ahdistuneisuuden fyysiset oireet

Hei

Mulla oli vuosi sitten noita pikkurillin oireita. Kävin hierojalla myöhemmin joka kysäisi käsiäni hieroessa, että oliko ollt jossain vaiheessa pikkurilli outo, kun oli ranne väärässä asennossa, koska olkapää on väärässä asennossa. Hieroskeli kämmenen ja rutina kuului. Jännitän itse järjettömästi rintapanssaria ja olen saanut hyvän ryhtini romahtamaan. Vaikuttaa hengitykseen ja nytkin tuntuu, että kehoni on ihan jähmeä, joka lihasta kolottaa. Yö meni tuskaillessa kipeän niskan kanssa.

Mulla itselläni on haastava lapsuus. Äidilläni on epävakaa persoona ja on kyllä saanut aikaan pohjattoman turvattomuuden ja riittämättömyyden tunteen. Yritän uskoa että kun näistä selviän, ehkä kykenen parempaan elämään. Olen todella hyvässä parisuhteessa ja elän myös uusioperhe eloa. äitini alkoi yhtääkkiä inhotan ihanaa miestäni, epäilen kateutta ja omistushalua omiin lapsiin. Tuntuu nauttivan kun voimme heikosti, kokee itsensä silloin vahvaksi. Muttakun voi hyvin, iskee kärppänä kimppuun ja keksi jonkun syyn, mistä sättiä ja pilata toisen olo. Nyt vaatii, että eroaisin. Ei kyllä osaa perustella miksi???? Kun äitini tämän tekee, hän alkaa käännyttää koko perheen aina sitä lasta vastaan, kenen elämässä hämmentää. Eli melkein kaikki jättävät sinut yksin. Nyt olen todella yksin.

Minullakin on toi vasemman jalan kaksi varvasta kummitelleet eilen, on joskus aikaisemminkin. Oletko Jampu koskaan lukenut kehomielisyys kirjoja, minulla ne ovat lisänneet valtavasti itsetuntemusta ja olen ollut suorastaan järkyttynyt siitä, miten hyvin kehoni kertoo mitä milloinkin tunnen tai ajattelen. välillä itken ja luen ja kiittelen kehoani siitä, että se kertoo totuuden minusta, välillä taas ruoskin, että mitä se noin herkästi kaikkeen reagoi. Niistä on tullut minulle vähän niin kuin raamattu. Kehosi paljastaa mielesi, kehosi salattu kieli ja kuuntele kehosasi ja rakasta itseäsi. Olen näitä lukenut ja ne ovat auttaneet minua paljon.

Minulla on takana elämä, jossa olen kokenut uhriutta paljon, ensin äitini suhteen ja sitten ensimmäisen mieheni suhteen. Ex oli todella kipeä, ja jatkoi sitä millaisen kohteeluun olin kotonani tottunut. niin turvallista. Sairastuin kehkokuumeeseen ja kävin todellakin lähellä kuolemaa. Jouduin miettimään silloin mihin olin elämäni käyttänyt ja mitä olisin halunnut tehdä toisin. Olisin halunnut takaisin ystävyyssuhteet, jotka mieheni oli lopettanut, olisin halunnut harrastaa edes jotain, tehdä vähemmän töitä ja nauttia enemmän lapsista ja tavallisesta arjesta, ymmärsin myös, että tunneilmaisuni oli ihan lukossa, koska pelkäsin miestäni niin paljon, lyöntejä ja mielivaltaisia tekoja. Ja ymmärsin, että olin hyljännyt jo lapsena äitini epävakaan käytöksen vuoksi itseni, iloni, ajatukseni ym ja jatkoin sitä aikaisemmassa avioliitossa. Nyt teen surutyötä, mihin elämäni, arvokas elämäni on valunut . Välillä tempaisen ja nautin jostain, mitä olen aina halunnut tehdä. Saan sitten jälkikäteen oireita. Tärisen ja itken, sillä niin paljon suren sitä, mitä vaille olet itseni jättänyt. Ensialkuun säikyin näitä reaktioita. Holtitonta tärinää, mutta onneksi ne ovat alkaneet lievittyä. Pelkään myös kokeilla uusia juttua ja alitajuisesti ajattelen, etten olisi ansainnut niitä, niin syvässä on se ajatus, ettei minulle kuulu oikei hyvä elämä. :/ Tällä hetkellä taistelen siis itseäni ja vanhoja uskomuksiani vastaan. Välillä kaipaan ihmistä tueksi, joka käy samanlaista taistelua. Että yhdessä voisi lähteä hulluttelemaan, kannustamaan, tärisemään ja itkemään. On kauhea mennä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä kuinka pelkää ja asettuu kohtamaan pelkonsa. Että teko on rohkea, eikä kauhisteltava, että mikä sulla on. Silloin tulee sellainen epänormaali ja outo olo, vaikka tiedän ,että meitä ahdistuneitaa on paljon. Stemppiä paljon. Tuntu taas tosi hyvälle vähän kirjoittaa ja kankeus kehossa helpotti ja nyt tärisyttää

 

Tutulle kuulostaa taas niin moni asia.
En oikeastaan ole koskaan lukenut mitään kehonkieli teoksia, mutta jotenkin alitajunnassa ajattelen että sen mitä en saa mielestäni purettua niin tulee kropasta läpi.
n. kuukausi kaksi sitten mietin mielessäni että kohta en jaksa enään, kohta säryn jotenkin tai jotain sattuu... eli siis sairastun. Ihan kun olisin antanut kropalle luvan että nyt!!! Joskus pelkään että sekoan näiden ajatusten kanssa, siis oikeesti sekoan.

