Tässäkin on pieni totuuden siemen.
Mä bloggaan melko aktiivisesti, mutta olen hyvin tarkka siitä, että blogini ei kosketa elämääni siltä osin, että blogini solvaaminen voisi loukata minua henkilökohtaisella tasolla. Julkaisen blogissa vain sellaista, jonka rääppiminen ei saa mussa aikaan juuri olankohotusta suurempaa.
Välillä olen ollut tekstieni kanssa siinä rajalla, että onko se liian henkilökohtaista vai ei...ja olen tuolloin tehnyt sen valinnan, että ennen julkaisua pyyhin sen osan pois, jonka julkaisusta en ole aivan varma. Ei ainakaan tarvitse katua jälkikäteen.
Haluan olla tietyllä tapaa anonyymi. Osa blogini lukijoista tietää minut, on joskus tavannutkin. Osa lukijoista on sukulaisia, osa tuntemattomia. Blogia kirjoittaessa pitäisi muistaa, ttä lukijaksi voi ryhtyä kuka tahansa ja blogin sisällön pitäisikin olla sellainen, että sen voisi antaa luettavaksi naapurille, pomolle, entiselle koulukiusaajalleen tai ihan kenelle tahansa.
En misään nimessä puolustele niilä loanheittäjiä, eli en heidän toimintaansa hyväksy. Mutta koska fakta on se, ettei se tule koskaan loppumaan tämän pallon päältä, kannattaa jokaisen omalla kohdallaan miettiä sitä, mitä haluaa itsestään koko maailmalle kertoa. Jos pystyy asennoitumaan tilanteeseen siten, ettei se solvaaminen paina mieltä kuin hetken, jos sitäkään, voi ihan hyvin kertoa vaikka koko elämästään ja pitää blogissa avointa päiväkirjaa kaikkein rehellisimpine ajatuksineen. Mutta jos ei hipiä moista kestä (ja harvalla kestää), kannattaa miettiä tarkasti, mitä kirjoittaa.
