Hei
Meillä oli ensimmäinen "kriisi" vauva-asioihin liittyen.
Meillä on siis ollut miehen lapset kuukauden verran monen kuukauden tauon jälkeen. Edelliskierrossa vauvan yritys jäi laimeaksi, koska olimme reissussa ja nukuimme lasten kanssa samassa huoneessa. Ja tässä kierrossa lapset ei nukkuneet/ mies ja lapset olivat myöhään mökillä, joten tilaisuus jäi kokonaan käyttämättä. Muutenkin ollaan oltu molemmat melko väsyneitä, koska muutos kahdenkeskisestä elämästä yhtäkkiä lapsiperhe-elämään on ISO. Lapset vaativat HYVIN paljon huomiota KOKO ajan, koska ovat meillä niin harvoin. Ainoastaan nukkuessa ollaan kaksin- jos lapset nukkuvat (eivät ole tälä lomalla nukahtaneet ennen yhtätoista- puolta kahtatoista). Siinä siis taustaa...
No, kuitenkin, ei olla siis voitu puhua oikein mistään asioista kuukauteen, kun lapset kuuntelevat korva tarkkana koko ajan lisäkysymyksiä tehden, joten puitiin kriisikin tekstarein. Itse asiassa, minähän ennustelinkin vähän, että tämän kierron ohimenosta seuraa vielä mökötystä miehen taholta ..
Keskustelun sisältö oli lähinnä se, että miehellä on alkanut tulla suorituspaineita siitä, kun pitäisi olla valmiina oikeilla hetkillä, ja kun siinä vielä lapset vaativat huomiota ja koko ajan pitää kuulostella, nukkuvatko tai ovatko oven takana, niin on syyllinen ja riittämätön olo. Mietiskeli, johtuuko vauvansaannin vaikeus siitä, että sitä toivotaan niin kovasti. On kuulemma alkanut vähän ahdistaakin, kun tietää, miten kovasti toivon vauvaa, ja kun näkee, miten kurjalta tuntuu, kun ei sitä kuulu. Ja sitä rataa...
Minulle tuli sellainen olo, että haluan laittaa hetkeksi syrjään koko vauvahaaveen, ja olla kertomatta miehelle enää niistä ovispäivistä (sanoi kyllä, että haluaa tietää niistä mutta etukäteen eikä siinä yhtäkkiä ja että HALUAA lapsia kanssani). Pelastus kuitenkin on, että meillä on varattu lääkäriaika seuraavaan kiertoon. Minä olin melkein halukas perumaan sen, mies ei (onneksi).
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tehtiin jo parin tunnin sisällä sovinto (vaikka ei tuo edes oikeasti ollut riitaa vaan vain omien ajatustemme kertomista toista syyttämättä) ja todettiin, että kyllä me toisiamme niin kovin rakastamme ja haluamme saada yhteisiä lapsia.
Mutta sen verran tuosta jäi, että päätin olla kovin paljon ääneen haaveilematta vähään aikaan vauvasta tai surematta ääneen sen odottamisen vaikeutta..
Onko teillä muilla ollut minkäänlaisia kriisinpoikasia parisuhteessa vauva-asioiden kanssa?
Meillä oli ensimmäinen "kriisi" vauva-asioihin liittyen.
Meillä on siis ollut miehen lapset kuukauden verran monen kuukauden tauon jälkeen. Edelliskierrossa vauvan yritys jäi laimeaksi, koska olimme reissussa ja nukuimme lasten kanssa samassa huoneessa. Ja tässä kierrossa lapset ei nukkuneet/ mies ja lapset olivat myöhään mökillä, joten tilaisuus jäi kokonaan käyttämättä. Muutenkin ollaan oltu molemmat melko väsyneitä, koska muutos kahdenkeskisestä elämästä yhtäkkiä lapsiperhe-elämään on ISO. Lapset vaativat HYVIN paljon huomiota KOKO ajan, koska ovat meillä niin harvoin. Ainoastaan nukkuessa ollaan kaksin- jos lapset nukkuvat (eivät ole tälä lomalla nukahtaneet ennen yhtätoista- puolta kahtatoista). Siinä siis taustaa...
No, kuitenkin, ei olla siis voitu puhua oikein mistään asioista kuukauteen, kun lapset kuuntelevat korva tarkkana koko ajan lisäkysymyksiä tehden, joten puitiin kriisikin tekstarein. Itse asiassa, minähän ennustelinkin vähän, että tämän kierron ohimenosta seuraa vielä mökötystä miehen taholta ..
Keskustelun sisältö oli lähinnä se, että miehellä on alkanut tulla suorituspaineita siitä, kun pitäisi olla valmiina oikeilla hetkillä, ja kun siinä vielä lapset vaativat huomiota ja koko ajan pitää kuulostella, nukkuvatko tai ovatko oven takana, niin on syyllinen ja riittämätön olo. Mietiskeli, johtuuko vauvansaannin vaikeus siitä, että sitä toivotaan niin kovasti. On kuulemma alkanut vähän ahdistaakin, kun tietää, miten kovasti toivon vauvaa, ja kun näkee, miten kurjalta tuntuu, kun ei sitä kuulu. Ja sitä rataa...
Minulle tuli sellainen olo, että haluan laittaa hetkeksi syrjään koko vauvahaaveen, ja olla kertomatta miehelle enää niistä ovispäivistä (sanoi kyllä, että haluaa tietää niistä mutta etukäteen eikä siinä yhtäkkiä ja että HALUAA lapsia kanssani). Pelastus kuitenkin on, että meillä on varattu lääkäriaika seuraavaan kiertoon. Minä olin melkein halukas perumaan sen, mies ei (onneksi).
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tehtiin jo parin tunnin sisällä sovinto (vaikka ei tuo edes oikeasti ollut riitaa vaan vain omien ajatustemme kertomista toista syyttämättä) ja todettiin, että kyllä me toisiamme niin kovin rakastamme ja haluamme saada yhteisiä lapsia.
Mutta sen verran tuosta jäi, että päätin olla kovin paljon ääneen haaveilematta vähään aikaan vauvasta tai surematta ääneen sen odottamisen vaikeutta..
Onko teillä muilla ollut minkäänlaisia kriisinpoikasia parisuhteessa vauva-asioiden kanssa?