Vaikka minulla onkin nyt hyvät välit vanhempiini niin aina ei ole niin ollut, ja monta "paskaa" asiaa on jäänyt mielen syövereihin, vaikkakin niitä olen yrittänyt esim. terapiassa käsitellä. Ehkä vähän katkeruuttakin. Välit paranivat lasten myötä, lapset ovat vanhemmilleni tärkeitä ja rakkaita, varsinkin äidilleni.

Tämä pelko on minulle niin tuttu kaveri kuin olla saattaa, aina saan aiheen jostakin. Mutta oikeesti ehkä kuitenkin alkaa nämä fyysiset oireet ja siitä se lähtee, joku alku laukaisee ja se on kuin lumipallo joka vyöryy rinnettä alas ja kasvaa koko ajan.

Kyllä vaikea eletty elämä jättää jäljet, ja varsinkin kun osa vaikeuksista kulkee vielä osittain mukanakin, että ei ole vapautunut niistä. Varmaankaan yhtäkkiä ei voi itseään irti repäistäkään, vaan on astuttava eteenpäin varovaisin pienin askelein, askel kerrallaan valoon päin. Joskus häikäisee ja pelottaa, silloin voisi pysähtyä siihen kohtaan, kunnes on valmis ottamaan seuraavan askeleen. Hitaasti tunnustellen. Kunpa joskus tulisi päivä että haavat alkavat olemaan niin kiinni kasvaneet että niihin ei enään sattuisi jos niihin joku osuu, ja jonain päivänä ne olisi vain vaaleina arpina eikä ne tuntuisi miltään.
Surut on surtava ja myös sitäkin mitä on menettänyt ja mistä on jäänyt paitsi ja kun ne surut on surtu niin siitä sitten eteenpäin! Vielä on tulevaisuudessa monen monta ilon aihetta ja niistä osataan takuulla iloita näiden koittelemuksien jälkeen. Osataan arvostaa myös niitä pieniä ilonaiheita.
Kyllä se päivä meille ahdistuneille vielä paistaa, uskokaa vaan!

 

Paniikki lisääntyy sitä mukaan kun nykimiset lisääntyy samoin krampit ja kivut sekä nielun ongelmat. ENMG:hen aikaa vielä melkein kuukausi. Edessä pitkä kuukausi pelkoineen ja ahdistuksineen. Usko tuohon edelliseen kirjoitukseen on haihtunut taivaan tuuliin omalla kohdallani. Se voisi toimia ilman näitä (lisääntyviä) fyysisiä oireita. Ajattelen joulua ja sitä että onko se viimeinen perheeni kanssa. No täytyy pitää huoli siitä että se on ainakin hyvä joulu kaikin puolin. :headwall:

 

Hei! Täällä kanssa yksi ilmeisesti ahdistunut,ihan vasta ikään mulla alkanut kamalat vakavien sairauksien pelot ja kuoleman pelot,aiemmin ei oo ollut mitään mutta nyt synnytyksen jälkeen puhjennut ja alkanut ilmaantua kaiken moisia fyysisiä oireita.. Mulla on 2 pientä lasta,toinen 1v 1kk ja pienimmäinen nyt 2kk vanha,ite täytän keväällä 22v..
Oon jotenkin vakuuttunut siitä että nää kamalat kuoleman pelot ja tappavien sairauksien pelot juontaa juurensa lapsuudesta,kun olin ite 3v niin äitini kuoli ms-tautiin..jotenkaan en varmaan ole käsitellyt asiaa perin pohjasesti tai syvällisemmin niin uskon et kroppa alkaa fyysisesti sen käsittelemään.. Avustaa ihan hulluna ajatus että se sama kohtalo olisi minullakin edessä ja omat pienet lapsukaiseni jäisivät ilman äitiä.. vaikka lääkärit on mua lohdutelleet ja vakuutelleet ettei se ole perinnöllinen sairaus ja että oon ihan kunnossa,mutta minkäs teet kun sitä ei vaan tämä pieni mieli halua millään uskoa,varsinkin kun samantyyppisiä oireita pukkaa päälle.. Myös kun viimeksi juoksin lääkärille paniikissa kun jalat meni edellis iltana hetkellisesti tunnottomiksi ja olin ihan varma että nyt oon kuoleman sairas niin lääkäri tutkimuksien jälkeen totesi että oon ihan terve eikä pelkoa mistään vakavasta oo,kyllähän se selvästi hetkellisesti auttaa nää vakuuttelut mutta taas päivän parin päästä oon taas ihan huolesta selasi oireitteni kanssa ja mielessä käy ms-tauti,ALS ja kaiken maailman aivokasvaimet ja syövät.. Ja oon kanssa tullu ihan hysteeriseksi kun pitää koko aika itteään syynätä ja tarkkailla kehoa mitä poikkeavuutta huomaa seuraavaksi.. Jotenkin tämä toisen lapsen tulo on laukassu hän entistä pahemmaksi,en voi enää missään olla normaalisti ja aina saa pelätä joka ikistä oiretta ja samontein oon kuoleman sairas.. Tää on niin kuluttavaa ja avustavaa,kun ei kehtais tosissaan siellä lääkärissäkään joka viikko rampata ja se google on kaikista pahin eikä sinne tee mieli enää mennä tutkimaankaa asioita kun pahenee vaan entisestään..
Oireita mulla on ollut seuraavia viimeisen kuukauden aikana;
- puutuneisuutta jaloissa ja käsissä
-maha jatkuvasti löysällä
-ruoka haluttomuus,itkuisuus
-voimattomuus raajoissa
-nykäisyjä raajoissa ajoittain
-paineen tunnetta päässä melko joka puolella
-joskus tuntuu ettei näe hyvin ja silmät kuivat
-rytmihäiriöitä,muljahteluja
-tinnitusta,toinen korva kuulee sumeasti
-pala kurkussa tunne
-kylmä hiki jaloissa ja kämmenissä
-vilun väristyksiä, koko ajan varpaat kylmät niinku veri ei kiertäisi..
-tunne että jalat ei kanna.

