?
***********
Vieras
"Mitä tolle on tapahtunut? Miten toi pelaa nykyään noin huonosti. Tosi laiskaa lätkimistä", kommentoi takanani istuva nainen.
Kiroan taas kerran amatöörivirhettäni. Miten voin aina unohtaa korvatulpat kotiin?
Junioreiden sulkapallokisat eivät ehkä täytä Eurosportin kriteereitä huippu-urheilulle, mutta osaa 15-vuotias jo palloa lyödä. Ainakin paremmin kuin katsomossa pullaa pupeltavat vanhemmat, joiden pääasiallinen tehtävä viikonloppuisin on arvostella muiden lapsia.
Hätkähdyttävintä on, että katsomossa kommentteja lausutaan melko reippaasti ja normaalilla äänenvoimakkuudella. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon, että arvosteltavan pelaajan kavereita tai sukulaisia saattaa istua ihan vieressä. Niin kuin usein istuukin.
Vaikka takanani istuva pariskunta ei kommentoinut tuntemaani pelaajaa, mittani tuli täyteen. Kun en enää jaksanut kuunnella, kuinka minulle vierasta pelaajaa lytättiin, kipaisin vessaan ja kahville ja toivoin, että palatessani ottelu olisi ohi ja arvostelijat lyllertäneet täyttämään kahvikuppejaan.
Ja keräämään voimiaan taas seuraavan pelaajan haukkumiseksi.
Mitä mulkkuja.
Ajatus ei ollut latautunut, pelkästään toteava. Korkeintaan jos kuulimme jotakin erityisen ilkeää tai kovaan ääneen kommentoitua, saatoimme mulkaista tai tuhahtaa. Muuten kirosimme vain hiljaa mielessämme.
Tikkurilalaisen hiekkakentän laidalla opin, että urheilu herättää tunteita. Ja jos tarkkoja ollaan, pääasiassa negatiivisia tunteita.
Vaihtelevien pelisuoritusteni takia istuin vaihtopenkillä usein. Se ei haitannut, sillä olin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tajunnut, ettei pallon potkimisesta tule ammattiani. Sitä paitsi vaihtopenkillä pystyi juttelemaan kavereiden kanssa.
Valitettavasti vaihtopenkkiuran kaupanpäällisinä joutui sietämään kavereiden vanhempia, joilla ei ollut oman vapaa-ajan kaipuuta edes sen vertaa, että he olisivat käyneet kaupassa, harrastuksissa, kirjastossa tai tapaamassa ystäviään sen sijaan, että seisoivat hiekkakentän laidalla puhumassa paskaa kentällä juoksevista tenavista. Eikä kyse ollut vastustajista, vaan meistä samassa joukkueessa pelaavista kavereistamme.
Se, että joku kommentoi kolmen metrin päässä vaihtopenkistä joukkuetovereitamme, oli tyhmintä, mitä olimme koskaan nähneet. Kuin yhteisestä sopimuksesta kenellekään ei naputettu tämän vanhempien käytöksestä; vanhempia kun ei voinut valita saati ojentaa.
Usein vanhemmat kerääntyivät ryhmiksi, joissa haukkuivat ryhmään kuulumattomien lapsia. Veskari sai niskaansa eniten lokaa etenkin jos ei dyykannut alakulmaan tarpeeksi nopeasti. Puoli tuntia aikaisemmin olimme seuranneet, kuinka samat muumivartaloiset vanhemmat ponnistelivat notkeutensa äärirajoilla yrittäessään kammeta ruhojaan työsuhdeautoistaan.
Sitten eräällä pelireissulla paskasangon ripa katkesi.
Ruotsin syrjäkylien hotelli oli loistopaikka kostolle. Pakoon ei päässyt.
Eräänä iltapäivänä pahimpien valittajavanhempien ryhmä, kolme äitiä, lähti kävelylle. Päätimme muutaman tyypin kanssa seurata salaa perässä.
Rannassa ohitimme keski-ikäiset naiset ja aivan kohdalla yksi meistä kommentoi kuuluvasti: "muumit". Tiesimme, että piikki uppoaa kuin verkkarin vyötärönauha heidän vatsamakkaroihinsa.
Sen jälkeen kävelimme tiehemme niin itsetietoisesti kuin 11-vuotiaat vain voivat kävellä.
Kuten olettaa saattaa, naiset menivät tietenkin kantelemaan käytöksestämme valmentajallemme. Kuulimme myös huhua, että he olivat uhanneet lähteä kotiin kesken turnauksen, mutta kun bussikuski oli kysynyt, haluaisivatko he kenties ehtiä jo seuraavaan lauttaan, he olivat päättäneet jäädä. Aikuismaisesti he kuitenkin kieltäytyivät enää matkustamasta kanssamme samalla ajoneuvolla.
En usko, että lasten urheilusuorituksia kommentoivia vanhempia saadaan koskaan vaiennettua. Ei edes heidän omilla aseillaan. Urheiluseuratkin tuntuvat olevan haluttomia puuttumaan rahoittajiensa käytökseen, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää.
Sen takia vetoankin urheiluhallien tuotevalikoimista päättäviin: hankkikaa myyntiin korvatulppia. Esimerkiksi Peltor-merkkiset traktorikuulokkeet ovat erittäin hyvälaatuiset.
