Stella: :hug:
Jatkuva oman kropan tarkkailu ja tiedostaminen on kyllä rankinta maailmassa. Toivon sydämestäni että terveysongelmasi selviävät pian!
ON: Mulla oli poikkeuksellisesti hyvä tapaaminen erään ei-ihan-lähipiiriä olevan ystävän kanssa. Hän on mua vanhempi, nelikymppinen nainen. Keskustelu meni sellaiseen suuntaan että lopulta pyrskäytin tämän asian ulos. Hänen reaktionsa oli yllättävä, mutta jotenkin todellla lohdullinen. Ensitöikseen hän alkoi itkeä myötätunnosta. Siis ihan kunnolla. Sitten halasi, pitkään. Ilmaisi olevansa hyvin pahoillaan. Ja sitten kertoi lukuisista muista ystävistään joilla on ollut lapsettomuutta - sekä hyvät että surulliset tarinat.
Se tuntui jotenkin todella hyvältä. Ensinnäkin, tajusin vasta tämän myötä miten stressaavaa on ollut kohdata niitä hyvää tarkoittavia "mutta teillähän on vasta alussa" ja "eihän tässä vielä mitään ongelmaa" -kommentteja. Se on ollut vaikeampaa kuin olen ymmärtänytkään. Tuntui uskomattoman vapauttavalta että joku myöntää suoraan, että tuo on hirveetä mitä te käytte läpi ja olen todella pahoillani. Lisäksi mua alkoi naurattaa se että häntä itketti, tilanne oli jotenkin niin nurinkurinen. Lopulta tyrskimme kumpikin puoliksi kyyneliä, puoliksi naurua...
Ennen kaikkea oli niin hyvä kuulla niistä hänen ystäviensä tilanteista. 35-vuotiaassa ystäväpiirissäni kellään ei näytä olevan minkäänlaista ongelmaa raskautua välittömästi, ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Nelikymppisellä ystävälläni oli esimerkkejä vaikka loppuvuodeksi jakaa. Osa tarinoista oli aivan hirveitä, mutta SILTI niissä oli jotain lohduttavaa: tieto että kyllä tätä tapahtuu jopa melko lähellä minua; tämä on todellista ja arkista, en ole yksin.
Kun rupesin kotona myöhemmin miettimään tajusin että kaksi parasta keskusteluani tästä asiasta olen käynyt juuri yli nelikymppisten naisystävieni kanssa. Ehkä lähipiiri ei olekaan paras apu. Ehkä pitää hakea apua niiltä jotka tietävät. Siis muiltakin teidän lisäksenne!
Eilen näin jotenkin tilanteen ihan uusin silmin kun läheinen (kolmikymppinen) ystäväni heitti, että ettehän te kuitenkaan ole mitään lapsettomia. (Hetkonen, mitä me sitten ollaan, yli vuoden yrittämisen ja kaikkien tutkimusten jälkeen, ivf-jonossa?) Aiemmin olisin vain epämääräisesti ahdistunut, mutta nyt ajattelin vain surumielisesti, että okei, hänellä ei ole välineitä tämän käsittelyyn. Ihmisille on kai luontaista, että kun jokin asia on liian hankala, se yritetään kieltää. Ymmärrä nyt että olen tehnyt sitä itsekin paljon, esim kaverini sairastuttua syöpään yritin vain esitellä tilanteen parhaita puolia vaikka kyllähän ne aika vähissä olivat. Ehkä olisi vain pitänyt ottaa kädestä kiinni ja sanoa että toi on kauheeta, en voi esittää että tietäisin mitä sä käyt nyt läpi, mutta olen tässä jos siitä jotain apua on...
Oppia ikä kaikki.