Pessimisti
Tosta tuli mieleen, että muistan hämärästi katsoneeni dokkarin sellaisesta pojasta, joka teininä tappoi toisen teinin ja tämän äiti sitten murhaajan vapauduttua muistaakseni adoptoi hänet. Tässäkin varmasti olisi pohdittavaa monelle kallonkutistajalle, että mikä syndrooma ajoi äidin tekemään näin, mutta koskettava juttu se oli kuitenkin.Mun pitää kyllä nyt kerrankin olla säpäleen kanssa samaa mieltä. Mielestäni empatia yhtä kohtaan ei poissulje empatiaa toista kohtaan. Totta kai silloin kun kyseessä on oma lapsi, on empatian tunteminen tekijää kohtaa paljon vaikeampaa kuin jos kyse olisi tuntemattomista, mutta kyllä ihan oikeassakin elämässä on sellaisia vanhempia kenen lapsi on joutunut uhriksi ja he silti pystyvät tuntemaan empatiaa ja ymmärrystä myös rikoksen tekijää kohtaan.
On olemassa myös ammatteja ja työpaikkoja, joissa empatiaa, ymmärrystä ja kunnioitusta pitää pystyä kokemaan myös sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat tehneet kamalia tekoja. Esimerkiksi tuo eilen linkittämi Aggredi on työpaikka, jossa sun oletetaan auttavan tuomitsematta ihmistä, joka on edellisenä päivänä käynyt hakkaamassa kaverin polvilumpiot murskaksi. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka tähän pystyvät.
Mutta edelleen.. ei ois musta siihenkään.