Tuossapa muita..joskus on kyl parempia päiviä ettei jotakin oiretta ole ja sitä yhtä äkkiä saattaa pompata esiin.. Ja aina odottaa jatkuvasti yötä et pääsee nukkumaan niin unohtuu välillä tämä kaikki murehtiminen yms.. Mutta semmosta,on niin lohduttavaa täällä lukea että monella muullakin on samoin..

 

Siis ahistaa eikä avustaa, tämä tabletilla kirjoittelu hiukan hankalaa..

 

Hei huolimuori. Minulla itselläni on seitsemän lasta. Ensimmäisen kerran aloin oireilla toisen lapsen syntymän jälkeen. Olin ihan varma ms- taudista. Tavarat ei pysynyt käsissä ja jalat, varsinkin vasen jalka oli voimaton ja turra lähes koko ajan. Raskausaika oli vaikea. Minulla oli löydetty kohdunlkaulasta solumuutoksia, eikä mitään voitu tehdä. Odotin kauhuissaan, että paraneeko solumuutokset vai paheneeko ne. Paranihan ne, mutta olin kuolla synnytykseen. Istukka ei irronnut ja verta tuli ja jouduin hätänä nukutukseen ja toimenpiteisiin, joista minulla ei ole vieläkään oikein tietoa. Kun heräsin nukutuksesta käteni olivat isojen mustelmien peitossa ja olo oli kuin jyrän alle jäänyt. Kätilö synnytyksessä oli ihan karmea vanha nainen. Lapsi oli pieni alle kolmekiloinen, mutta ihanan kiltti. Melko pian synnytyksen jälkeen aloin oireilla, kävin lääkärissä ja tein kuolemaa ms- tautiin. Lääkäri sanoi vain, että ei mitään hätää, olet ihan poikki. Lapsi nukkui hyvin, ei itkenyt, mutta söi rintaa tunnin välein. Mies ei osallistunut lasten tai kodinhoitoon vaan huiteli omilla teillä. En jaksanut edes erota ja aloin pian odottamaan jo kolmatta.

Raskausajan ovat olleet ihania, koska silloin minulla ei ole ollut laisinkaan tällaisia oireita. Olen tuntenut itseni terveeksi ja vahvaksi. Siksi kai näitä lapsia onkin näin paljon, mutta nyt on tullut ikä vastaan, enkä taida jaksaa enää yöitkuja ym. vauva juttuja.

Minun kaikki oireeni ovat olleet paljoudessaan kehon vasemmalla puolella
-vasemman jalan voimattomuus, joskus aikoinaan paljonkin tunnottomuutta
-kieli turta
-näköhäiriöitä
-huimausta

Nykyisin minua rassaa vasen käsi. Vähän holtiton on, mutta hieroja ja fysioterapeutti sanoi, että olkapääni on väärässä asennossa, jotain jännejuttuja, kireitä lihaksia ja hierottaessa löysää käden toimintaan, mutta silti mielessä kummittelee tautipeikot, kun luulotautinen olen. Rytmihäiriöt ovat olleet minulle hyvin halvaannuttava kokemus.
Tämä ahdistusaika alkoi vatsavaivoilla: ripuli, ummetus, kivut vatsassa, pahoinvointi, ruokahaluttomuus. Sitten alkoi uniongelmat kun vatsa parani ja paino oli tippunut 10 kiloa. Todella järkevä psykiatri diagnosoi minulle syömishäiriön ja kieroutuneen kehokuvan. Nauroin ja olin vihainen yhtäaikaa. Sillä olen ikäni ollut läpi kakka, saanut syödä mitä vain ja paino on ollut aina hieman 19-20 painoideksillä. Ja kaikkea olen saanut rajoituksetta syödä. Sellainen sukuvika. Kaikki kehnosti lihovia.

Sitten alkoi käsien ongelmat. Ne tärisivät ja turisivat. Oli nykäyksiä, voimattomuutta ja holtittomuutta. Ei lääkärin tutkimusten mukaan muuta kuin lukossa koko akka, ahdistunut ja peloissaan ja jännitin vielä lisää. Kädet, hartiat yläselkä ym. jatkuvassa jännityksessä, joten ei ihme, että maitohapottaa, heikottaa, tärisee.

Tosiaan 17 vuotta menty näin. En ole vielä pyörätuolissa. Olen kouluttautunut kuuden lapsen äitinä, eronnut ja edelleen porskutan. Välillä näen hyvin selvästi, että oma täydellisyyteen pyrkiminen, ahdistuneisuus ja stressaaminen minua kuluttaa. Mutta oikein ahdistuneena ollessani olen sata varma, että olen vainaja vuoden päästää. Minulla suurin pelko on se als, jota olen pelännyt jo reilun vuoden. En tiedä miten se etenee, mutta sellainen kuva, että aika nopeasti kai. Itselläni on vielä toiminta kykyä paljonkin jäljellä. Päiviä, jolloin ei mitään ja päiviä, että hyvä että jalat kantaa

Tässä tätä minun elämää.

