Miehen kanssa juteltu asiat niin, että ellei vuoden loppuun mennessä ala suhde sujua paremmin, niin erotaan. Eropäätös siis tulee olemaan minun. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, sisällä ammottaa iso aukko. Toisaalta haluan rakentaa mulle ja lapsille OMAN elämän (tää nykyinen mies ei siis ole lasten isä eikä sitä roolia ole koskaan ottanut) ja sen jälkeen katsoa, mahtuuko siihen ketään miestä ja toisaalta taas haluaisin kovasti jäädä tähän elämään, miehen rinnalle ja tyytyä kaikkeen. Tiedän kuitenkin, etten kestä miehen puhumattomuutta ja tietynlaista kylmyyttä lapsiani (ja yleensä kaikkia muita kuin minua) kohtaan.
Ero tarkoittaisi, että:
1) Jouduttaisiin muksujen kanssa muuttamaan taas kerran. Kerrostaloon, joka ei todellakaan houkuta. (Ei pahalla niille, jotka kerrostalossa viihtyvät - minä olen siellä tätä ennen ikäni ollut eikä ole ikävä. Nyt siis asumme omakotitalossa.)
2) Poika joutuisi vaihtamaan eskaria kesken kaiken.
3) Menettäisin auton, joka tarkoittaisi melkoisesti kävelyä, kun ottaa huomioon että töihin pitäisi päästä ja lapset viedä tahoilleen.
4) Pitäisi löytää jostain joku työpaikka ja leikki-ikäinen laittaa päiväkotiin. Tässäkään ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta olisin mielelläni ollut vielä pienen kanssa kotona.
5) Pitäisi opetella olemaan ITSENSÄ kanssa. Yksin, erillisenä. Sitä en ole koskaan vielä joutunut tekemään. Olen teini-ikäisestä asti ollut suhteessa, kauaa ei ole tarvinnut välillä sinkkuilla.
6) Menettäisin miehen, jonka kanssa mahdollisesti VOISIN kuvitella viettäväni loppuelämäni enkä välttämättä tapaa enää ketään uutta. Yhteenpaluu ei ole mahdoton ajatus, mutta aina voi olla että mies löytää uuden naisen elämäänsä.
Tänne jääminen tarkoittaisi, että:
1) Pitäisi TYYTYÄ. Kaikkeen. Siihen, ettei täällä puhuta, selvitellä asioita. Siihen, että lapsillani on miehen mallina puhumaton, etäinen, kylmä ihminen (lasten näkökulmasta). Siihen, ettei lapsia tule lisää.
2) Miettisin loppuikäni, että mitä JOS olisin lähtenyt.
3) Tuskin kasvan ihmisenä lainkaan, korkeintaan latistun ja tylsämielistyn. Itsetunto latistuu entisestään, kun toiselta ei irtoa positiivista palautetta lainkaan. (Katselee seinille kun olen vähissä vaatteissa, ei ole koskaan sanonut kauniiksi vaikka en todellakaan mikään petolinnunperä ole, emme keskustele asioista).
Mitä minä nyt teen Toisaalta elämässä täällä ei ole mitään HIRVEÄN suurta vikaa (mies ei ole alkoholisti, ei ole väkivaltainen, on minulle kiltti, ei ole mustasukkainen ja hän on minulle tietyllä tapaa kauhean rakas...tulevaisuus on turvattu ym)... mutta taas TOISAALTA...
Mulla on ihan hirveä olo, miten tämmöisen päätöksen voi kukaan tehdä!?
Ero tarkoittaisi, että:
1) Jouduttaisiin muksujen kanssa muuttamaan taas kerran. Kerrostaloon, joka ei todellakaan houkuta. (Ei pahalla niille, jotka kerrostalossa viihtyvät - minä olen siellä tätä ennen ikäni ollut eikä ole ikävä. Nyt siis asumme omakotitalossa.)
2) Poika joutuisi vaihtamaan eskaria kesken kaiken.
3) Menettäisin auton, joka tarkoittaisi melkoisesti kävelyä, kun ottaa huomioon että töihin pitäisi päästä ja lapset viedä tahoilleen.
4) Pitäisi löytää jostain joku työpaikka ja leikki-ikäinen laittaa päiväkotiin. Tässäkään ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta olisin mielelläni ollut vielä pienen kanssa kotona.
5) Pitäisi opetella olemaan ITSENSÄ kanssa. Yksin, erillisenä. Sitä en ole koskaan vielä joutunut tekemään. Olen teini-ikäisestä asti ollut suhteessa, kauaa ei ole tarvinnut välillä sinkkuilla.
6) Menettäisin miehen, jonka kanssa mahdollisesti VOISIN kuvitella viettäväni loppuelämäni enkä välttämättä tapaa enää ketään uutta. Yhteenpaluu ei ole mahdoton ajatus, mutta aina voi olla että mies löytää uuden naisen elämäänsä.
Tänne jääminen tarkoittaisi, että:
1) Pitäisi TYYTYÄ. Kaikkeen. Siihen, ettei täällä puhuta, selvitellä asioita. Siihen, että lapsillani on miehen mallina puhumaton, etäinen, kylmä ihminen (lasten näkökulmasta). Siihen, ettei lapsia tule lisää.
2) Miettisin loppuikäni, että mitä JOS olisin lähtenyt.
3) Tuskin kasvan ihmisenä lainkaan, korkeintaan latistun ja tylsämielistyn. Itsetunto latistuu entisestään, kun toiselta ei irtoa positiivista palautetta lainkaan. (Katselee seinille kun olen vähissä vaatteissa, ei ole koskaan sanonut kauniiksi vaikka en todellakaan mikään petolinnunperä ole, emme keskustele asioista).
Mitä minä nyt teen Toisaalta elämässä täällä ei ole mitään HIRVEÄN suurta vikaa (mies ei ole alkoholisti, ei ole väkivaltainen, on minulle kiltti, ei ole mustasukkainen ja hän on minulle tietyllä tapaa kauhean rakas...tulevaisuus on turvattu ym)... mutta taas TOISAALTA...
Mulla on ihan hirveä olo, miten tämmöisen päätöksen voi kukaan tehdä!?