Heipä taas, Jampu. Minun sairastamiset omassa lapsuudessa menivät näin ja selittävät kyllä hyvin suhtautumiseni sairauksiin. Äitini hermostui aina kun sairastui. Ilmeisesti hän pelkäsi sairauksia. Ensin hän huusi ja sitten piti hävitä poissa silmistä. Eli meillä sairas pysyi poissa äidin silmistä omassa huoneessa ja oven piti olla kiinni. Äidiltä ei saanut mitään huomiota, siis sellaista normaalia sairaanhoitoa. Hän ei katsonut, ei kysellyt, tuletko syömään jne. Muistan varsin hyvin, että minulla tuli verta nenästä hyvin herkästi. Aloin itse pelätä nenäverenvuotoa sen vuoksi, että äitin raivostui. Hän saattoi huutaa hirveästi ja kun oikein siitä suuttui, löi. Enhän minä voinut sille mitään, että talvet tekivät minulle tämän tepposen aina. Aloin piilotella vaivaa ja muistan pitäneeni itseäni hyvin viallisena, kun kehoni ei totellut.
Sairastin todella paljon, ainakin tuntuu sultä. Tosin tilasin vastikää kaikki lapsuuden sairauskertomukset ja tottahan se oli. Minun ongelmaksi tuli kurkkupaiseet, nielutulehdukset ja kaikki kurkkuun liittyvä. Yhden kerran nieluni turposi kiinni. Sitä ennen soitin töihin äidilleni, että en pysty kohta hengittämään ja puhuminen oli kipujen vuoksi melkin mahdotonta, ei hän välittänyt. onneksi vaarini asui naapurissa ja oli vielä elossa, hän lähetti lääkäriin, ja jouduin pikana leikkaukseen, etten tukehdu. Kotiin tulessa isä kyllä oli järkyttynyt, mutta äiti passitti omaan huoneeseen. Tuosta minulle jäi hirmu trauma. Olisin niin kaivannut lohdutusta ja syliä, koska tunsin että kuolen kohta tukehtumalla.
En siis ihmettele, että minun on vaikea aikuisena hyväksyä mitään kehoni oireita ja reaktioita. koen ne alitajuisesti hirveän hävettävinä, merkkinä heikkoudesta ja huonoimmuudesta. Käperryn aina yksinäisyyteen, kun kehoni oireilee, vaikka silloin olisi ihan hyvä etsiä sitä seuraa ja keskustella lukot auki. Sama toive se on minullakuin ollut. Olla mahdollisimman helppo lapsi, mutta se tuo minun keho petti minut aina. Ei antanut olla sitä.
Isältäni hain huomiota ja sain sitä, koska olin liikunnallisesti lahjakas. Kilpailin ja pärjäsin, mutta kun loukkaannuin, niin että en pystynyt edes kävelemään ja vuoden toipumisen jälkeen kävi ilmi, että kilpaurheilu on takana, hyvä jos pystyn juoksemaan kuin muutamana päivänä viikossa kipeytymättä. Lantioni meni tuossa onnettomuudessa rikki ja vinoon. Nykyisin osaa itse laittaa sen hieman enemmän oikeaa asentoon. No kilpaurheilu kun loppui, ei isäni enää ilmeisesti osannut tai sitten ei halunnut puhua mitään. Muutuin hänellekin näkymättömäksi. Muistan kuinka kauhea olo minulla oli. Elämälläni ei ollut enää mitään tarkoitusta. minulta vietiin se, millä sain edes jonkinlaista positiivista huomiota.
Tämä harrastus kuitenkin oli sellainen, jossa ruoskin kehoani armotta. Muistan kuinka oksensin välillä treeneissä, jos juoksu ei luistanut olin pettynyt kehooni, että se tuotti isälle pettymyksen, eikä menestynyt jne. Olen todellakin alkanut ymmärtämään suhdettani kehoon, miksi se on niin julmaa ja hyväksymtöntä. Enhän ikinä vaatisi keneltäkään toislta tällaista. Onneksi olen oppinut olemaan armollisempi. Nykyisin olen suorastaan laiska, mutta pistän sen sen piikkiin, että pitää käydä molemmissa ääripäissä, että löytää kultaisne keski tien Voi että on ihanaa lukea juttujanne. kiitos, että jaatte niitä
Sairastin todella paljon, ainakin tuntuu sultä. Tosin tilasin vastikää kaikki lapsuuden sairauskertomukset ja tottahan se oli. Minun ongelmaksi tuli kurkkupaiseet, nielutulehdukset ja kaikki kurkkuun liittyvä. Yhden kerran nieluni turposi kiinni. Sitä ennen soitin töihin äidilleni, että en pysty kohta hengittämään ja puhuminen oli kipujen vuoksi melkin mahdotonta, ei hän välittänyt. onneksi vaarini asui naapurissa ja oli vielä elossa, hän lähetti lääkäriin, ja jouduin pikana leikkaukseen, etten tukehdu. Kotiin tulessa isä kyllä oli järkyttynyt, mutta äiti passitti omaan huoneeseen. Tuosta minulle jäi hirmu trauma. Olisin niin kaivannut lohdutusta ja syliä, koska tunsin että kuolen kohta tukehtumalla.
En siis ihmettele, että minun on vaikea aikuisena hyväksyä mitään kehoni oireita ja reaktioita. koen ne alitajuisesti hirveän hävettävinä, merkkinä heikkoudesta ja huonoimmuudesta. Käperryn aina yksinäisyyteen, kun kehoni oireilee, vaikka silloin olisi ihan hyvä etsiä sitä seuraa ja keskustella lukot auki. Sama toive se on minullakuin ollut. Olla mahdollisimman helppo lapsi, mutta se tuo minun keho petti minut aina. Ei antanut olla sitä.
Isältäni hain huomiota ja sain sitä, koska olin liikunnallisesti lahjakas. Kilpailin ja pärjäsin, mutta kun loukkaannuin, niin että en pystynyt edes kävelemään ja vuoden toipumisen jälkeen kävi ilmi, että kilpaurheilu on takana, hyvä jos pystyn juoksemaan kuin muutamana päivänä viikossa kipeytymättä. Lantioni meni tuossa onnettomuudessa rikki ja vinoon. Nykyisin osaa itse laittaa sen hieman enemmän oikeaa asentoon. No kilpaurheilu kun loppui, ei isäni enää ilmeisesti osannut tai sitten ei halunnut puhua mitään. Muutuin hänellekin näkymättömäksi. Muistan kuinka kauhea olo minulla oli. Elämälläni ei ollut enää mitään tarkoitusta. minulta vietiin se, millä sain edes jonkinlaista positiivista huomiota.
Tämä harrastus kuitenkin oli sellainen, jossa ruoskin kehoani armotta. Muistan kuinka oksensin välillä treeneissä, jos juoksu ei luistanut olin pettynyt kehooni, että se tuotti isälle pettymyksen, eikä menestynyt jne. Olen todellakin alkanut ymmärtämään suhdettani kehoon, miksi se on niin julmaa ja hyväksymtöntä. Enhän ikinä vaatisi keneltäkään toislta tällaista. Onneksi olen oppinut olemaan armollisempi. Nykyisin olen suorastaan laiska, mutta pistän sen sen piikkiin, että pitää käydä molemmissa ääripäissä, että löytää kultaisne keski tien Voi että on ihanaa lukea juttujanne. kiitos, että jaatte niitä