 

Ja se vielä, että jokaisen lapseni synnytyksen jälkeen muutamassa kuukaudessa olen tehnyt kuolemaa ms- tautiin. Hirveästi oireillut. on tuntunut ihan kauhealle, kun lapsilukumäärä on vain kasvanut ja aina olen hautajaisia suunnitellut ja lapsia tuskaillut. haluan tämän kertoa siksi, että jos se rentouttaisi päästämään irti sairauspelosta, kun oikein oireilee. Sinun kehosi on vain ottanut tavakseen oireilla ahdistukseen, huoleen ja pelkoon noin. Se purkaa niitä tunteita sieltä. Arvaa kuinka monta kertaa olen ollut omalle keholle vihainen kun minut on pettänyt, vaikka ystävähän se on ollut kun kertoo, että minun on huono olla mielessä ja tarvitsen rentoutumista ja iloa ja huolettomuutta vain elämään. Sinäkin tarvitset ja ansaitse kaikkea hyvää

 

Mulla ei noita näkö näköhäiriöitä ole pahemmin ollut,joskus vaan näkee sumeasti ettei pysty olleen tarkentaa kunnolla mutta kuitenkin suht. Hyvin näen eteeni.. Nyt jalkavaivat hävinneet ja lihas nykinät alkaneet.. Rytmihäiriöt kanssa hävinny mutta muljahteluja tuntuu varsinkin nukkumaan mennessä,maku aisti tuossa kans yks päivä katos jonnekin ja siitähän säikähin mut sekin nyt ennallaan.. Mulla naksuu niska ja selkärankaki välillä ihan hulluna et seki saattaa tehdä ehkä osan oireista how know ? Se on jännä että kun yks oire loppuu niin toinen alkaa,ja jotenkin järki vakuuttaa aina jotain tautia pelatessa että hei ei oo mitään hätää se on vaan se psyyke joka nää oireet sulle aiheuttaa.. Eilen oli myös takaraivo vasemmalta puolelta ihan hullun kipee ja ehin jo tietysti ajattelemaan kaikkia kasvaimia, nyt sekin vaiva helpottanut ja poskikin tais vissiin puuttua vasemmalta puolelta.. Että on ärsyttäviä nää kun joka päivä jotain saa pelätä.. Käyn kerran kuussa psykiatrilla oon nyt puoli vuotta käynyt,tämä toinen raskaushan ei ollut suunniteltu ja viime keväänä kun sain tietää olevani jo 3 kuulla raskaana niin mietin toisin ja puolin raskauden keskeyttämistä mutta mies tahtoi lapsen pitää..olin ihan sekasi koko tilanteesta sillon ja kävin puhumas asioista ammattilaisille.. Nyt kuitenkin älyttömän onnellinen tuosta pienestä,kuinka ihana se onkaan <3 arki vaan hirmu raskasta 2 vaippa ikäisen kanssa ja oon koko ajan ihan älytön väsynyt.. Että tämmöistä,että on munkin elämä ollut tähän asti käänteitä täynnä eikä niitä oo kerenny kaikkia käsittelemään niin se kroppa nyt sen näin käsittelee nää asiat.

 

Ja ei sitä tosissaan tässä hässäkässä kerkeäkkään asioita mielessään käsitellä ja mä oon ollu aina sellainen itsekseen miettijä enkä oikeen kipeimpiä asioita osaa ääneen vuodattaa niin ne on nyt jäänyt sinne jonnekin mielen syövereihin.. Eilenkin kun käytiin miehen kans viemässä mun äidin haudalle kynttilä niin tuli itku kohtaus jota ei ikinä aiemmin oo tullut kyseisessä tilanteessa,meinasin pyörtyäkkin ja otin miehestä tukea.. Kyllä sitä jotenkin käsittelee sitä äidin kuolemaa vaikken ite muista siitä ajasta yhtään mitään,se jossain elämän vaiheessa tulee voimakkaammin esille ja nyt näköjään oli sen aika.. Äitini oli kuollessaan 29 vuotias,eikä hyviä lääkkeitä silloin ms-tautiin vielä ollut..kerkesi mennä niin pahaksi se.. Mut nykyäänhän on niin kehittynyt tuo lääketiede..

 

Huolimuori! Aika luonnollista on että sinua pelottaa kaiken kokemasi jälkeen ja kun vielä hormoonimyrsky on raskauden myötä herkistämässä. Psyyke saa niin kaikkea aikaan. Muistan itsekkin kuinka pelkäsin kaikkea varsinkin toisen raskauden jälkeen. Sain arseenimyrkytyksen loppuraskaudesta ja ainut tieto oli että menee istukasta läpi kuten esim. elohopea ja lyijy, paniikki oli melkoinen. Lapsi oli syntyessään limainen ja vain nukkui ensimmäiset 4 kuukautta, tutkittiin ja annettiin antibiootteja. Itse pelkäsin olevani sairas (= kuoleman sairas), oireilin vaikka miten fyysisesti. En sitten kuollutkaan, jäin henkiin ja olen vielä kahdentoistavuoden jälkeenkin hengissä....
Voimia sinulle kahden pienen tiitiäisen kanssa, yritä vaan puhua olostasi ja purkaa sitä itsestäsi, niin kroppakin siitä sitten mukautuu paremaan oloon. :hug:

 

Lapsena pelkäsin kanssa kaikkea outoa ja muistan käyneeni useamman kerran lääkärissä ties minkä vaivan tai vakavan sairaus pelon takia,kävin muistaakseni sydän filmissä rytmihäiriöiden vuoksi ...mutta sitten oli pitkä ajan jakso kun ei pelkoja ollu ollenkaan ja nyt ne taas on hyökännyt päälle kahta kauheampana.. Ja tää on ihan kamalaa kun koko aika joku pelko tai ahistus päällänsä ;( kun tahtoisi vaan nauttia tästä vauva ajasta ja olla murehtimatta kaikesta.. Nyt mille on tullu joku ihme pelko että mun toinen silmä yhtä äkkiä sokeutuu kun se on tuntunut niin oudolta tässä muutaman päivän ja näkee välillä sumeasti tuosta kulmasta katottuna.. Ihan hullua.. En uskalla värjätä hiuksiakaan kun pelkään että saan niistä jonkun yliherkkyys allergisen reaktion.. Ei tuu mitään ! Myös kaikki lääkkeet aiheuttaa mille avustusta,hyvä että en lue buranan tuote selosteesta sivuoireita ja sitteppä en uskalla niitäkään ottaa.. Toivois että ajan kanssa nämä pelot hellittäis otettaan !

