ne miehet silloin suhteen alussa näyttäneet siltä. Totuus tulee ilmi vasta yhteisessä arjessa eikä sitä voi millään viettää ennen kuin sen aika on.

Olisinko mennyt yksiin miehen kanssa jos olisin tiennyt että hänellä on ehkä vain pari prosenttia siitä seksuaalisesta virrasta mitä minulla on? Tai että hän ei pysty käsittelemään negatiivisia tunteitaan? Tai että koko hänen elämänsä menee raiteiltaan jos yksi asia ei toimi. Tai että minä joudun hänen vihansa ja mököttämisensä uhriksi jos maailma häntä vähänkin murjoo? Tai että hän vittuilee minulle vihamielisesti ilman minkäänlaista syytä? Tai että yhteisessä elämässämme hänen tarpeensa ja mieltymyksensä menevät aina minun tarpeitteni ja mieltymysteni edelle? Tai että ....

 

[Vesta]

Ei millään pahalla, mutta vastauksistanne pystyy päättelemään, miksi teillä käy aina ns. ""huono säkä"" miesten suhteen.

Muutama vuosi opiskelemassa logiikkaa ja analyyttistä päättelyä voisi olla paikallaan. Ehkä se elämäkin siitä lähtisi sitten lutviutumaan.

 

[Pointer]

Täysin samaa mieltä.

Muutama kerta seurustelua ""roskan"" kanssa voidaan vielä lukea opetteluksi tunnistamaan huono mies, MUTTA tässäkin tapauksessa oppimiskäyrän tulisi olla nouseva.

Esimerkiksi
- Ensimmäisen kanssa seurustelua vuosi ennen eroa.
- Toisen kanssa pari kuukautta
- Kolmannen kanssa maksimissaan viikko.
- Neljättä kertaa ei tule (=max yhdet-kahdet treffit, joiden jälkeen ei tavata enää)

Voiko se olla niin vaikeaa? Jos on... hmm... Vestan ehdotus on teille paikallaan. Toivottavasti auttaa.

 

[vestalle]

Luin juuri tämän ketjun läpi, ja en kyllä keksi, mikä sinut saa niin kriittiseksi?
Et voi tietää monenko miehen kanssa nämä naiset ovat seurustelleet, tai kuinka kauan.

Antaisitko siis ihan pienen logiikan oppitunnin meille, eihän sitä tiedä vaikka opittaisiin jotain.
Onko sinulla jokin konsti valita itsellesi puoliso, joka takuuvarmasti ei tule koskaan muuttumaan suhteen aikana. tai kehittymään ikävien luonteenpiirteiden osalta pahempaan suuntaan?
Tai niin, että sinulla olisi takeita siitä että ette oppisi puolisonne kanssa 20 v yhdessäolon aikana tapoja vetää toisiltanne pinnan tiukalle, ja ärsyttää tavalla johon kukaan muu ei pysty, tai laiminlyödä toista pikkuhiljaa ajattelemattomuuttaan, niin että on pakko erota että saa elää normaalisti omana itsenään.

Kerro meille, jotka olemme 20-30v, (joilla on vielä reilu mahdollisuus ja halu vaikuttaa elämänsä kulkuun ennakoivasti) tämä sinun logiikkasi.

 

[Pointer]

Tämähän ei minulle kuulu, mutta...

""Onko sinulla jokin konsti valita itsellesi puoliso, joka takuuvarmasti ei tule koskaan muuttumaan suhteen aikana. tai kehittymään ikävien luonteenpiirteiden osalta pahempaan suuntaan?""

Pointtihan ei ole siinä, että puoliso ei saisi muuttua. Ihmiset muuttuvat jatkuvasti. MUTTA ihmisen perusluonne ei mitä todennäköisimmin muutu. Perusluonteessa olevat piirteet useimmiten syvenevät, eivät haalistu.

Esimerkiksi jos hankit itsellesi viinaan menevän miehen, mitä todennäköisimmin käsissäsi on tulevaisuudessa alkoholisti. Näin käy viimeistään siinä vaiheessa, kun ei ole työtä estämässä rakasta harrastusta.

Esimerkiksi jos mies jo ensimmäisillä treffeillään unohtuu suustaan kiinni kauniin tarjoilijan kanssa, hän varmasti laiminlyö sinua kaikin tavoin myös jatkossa -yhä enenevässä määrin.

Esimerkiksi jos mies jo suhteen alussa kettuilee sinulle, mies VARMASTI kettuilee tulevaisuudessa vain enemmän ja enemmän. Miksikö? Koska...
a) olet hyväksynyt aiemman huonon käytöksen, joten hän hakee rajoja käytökselleen
b) vanhat piikit eivät tunnu hänen mielestään enää tarpeeksi satuttavilta, joten hän hakee vielä satuttavampia sanoja saadakseen kicksinä sinun alistamisestasi

Onko tuo nyt niin vaikeaa?

