Do diin, nyt kävelty enemmän kuin viikkoihin. Tyhmää ehkä, mutta nyt sitten näkee, miten rupee supistelemaan.
Tyttöni pääsi haluammallensa luokalle. Tietty mä rupesin itkemään siellä kansliassa. Olin niin onnellinen ja tyttökin selkeesti liikuttui. Ensimmäinen iso etappi nuoruudessa. Käytiin sitten donitsilla (mä join vaan pirtelön) ja sitten käveltiin kotia.
Puhuttiin jo tulevaisuudestakin. Haaveili Espanjaan/Etelä-Amerikkaan vaihtariksi lähdöstä, mutta nyt sitten vaihtoehdot ovat Jenkit ja Australia. Tyttö haaveilee kahdesta ammatista: tanssinopettaja/jalkapalloilija ja sitten kunnon ammatti olis lakinainen.
(oma haave oli liikunnanopeksi opiskeleminen, kunnes polvet petti ja jouduin mm.opettelemaan kävelemään lukion kolmosella=liikaa treeniä). Tuo lakimiehen ura tuli jokin aika itselle ihan puskista. Tyttö oli innostunut siitä koulussa mm.väittelytuntien seurauksena.
Mun vanhemmat ovat yrittäjiä ja mua ei ole koskaan potkittu eteenpäin akateemiselle uralle, mun perheessä arvostetaan ns.käytännön ammatteja. Muutenkin olen vastakohta mun muulle perheelle: matkustellut nuoresta ja lukemalla mennyt eteenpäin.
Jotenkin se taas vaikuttanut siihen, että itse potkin lapsiani eteenpäin ja korostan koulun tärkeyttä. Mun ex on taas vastakohta mulle: mennään sieltä, missä aita matalin. Hyvä työ hänellä on, mutta jotenkin puuttuu kunnianhimo tyystin.
Jotenkin hirveen herkällä päällä, kattelen tuota tyttöni ja vaan hymyilen kyyneleet silmissä.
Terkkari soittti, mun hemoglobiini oli labran mittauksessa 110, eli pikatesti oli antanut paljon matalemman tuloksen. MUTTA lääkäri soittaa maanantaina, koska kilppariarvot on huolestuttavan matalat. Tosin itse voin niiden suhteen hyvin.