 

Hei, mites teillä menee, huolimuori ja jampu? minua riivaa nyt järjettömät rytmärit ja lihasnykäykset sitten palasivat pienen tauon jälkeen? kehoa kirvelee niin ku olisi väärät aineet kehossa tai myrkytstila. Vanhat kunnon tuttavat palasivat ja paska fiilis. ;/ Toki järki sanoo, että kyseessä on pelkkä tunne, ahdistus ja sen takana ties mitä, mutta tässä sitä taas trapetsilla keikutaan, että mihin uskos.

 

Moikka! Tässä ollut taas muutama tosi hyvä päivä takana,oikeen mahtavalta tuntunut kun ei oo minkään tyyppisiä oireita ollut paitsi tuo silmän ryökäle vaivaa edelleen mut oon koittanu olla sen suuremmin miettimättä sitä enkä myöskään ole saanu niitä sairauspelkojakaan ylitse pääsemättömiksi ja järkeilly aina asioita.. Mutta nytpä taas mentiin tänään takapakkia ja iltasella hyökkäs jonkun sortin ahistuskohtaus päällensä joka varmaan juontaa juurensa tästä ylisuorittamisesta kotona ja kun ei tajua levätä koskaan tässä hässäkässä näiden vauvojen kanssa.. Niska ja kaulakin ollu niin jumissa ja kireällä nyt monta päivää ja koittanu niitä venytellä mut eipä se paljon auta siispä hierojalle aika varattu taas viikonlopulle.. Huomenna onneks pääsee purkaan näitä tuntojaan psykiatrille ja puhumaan tästä ahistuksesta.. Jännä että tää välillä hellittää otettaan ja sitte taas tulee kahta kauheempana takasi. On sitä vaan niin väsyny ja stressaantunu.

 

Mulla kans noita lihasnykäyksiä ollut ja rytmihäiriöitä..nyt kans oon panikoinu kun alkanu ilmestyä mustelmia jalkoihin ihan tuntemattomasta syystä ja pelottaa kaikki pahimmat sairaudet ja googlettamalla sain taas vielä pahemman olon aikaseksi .. myös jalkapohjia kihelmöiny oudosti tai oikeestaan kantapäässä on sellanen kohta missä se välillä tuntuu.. Että ihan ihme oireita pukkaa päällensä. :s

 

Olin melkein viikon lomalla ja aluksi tuntui että oli vähän helpompi olo, eikä paljoa nykinyt, särkyä on ollut koko ajan enemmän kuin omaksi tarpeiksi. Mutta sitten sunnuntaina alkoi taas semmoiset sembalot jaloissa ettei mitään rajaa. Jalkapohjat on todella arat ja kävelykin sattuu. Maanantai aamuna kun heräsin olin aamusta asti hengästynyt ja sydän löi niin että ajattelin sen tulevan kurkusta pihalle. Olin ihan voimaton ja veltto, kylmän hikinen ja sitä on sitten jatkunut, yöllä hikoilin aika paljon ja jalat sätki. Pumppu tuntuu käyvän melkoisilla kierroksilla, välillä muljahtelee ja taas paukuttaa, ja siihen liittyy aina voimakas fyysinenkin väsyminen. Jalat ramppaa. Yhtenä päivänä toinen jalka petti ja lensin rapusta betonilattiaan, nyt on polvet ruvella, en tiedä mitä siinä oikein tapahtui?! Joten näillä nyt sitten mennään, pelko on matkassa mukana, se ei hellitä kuristusotettaan. Puolentoista viikon päästä on se neurologi ja ENMG. HUH! Googlettamisen olen päättänyt lopettaa, joskus yritän hakea sieltä jotain mikä helpottaisi oloani ja aina löydän itseni jostain "kauhuskenaariosivustolta". Voimahalit teille huolimuori ja hematiitti.

 

Hei, huolimuori. mullakin tulee aikoja, jolloin olen todella mustelmaherkkä. Varsinkin kun lapset olivat pieniä, kintut ja käsivarret olivat jostain syystä ihan mustelmilla. Meninpä hierojalle silloin kerran ja tämä kieltäyty hieromasta kun oli parikymmentä pikku mustelmaa vierivieressä. Hieroja oli lähes hysterinen ja sen jälkeen olin minäkin. Passitti heti lääkäriin. No eihän sieltä veristä mitään löytynyt, mutta hiton pelko jäi ja kiitti vain sen hierojan. itse en silloin edes älynnyt pelätä alkuun niitä mustelmia.

Tällä hetkellä mullakin noita oireita tulee ja menee. mulla ei ole huimaillut vuosiin, mutta nyt on ollut sellainen epävakaa olo. Ei ihan rehellistä huimalua. Vasemman jalan muuan varvas on välillä ihan turra, tosin tunto on jäljellä, kun kosketan niitä. Se tulee ja menee ohi omia aikojaan- Pahin on tämä olo, että olisi ihan kuin sähköpiuhoissa kiinni, kun on niin jännittynyt. Siitä seuraa sitten niitä rytmäreitä, kehoa ja lihaksia polttaa ja voimat on ihan veks. Olen todella tarkka ja lääkeneurotikko, mutta viimeyönä nappasin kitaani elämäni ensimmäisen opamoxin, kun en unta ole saanut moneen yöhön. Nukuin kuin tukki, mutta aamulla tervehti ensimmäisenä ahdistus, pelko ja huoli, että miten kauhea päivä tästä päivästä mahtaa tulla.

