Tämä pitää paikkansa. Se on koettu.
Mun ex-mies piti koirastani kun vielä asuttiin erillään. Hän oli ylipäätään valmis palvomaan maata jalkojeni alla. Lupaili kaikenlaista sitten kun muutetaan yhteen. Ja kun sen aika tuli luulin että etsitään asunto ja kumpikin luopuu omistaan. Mutta mies olikin järkkymätön: halusi asua omakotitalossa, jonka oli rakentanut edellisen vaimonsa kanssa ja joka erossa oli jäänyt miehelle. En olisi sellaista taloa ostanut, jos se olisi ollut vain yksi vaihtoehto monista. Mutta mies ei antanut vaihtoehtoa - mikäli yhdessä halusimme asua. Halusinhan minä, ja sehän nyt oli vain talo. Tosin sen sijainti oli työmatkani kannalta äärimmäisen hankala. Mies sanoi, että voimmehan muuttaa sitten kun hänen lapset ei enää ole hänen luona, sittenhän talo jää meille isoksi.
Miehen lapset edellisestä liitosta oli miehen luona joka toinen viikonloppu. Ihan mukavia lapsia - niin kauan kun en muuttanut siihen taloon. Sen jälkeen alkoi jatkuva natina kun äiti oli tehnyt sitä ja tätä ja minä teen eri tavoin. Taloa ja pihaa olisi pitänyt hoitaa kuten heidän äitinsä. Tietyt kasvit tietyissä paikoissa jne. En saanut haluamaani kirsikkapuuta vaikka sille olisi ollut tilaa. Mies oli lasten puolella näissäkin asioissa. En kuitenkaan pitänyt mitään näitä yhdessä olemisen esteenä. Ja sitten mentiin naimisiin.
Toinen lapsista alkoi väittää olevansa koiralle allerginen. Tiesin ettei lapsi pitänyt koirasta mutta oli jotenkin sen kanssa pärjännyt. Koira ei myöskään välittänyt siitä lapsesta. Toisen kanssa se tykkäsi touhuta. Mies ei vienyt lasta allergiatestiin saadakseen varmuuden. Hän väitti että riittää kun lapsi kertoo saavansa oireita, kutinaa, nuhaa se riittää miehelle. Minä en nähnyt mitään oireita. Joka tapauksessa mies päätti että koiran pitää lähteä. Se oli minun rakas lemmikkini ja kaverini ollut 8 vuotta. Siihen vedin rajan. Sanoin miehelle, että jos koira lähtee lähden minäkin. Se oli miehelle yhdentekevää. Niin minä lähdin. Kaikki ihana mikä meillä oli ollut, meni vessanpöntöstä alas - ja vain koiran takia. En ollut hänelle kuitenkaan niin tärkeä. En ole katunut päivääkään. Koira sai ihanan vanhuuden ja on jo nukkunut pois. Otin sitten uuden koiran, ja on jo uusi mieskin, koiraihminen oikeasti.
Joten aloittajalle sanon: älä luovu koirasta, luovu miehestä. Muuta takaisin Suomeen jne. Ei ole koiran arvoinen, jos tuollaisen miehen takia luopuu koirastaan. Eri asia jos koira olisi terveysriski vauvalle. Esimerkiksi. Silloin ei olisi kahta sanaa. Tosin lapset voi siedättää koiriin, niin teki eräs tuttavani kun uuden miesystävän mukana tuli koira. Ja lapsi on siedättynyt.
