Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;28785357:
Kahden jo aikuisen lapsen, tyttären ja pojan, äitinä taktiikkasi ei mielestäni ole paras mahdollinen, mutta tehty mikä tehty. Pistit miehen tavallaan valitsemaan äitinsä ja sinun väliltäsi, vaikka tosiasiassa olisi pitänyt vain tehdä kompromissi asioiden hoitamisessa sellaisella tavalla, että molemmat ovat tyytyväisiä. Kapuloiden tunkeminen toisen tärkeisiin ihmissuhteisiin ei yleensä ole hyvä juttu tai ainakaan asia, jonka toinen antaisi helposti anteeksi. Kyse on vähän niinkuin kiristämisestä ja se ei tunnu varmasti kenestäkään hyvältä.
Oletko varma, että se tunne erossa heräsi teille molemmille eikä vain sinulle? Että mies ihan aidosti halusi takaisin (eikä vain sen vuoksi, että yhdessäolo sattuu olemaan mukavaa ja helpompaa kuin jo sjoutuisi hoitamaan koko huushollin yksin)? Ja että miehen halun takana oli vilpitön aikomus muuttua?
Jos noissa järjen päähän takojissa oli mukana myös vanhempasi, niin älä sulje elämästäsi pois niitä ihmisiä, jotka kaikista eniten sinun ja lastesi parasta ajattelevat. Mitä nyt olet tuosta miehestä kertonut, niin jätkähän on joka äidin painajaisvävy. Ei sellaista todellakaan omalle rakkaalle tyttärelleen haluaisi, varsinkin jos kuvioissa on vielä kaksi lasta, joilla ei ole mitään tekemistä koko hampin kanssa.
Aina saa toki toivoa, mutta joskus on hyvä asettaa vaikka takaraja niille toiveilleen ja päättää, että jos eivät toiveet siihen päivään mennessä toteudu, niin sitten unohdetaan koko juttu ja etsitään elämään onni jostain muualta.
Voi olla että tein virheen lähettämällä tekstiviestin mieheni äidillä vaan tietää nyt ainakin viimeistään minun mielipiteen näistä asioista. Mieheni kanssa keskustelin ja hän sanoo kyllä ettei häntä se 'suututa' että olen laittanut viestin hänen äidilleen vaan on äitinsä puolesta surullinen koska sillä oli paha mieli-tässäkin jäi kyllä miehellä minun huono mieli huomioimatta mutta minkäs teet,tuskin hän ikinä valitsemaan meidän välillä pystyisi enkä sitä toivokaan,tiettyjen rajojen asettamista vain.
Mieheni ei alunperinkään halunnut erota ja kovasti kaipaili kotiin takaisin,yhteen paluu sujui hyvin kunnes alkoi paljastua miehen toilailut muualla ja ne kalvoi pitkään-varsinkin muistan sen kylmän kuukauden kun nousin aamuisin aikaisin ehtiäkseni töihin,kuskattuani kaksi lasta hoitoon ja jättäessäni vanhimman tyttären yksin kotiin odottelemaan koulun alkua. Se kuukausi oli rankka mutta siitäkin selvittiin.
Monesti mietin onko hänellä todellinen halu asua meidän kanssa vai tottumiskysymys,kyllä minä tiedän hänen rakastavan minua mutta tiedän myös toisen puolen hänestä jolloin ihmettelen tunnenko häntä ollenkaan.
Miehelläni on kyllä valmis asunto johon hän voi muuttaa ja siellä viihtyikin vapaana poikamiehenä.Valittevasti velvollisuudet lasta kohtaan unotuivat tällä kaudella minimiin ja sekin on puoli jota hänessä en ymmärrä.
Mutta sitten ne päivät kun huomaan hymyileväni monetta viikkoa putkeen ja mietin miksi muka olen surullinen,miksi olen itkenyt öisin?Silloin tiedän tehneeni oikean ratkaisun,harmi että sieltä tipahtaa niin nopeasti ja niin alas,liian usein.
Mielestäni minä olen muuttunut paljon ihmisenä mutten näe sitä kasvamista miehessäni kuin hetkittäin. Uskoakseni hällä on kuitenkin vielä menohaluja paljon ja alkoholi ei hänelle sovi koska silloin kämmätään aina,tavalla tai toisella.
Vanhempani eivät liity millään tavalla minun ja mieheni ongelmiin eivätkä ole juuri mitään kuvoihin sanoneet,alkuun taisivat miettiä miten pärjään yksin kolmen lapsen kanssa ja toisaalla sanoivat ettei lasten ole hyvä kasvaa riitojen keskellä.Välit vanhempiin ovat kylmenneet kymmenisen vuotta sitten ja näin on hyvä,he eivät juruikaan puutu asioihini mutta kyllä kuuntelevat jos tarvetta on.
Aika-rajat olisi hyviä - minä tiedän kyllä missä minä näen itseni seuraavan viiden vuoden kuluttua,en vain saa selvyyttä onko miehelläni sama haave.