Jokin aika sitten kärsin voimattomasta vasemmasta jalasta ja käsien kivuista, tärinöistä, voimattomuudesta ja ihmettelin, että kenen kädet nää on kun eivät oikein totelleet hienomotoorikassa. Kävin hierojalla ja sai kai löysättyä jotain syviäkin lihaksia, kun ovat pikkuhiljaa löysänneet ja toimineet paremmin. Olkapää oli virheasennossa ja lantio ihan mutkilla. Mutta nyt on tää sydän joka säikyttää minua ja kun säikyn niin sehän hakkaa ihan hullun lailla. Ja sitten alkaa ne rytmärit. Ja tämä polte tekee ihan hulluksi, kirvelee ja pian sen jälkeen alkaa ne nykäykset. Olen niin jännittynyt. Eräs terapeutti sanoi minulle kerran, että lihasnykäykset kertovat vain jännityksestäsi. olet niin täynnä pelkoa tai jotain muuta tunnetta, että se alkaa purkautua luonnostaan lihastesi nykinän kautta. kiitos hänelle. Silloin rauhoitti ihan älyttömästi ja taisi loppua nykinätkin. No nyt minua hermostuttaa, että miksi en osaa päästää irti ja hyväksyä itseäni tällaisena ihmisenä kuin olen. Ruoskin koko ajan itseäni, enkä kyllä millään haluaisi olla näin heikko ja herkkä. Siksi kai se tällaista onkin, kun tappelen itseäni ja kehoni oireita vastaan, muuhunpa ei sitten virtaa jääkään, kun tähänki jo uupuu. Niin ja sellainen ihme juttu mulla on kanssa ollut, että maailma näyttää välillä olevan kuin savun peitossaj a silmiin sattuu välillä. Tää silmien särky on vanha tuttu tuolta - 99 vuodelta, jolloin laukkasin silmälääkärissä, eikä mitään löytynyt. Silloin oli kaiken laista muutakin lumisadetta, värinöitä ja välähdyksiä näkökentässä. Aamuisin minua myös tervehtii heti kun jalkaudun unimaailmasta tähän päivään sellainen koko kehon värinän tunne. Että sitä on hullu ja herkkä kapsitus. Voimia teille:hug:

 

Unohdinpa mainita myös tuosta tärinästä, koko keho tuntuisi tärisevän, mutta se näkyy vain käsissä, vaikka tunne on kaikkialla.
Tätä herkkyyttä olen viimepäivinä miettinyt paljon. Olin lapsena semmoinen että jos johonkin piti lähteä, siis johonkin erikoiseen paikkaan esim. junalla joka oli harvinaista, minulle tuli kuume, kuumetta saattoi olla 39-40 astetta ja olin ihan puolikuollut, ja kun lähtötilanne oli ohi, kuume laski samantien. Joskus jäi sitten joku reissu väliin kun minä olin "kipeä"??. Sitten kun minulle lakattiin etukäteen kertomasta että mitä tehdään niin sitten onnistui lähdöt ilman kuumetta.
Jos mietin tunnetta että olen isossa ryhmässä ja siinä pitää esitellä itsensä ja kertoa jotain itsestään, omaa vuoroa odottaessa kun kuuntelee kehon kohinoita ni jo on "sykettä" eli pelkällä ajatuksen voimalla melkoiset kiihdytykset fysiikkaan.
Yhtenä päivänä meinasin ajaa naapurin tiellä juoksevan koiran yli, tärisin vielä kotonakin säikähdyksestä, jalat olivat ihan vetelät.
Eli jos tämmöisillä pienen hetken tilanteilla on näin suuret vaikutukset, niin mitä se sitten on kun meillä on suunnilleen 24/7 koko ajan paine päällä??? Hyvin sanottu tuo että lihasnykäykset kertovat jännityksestä, ja siihen kun lisätään kireät lihakset jotka eivät ole hetkessä nekään kireytyneet estevät normaalia verenkiertoa jne... joskus pystyy ajatteleen näin selkeästi ja sitten se paniikki vaan jostain tulee ja vie mukanaan. Tämä näiden kirjoitusten lukeminen ja kirjoittaminen on todella terapeuttista ja helpottavaa. Täällä uskaltaa sanoa jokaisesta väpätyksestä, kun muutoin alkaa jo tuntua että ympäristö alkaa kyllästyä "jatkuvaan valitukseen" tai näinhän minä ajattelen että ne kyllästyy minuun.
Mitenkähän sitä voisi olla itselleen armollisempi? Miten sanoa itselleen että olen ihan hyvä just tämmöisenä kuin olen, ja että just siksi olen hyvä kun olen tällainen! Minkälainen pitäisi olla että olisin hyvä??? Minkälainen on hyvä???

