Pakko nyt purkautua tänne, kun en tunnu millään pääsevän asiasta yli. Viikonlopun lehdissä käsiteltiin ainakin täälläpäin raskausajan liikuntaa ja sitä, että tulisi liikkua, koska ei raskaus ole mikään sairaus tai este. Olihan siellä tekstissä se yksi sivulause, että ei liikkumisen sattua kuulu. Voi hemmetin kuustoista, sanon minä! Taas syyllistetään muutenkin herkässä tilassa olevaa. Jos en pääse kävelemään kuin sata metriä, kun pitää päästä jo istumaan selän poltteen vuoksi, miten minä kävelisin 2,5 kilometriä päivässä? Jos on päästävä istumaan kahden minuutin seisomisen jälkeen, kun selkä polttaa, niin miten minä kotitöilläkään pidän kuntoa yllä? Miten minä voisin pihatouhuillakaan pitää kuntoa yllä, kun kyykky polttaa heti selkää ja kontallaankaan voin olla vain minuutin-kaksi? Lapset ulkoilutan kotipihassa kuljettaen mukanani varta vasten ostettua -ah, niin kaunista- valkoista puutarhatuolia, kun en pysty edes keinulle antamaan seisten vauhtia.
Tänään isomman kerhostahakureissulla näin yhden tutun äitin, joka totesi, että kävelyni näyttää aika kamalalle. PIsteet hänelle suorasta puheesta, miksi muuksi voi sanoa kävelyä, jossa ei saa selkä tai lantio liikahtaakaan, jos meinaa edes sen pätkän matkaa päästä menemään. Arvatkaa vaan, kuinka kauppareissuilleni on käynyt; Salen valikoimiin on tyytyminen, muissa en jaksa kävellä edes maitohyllylle saakka, saati sieltä takaisin autolle.
Minua itseäni olotilani ei äärettömästi häiritse, sillä olen paremmassa kunnossa kuin kertaakaan aiemmin. Mutta tuollainen moralisointi, että raskaana olevat laiskottelevat, kun eivät liiku, saa minut näkemään punaista.