Kannustusta kent
Kiroan taas kerran amatöörivirhettäni. Miten voin aina unohtaa korvatulpat kotiin?
Junioreiden sulkapallokisat eivät ehkä täytä Eurosportin kriteereitä huippu-urheilulle, mutta osaa 15-vuotias jo palloa lyödä. Ainakin paremmin kuin katsomossa pullaa pupeltavat vanhemmat, joiden pääasiallinen tehtävä viikonloppuisin on arvostella muiden lapsia.
Hätkähdyttävintä on, että katsomossa kommentteja lausutaan melko reippaasti ja normaalilla äänenvoimakkuudella. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon, että arvosteltavan pelaajan kavereita tai sukulaisia saattaa istua ihan vieressä. Niin kuin usein istuukin.
Vaikka takanani istuva pariskunta ei kommentoinut tuntemaani pelaajaa, mittani tuli täyteen. Kun en enää jaksanut kuunnella, kuinka minulle vierasta pelaajaa lytättiin, kipaisin vessaan ja kahville ja toivoin, että palatessani ottelu olisi ohi ja arvostelijat lyllertäneet täyttämään kahvikuppejaan.
Ja keräämään voimiaan taas seuraavan pelaajan haukkumiseksi.
Mitä mulkkuja.
Ajatus ei ollut latautunut, pelkästään toteava. Korkeintaan jos kuulimme jotakin erityisen ilkeää tai kovaan ääneen kommentoitua, saatoimme mulkaista tai tuhahtaa. Muuten kirosimme vain hiljaa mielessämme.
Tikkurilalaisen hiekkakentän laidalla opin, että urheilu herättää tunteita. Ja jos tarkkoja ollaan, pääasiassa negatiivisia tunteita.
Vaihtelevien pelisuoritusteni takia istuin vaihtopenkillä usein. Se ei haitannut, sillä olin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tajunnut, ettei pallon potkimisesta tule ammattiani. Sitä paitsi vaihtopenkillä pystyi juttelemaan kavereiden kanssa.
Valitettavasti vaihtopenkkiuran kaupanpäällisinä joutui sietämään kavereiden vanhempia, joilla ei ollut oman vapaa-ajan kaipuuta edes sen vertaa, että he olisivat käyneet kaupassa, harrastuksissa, kirjastossa tai tapaamassa ystäviään sen sijaan, että seisoivat hiekkakentän laidalla puhumassa paskaa kentällä juoksevista tenavista. Eikä kyse ollut vastustajista, vaan meistä samassa joukkueessa pelaavista kavereistamme.
Se, että joku kommentoi kolmen metrin päässä vaihtopenkistä joukkuetovereitamme, oli tyhmintä, mitä olimme koskaan nähneet. Kuin yhteisestä sopimuksesta kenellekään ei naputettu tämän vanhempien käytöksestä; vanhempia kun ei voinut valita saati ojentaa.
Usein vanhemmat kerääntyivät ryhmiksi, joissa haukkuivat ryhmään kuulumattomien lapsia. Veskari sai niskaansa eniten lokaa etenkin jos ei dyykannut alakulmaan tarpeeksi nopeasti. Puoli tuntia aikaisemmin olimme seuranneet, kuinka samat muumivartaloiset vanhemmat ponnistelivat notkeutensa äärirajoilla yrittäessään kammeta ruhojaan työsuhdeautoistaan.
Sitten eräällä pelireissulla paskasangon ripa katkesi.
Ruotsin syrjäkylien hotelli oli loistopaikka kostolle. Pakoon ei päässyt.
Eräänä iltapäivänä pahimpien valittajavanhempien ryhmä, kolme äitiä, lähti kävelylle. Päätimme muutaman tyypin kanssa seurata salaa perässä.
Rannassa ohitimme keski-ikäiset naiset ja aivan kohdalla yksi meistä kommentoi kuuluvasti: "muumit". Tiesimme, että piikki uppoaa kuin verkkarin vyötärönauha heidän vatsamakkaroihinsa.
Sen jälkeen kävelimme tiehemme niin itsetietoisesti kuin 11-vuotiaat vain voivat kävellä.
Kuten olettaa saattaa, naiset menivät tietenkin kantelemaan käytöksestämme valmentajallemme. Kuulimme myös huhua, että he olivat uhanneet lähteä kotiin kesken turnauksen, mutta kun bussikuski oli kysynyt, haluaisivatko he kenties ehtiä jo seuraavaan lauttaan, he olivat päättäneet jäädä. Aikuismaisesti he kuitenkin kieltäytyivät enää matkustamasta kanssamme samalla ajoneuvolla.
En usko, että lasten urheilusuorituksia kommentoivia vanhempia saadaan koskaan vaiennettua. Ei edes heidän omilla aseillaan. Urheiluseuratkin tuntuvat olevan haluttomia puuttumaan rahoittajiensa käytökseen, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää.
Sen takia vetoankin urheiluhallien tuotevalikoimista päättäviin: hankkikaa myyntiin korvatulppia. Esimerkiksi Peltor-merkkiset traktorikuulokkeet ovat erittäin hyvälaatuiset.
Kannustusta kent