 

Tämä todella on herkkyyttä. minulla yksi lapsista reagoi juuri kuumella. Ei muuta kuin kuume ja sitten pienempänä sitä kuumeen nousun aikana oli se kuumekouristus. onneksi se on pois, mutta nostaa kuumeen, jos jotain tulossa tai jotain järkyttävää on tapahtunut. Mäkin ajattelin juuri, että tämä palsta pellastaa silloin kun mikään ei enää auta. Oma järki on naurettu pihalle ja pelot ovat ottaneet vallan. Se on ihan kauhea syöksykierre sinne varjojen maailmaan, jossa näkee ne omat varjonsa, joita ei haluaisi nähdä. Kai niihin on pakko tutustua ja mitä ilmeisemmin vielä hyväksyäkin ne osaksi minuutta. Kyselet juuri niitä , mitä minäkin. Välillä omaa todellisuuttaan on niin vaikea hyväksyä, hyvä etten oksenna, voin niin pahoin. olen myös huomannut olevani hyvin ahdasmielinen, vaikka olen sujuvasti itselleni valehdellut vuosikausia olevani hyvin avarakatseinen. olen määritelly itseni todella tiukkaan muottiin, samoin sen millaista on hyvä elämä. ei ihme että oma elämä ahdistaa. Että pelkään sairauskia, pelkään kuolemaa, kun en ole älynnyt elää. Elämäni on jäänyt elämättä. Ja kun miettii että kuolee, iskee hirveä ahdistus, kun on niin paljon itseltään kieltänyt ja jättänyt itselleen mieleisiä asioita tekemättä. olen vain suoritellut tätä elämää ja kulkenut automaattipilotilla eteenpäin. Tämän kun huomasin, romahdin täysin. nyt yritä n kiivetä ja välillä tipun taas alas. Ahdistaa ja sydän hakkaa, ja kurkkua kuristaa, kun tämän nyt kirjoitin. Snif ihan oikeasti

 

Kiitos teille muuten tosi paljon. Tämä jos jokin kantaa eteenpäin

 

Tosi helpottavaa kuulla Hematiitti että sulla ollu samallailla tuota mustelma herkkyyttä,tämä on ihan omituista miten keho reagoi kaikkeen niin herkästi synnytyksen ja raskauden jälkeen! Lihakset on mulla myös tositosi huonossa kunnossa kun nyt 2 vuotta tosiaan ollu peräkkäin raskaana,tuntuu joskus et on ihan voimattomat jalat ja lihakset surkastuneet ja varsinki nyt kun on laihtunu aika radikaalisti lyhyessä ajassa niin sen huomaa vielä herkemmin ja kädet tuntuu kanssa kyl välillä oudoilta ihan ku ne ei ois omat tms tai niita ei voi hallita.. inhottavaa ;s Mulla oli alussa ruokahaluttomuutta mutta nyt onneksi ruokahalu on ennallaan,viime kuussa tuliki laihuttua se yli 5kg ja maha oli ihan sekasi koko ajan kun tää ahistus mulla sai alkunsa. KYllä sitä säikähtää tätä omaa kehoaan kun se niin on muovautunu erilaiseksi nuiden kummankin lapsen syntymän jälkeen ja oirehtii melkeen joka pikku asiasta kun ennen on ollu ihan erilainen olo jotenkin.. ja seki vaikuttaa ku on ihan hirveä stressaaja ja jännittäjä ja ainaki itestä on äitiyden myötä puhjennu just semmonen täydellisyyden tavoittelija ja joka paikka pittää olla jotenki tiptop vaikka vois välillä vähän löysätä otettaan ja rentoutua varsinki nyt kun muutenki tuota käsityötä riittää nuissa kahessa pienessä.. kyllä tämä on yhtä myllerrystä niin henkisesti kuin fyysisestikkin!

 

Mulla kanssa joinaki huonoina päivinä on semmonen epätodellinen olo ja sitte iskee ne sairauspelot ja kuolemanpelot niskaan ja siitä seuraa ahistuskohtaus sydän tykyttää ja henkeä ahistaa,kylmänhiki käsissä ja jaloissa ja vilunväristyksiä pitkin kehoa ja koko kroppa ja lihakset täysin jännityksessä.. Nyt oon koittanu kans ite olla googlettamatta nuita oireita sun muita koska se on kaikista vaarallisinta mitä voi tehä pahentaakseen olotilaansa ja tietenki sitä ettii ne kaikista pahimmat sairaudet itellensä ja se on menoa sitte.. Onneksi lohuttavaa on se että näitä hyviäkin päiviä on aina seassa ja nyt oli yli viikko sillain ettei ollu lähes mitään ahistuskohtausta ees havaittavissa ja pikkusenko hyppelin jo riemusta mutta sitten se tuli kun tulikin takasi ja mieli maassa.. :/

 

Kuullostaa hyvin samalta tämä sinun tarinasi huolimuori joiltain osin kuin minullakin. Itse saain kaksi ensimmäistä lasta vuoden sisällä. Olen 172 pitkä ja laihduin 48 kiloo. Ihan siis hirveän laihaksi. Maha oli sekaisin, silloin oli kaikkia noita sinun mainitsemia oireita, voimattomuuttaa, pistelyitä, kankeuttaa, jalka meni alta, kädet olivat niin kohmeiset ja vapisevat, etten voinut edes kirjoittaa. kyllä minä suoritin sitä lastenhoitoa ja kodinhoitoa 24/7. En ollut ikinä jouten ja sitten kävin jo sellaista kiemuraa, etten osannut enää nukkuakaan. mieheksi tähän soppaan olin valinnut ihmisen, joka ei halunnut olla lasten kanssa, tai jos oli, löi heitä, kun ei jaksanut itkua, joten hoidin ne itse. onneksi hän oli paljon töissä ja omissa menoissa, vaikka silloin tuntuikin hyvin katkeralle. Olen eronnut hänestä, liitto kesti reilun 10 vuotta. kesti vähän liikakin, mutta lapset ovat kiittäneet minua oikeasti, kun älysin pelastaa sekä heidät että itseni siltä helevetiltä. Ihmettelen vielä itsekin, että miten kykenin eroon, sillä olin kyllä tosi heikossa kunnossa silloin. Ihmeitä tapahtuu ja voimia kai riittä aina sen verran. Kuusi vuotta eron jälkeen meni hyvin, mutta kun lapst on jo osa täysi- ikäisyyden kynnyksellä, on ollut tilaa olla ja nyt mielen syövereistä käydään menneisyyden kipeitä asioita läpi. Minulla on todella ihana puoliso, vakituinen työ ja terveet lapset. Kaiken pitäsi olla hyvin, mutta kannan menneisyyttä mikana. Tänään soitin psykoterapeutille tapaamisajan. Hyvä minä