 

[Vesta]

En jaksa kirjoittaa tästä aiheesta tyhjentävästi, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea joku niistä sadoista ihmissuhdeoppaista, joita on kirjastoissa ja kirjakaupoissa.

Ihminen on itse vastuussa elämänsä onnellisuudesta. Kaikki tekemämme valinnat vaikuttavat siihen, millainen elämästämme tulee. Noista valinnoista olemme itse vastuussa.

Jos valitsee kumppanikseen (toistuvasti) ihmisen, joka ei arvosta, välitä ja kunnioita, kenen helvetin syy se sitten on, kun ei ole onnellinen? Miksi valita ääliö, kun maailmassa on muunkinlaisia? Valitsetteko ääliöitä, jotta tuntisitte itsenne heidän rinnallaan paremmiksi (joskin onnettomiksi) ihmisiksi? Onko kivaa olla marttyyri?

Jos taas tilanne on se, että mukavastakin miehestä mystisesti tulee paskiainen, kun seurustelet hänen kanssaan, sinä todellakin teet hänestä sellaisen mahdollistamalla huonon käytöksen. Huonoa kohtelua ei tule sietää. Kukaan tai mikään ei pakota olemaan huonosti käyttäytyvän ihmisen kanssa. Jos jää suhteeseen, jossa tulee huonosti kohdelluksi, se on oma VALINTA.

Taas toistan sitaatin Hellsteniltä: ""Jos et pidä kengänkuvista naamallasi, lakkaa makaamasta lattialla.""

 

[kiitos!]

Kumpi on loogisempaa, se, että mies salailee omaa paskamaista luonnettaan saadakseen naisen itselleen vai se, että nainen muuttaa tahtomattaan ja tietämättään fiksun ja empaattisen miehen siaksi?

Vesta tottakai ihminen on viime kädessä aina vastuussa omasta elämästään. En mäkään ole sanomassa, että pitää loputtomiin kärsiä, siksipä olenkin nyt eroa tekemässä ja tällä palstalla. En ole sanomassa että kaikki miehet on sikoja tai että mä itse en olisi toiveajattelullani voinut ummistaa silmäni joiltakin miehen suhteen alussa näyttämiltä huonoilta puolilta. Se on ihan normaalia rakastumisvaiheen käytöstä muuten.

Mutta sitä en kyllä myönnä, että mä itse olisin hänet muuttanut tuollaiseksi itsekkääksi paskaksi, sillä itse en siitä hyödy yhtään mitään. Ei mulla ole mitään syytä haluta tulla huonosti kohdelluksi, siksi juuri olen eroamassa. Jos sun teoriasi pitäisi paikkansa, niin mähän en eroaisi!

Mä en valinnut ääliötä, vaan ääliö tuli esiin vasta miehen saatua mut vakikumppanikseen.

Vesta, luulet myös että kukaan muu kuin sinä itse ei ymmärrä psykologiasta, parisuhteesta, ihmisen tunne-elämästä tai tiedostamattomista tunteista. Kyllä muutkin osaa lukea ja ajatella.

 

[eräs elli]

Kuinka paljon Pointerille ja Vestalle on kertynyt elämänkokemusta ja montako vuosikausia kestänyttä suhdetta teillä on takana? Ihan fyysinen ikäkin kiinostaa.

 

[Pointer]

No niin... Tässä mennään taas metsään. Luullaan, että ikä ja suhteiden määrä tekee viisaan parisuhdeasioissa ja ihmisten luonteiden tulkitsijana. Eihän typeryksestäkään tule uutta Einsteinia -ei, vaikka eläisi kaksisataa vuotta.

Samalla yksioikoisella logiikalla ajatellaan näin
(tervetuloa ""jossittelulista""):

Jos minä vastaisin olevani 20 -vuotias, olisi 30-vuotias pätemässä iän tuomalla viisaudellaan.

Jos kertoisin olevani 30-vuotias, olisi nelikymppinen vänkäämässä etteivät noin nuoret elämästä vielä mitään tiedä.

Jos olisin 40, viisikymppinen väittäisi minun vasta pikku hiljaa alkavan ymmärtää elämää.

Jos vastaisin olevani 50, nuoret alkaisivat väittää minun olevan pihalla nykyajan parisuhdekuvioista ja niin edelleen.

Jos on pakko kysyä keneltäkään parisuhteista, eikö ole viisaampaa kysyä, montako pitkää HYVÄÄ parisuhdetta on ollut ja montako pitkää HUONOA.

Jos ylipäätään luulee iän ja suhteiden määrän olevan mittari, on todella pahasti hakoteillä, kun pyrkii hyvää, tasapainoiseen ihmissuhteeseen.

 

[kiitos!]

Kumpi on loogisempaa, se, että mies salailee omaa paskamaista luonnettaan saadakseen naisen itselleen vai se, että nainen muuttaa tahtomattaan ja tietämättään fiksun ja empaattisen miehen siaksi?