 

Täällä kans omistan miehen jota ei paljon kodin ja lastenhoito innosta joten minä tätä arkea suurilta osin pyöritän,ja mies hirveän herkästi menettää hermot varsinkin jos lapset itkusia,onneksi osaa silti hillitä itsensä ja yleensä häippäsee paikalta eikä pura hermoaan meihin..itekkin ihmettelee miten jaksan tätä arkea yksin kun toinen ei auta ollenkaan ja vinkuu vaan joka asiasta siksipä useasti ollaanki sota jalalla ja riitaisia.. Että saa nähdä kuinka kauan tätä jaksaa.

 

Minä se patosin kaiken 10 vuotta sisään, sitten kun aloin pistään vastaan, alkoi nyrkkiheilua minuakin kohtaan, ei vain lapsia. Mutta itse olen sillalailla syyllinen, etten puolustanut itseä. Jos olisn älynnyt aiemmin puolustaa, olisi se erokin varmaan aiemmin tullut. Kuuntele tarkkaa itseäsi. Sinä kun kuitenkin olet tärkein henkilö omassa elämässä.

 

Niin tuttua juttua....
Lapsena olin kiltti koska sitten minustakin tykättiin, ehkä?!!
Seitsemän vanhana meinasin kuolla kun umppari puhkesi. Lääkärit olivat sitä mieltä että se on koulujännitystä, lopuksi olin niin kipeä etten enään päässyt sinne kouluun jännittämään. Sitten yhtenä sunnuntai-iltana olin jo niin heikko että äitini vei minut sairaalaan ja sanoi että ei vie minua enään kotiin että se lapsihan kohta kuolee meidän käsiin, lääkäri totesi että niin kuoleekin jos ei hoideta, täällä on umppari puhjennut, aluesairaalassa leikattiin, vaikkei siellä lapsia leikattu, mutta ei ollut aikaa siirtää mihinkään. Silloin sain huomiota vanhemmilta, eniten isältä. Kun olin vakavasti sairas sain huomiota! Olin lapsena kiltti, hiljainen ja ahkera, en aiheuttanut päänvaivaa kellekkään, toivoin niin että minusta olisi tykätty ja että olisin saanut huomiota.
Lapsena pelkäsin että minulla on luusyöpä (kaverini kuoli luusyöpään) ja että kuolen siihen, jalat olivat aina kipeät (niinkuin nytkin) itkin iltaisin että miltähän vanhemmista sitten tuntuu kun kuolen, onkohan niillä sitten paha olo. Murehdin sitä miltä muista tuntuu. Pelostani en uskaltanut puhua kellekkään. Nuorena tein paljon töitä ja sitten minua kehuttiin. Ansaitsin hyväksyntää.

16-vuotiaana muutin yhteen entisen exän kanssa, elimme välillä erossa ja välillä yhdessä, minulla oli toiveita jotka eivät koskaan toteutuneet. Minä yritin suorittaa elämää, tehdä kaikki niin että olisi hyvä olla. Olin hänen elämässään sijalla jossain kuus, seitsemän... No kaikesta huolimatta kulissit olivat hyvät. Kun sain esikoisen 34 vuotiaana menimme naimisiin, (halusin saman sukunimen lapsien kanssa (se oli minulle niin tärkeää) koska oli selvää tietenkin että lapselle annetaan miehen sukunimi. Kun odotin toista lastamme hain avioeropaperit, olin niin poikki siitä että olin aamusta iltaan lapseni kanssa ja mieheni meni ja eli elämäänsä, meillä oli aina vieraita ja viina virtasi. Minä tein ruokia, palvelin, passasin ja siivosin. Toinen lapsi syntyi ja jotenkin ajattelin että elän näiden ihanien pienten rakkaiden kanssa että kyllä minä jaksan. Eropaperit jäi vaatepinon alle, en jaksanut ajatellakkaan oikeasti että lähden. Kävin psykologilla samaan aikaan, hän aina kysyi että kuinka ajattelen sen että minun pitää itsekkin saada jotain jostain että jaksan, mikä on minun voimavarani? Olin yksin, niin yksin. En jaksanut enää pitää kotia edustuskunnossa, alkoi riidat. En jaksanut oikein mitään. Sitten erään riitelyn lopuksi mieheni raivotessa hän haki eropaperit ja käski panna nimen alle että hän hoitaa ne eteenpäin. Laitoin nimet paperiin ja siitä sitten alkoi tämä elämä. Muutin lasten kanssa pois rakentamastamme omakotitalosta, paikka maalla jota rakastin älyttömästi.

Eli kun olen ollut kiltti olen saanut hyväksyntää, kun olen ollut ahkera olen saanut arvostusta ja kun olen ollut kuoleman sairas minusta on aidosti huolehdittu ja välitetty.
Tästä syndroomasta minä taistelen itseäni vapaaksi, mutta olen tehnyt sitä nyt monta vuotta ihan yksin, niin yksin. En ole käynyt missään juttelemassa, syynsä siihenkin. Nyt sitten sairastun kun mieli haluaa että parantuisin, mutta en saa tehtyä itelleni mitään, kroppa pistää minut henkisesti töihin, se pakottaa minut!!!