Löysin vasta nyt tämän palstan, vaikka olen odottanut yksin jo 31+6 viikkoa. Isän kanssa oli 1 kk suhde, josta tulin sattumalta raskaaksi - olen lukenut viestejänne ja tunnistan sieltä niin monta samanlaista: kiitos että olette kertoneet itsestänne. Surettaa vaan se, että miehet ovat niin k#&¤päisiä että meitä tänne kirjoittaa niin monta! Mitä vikaa heissä on nykyään? Haluavat vaan pa##a ja sitten jättävät. Tämäkin tapaus sanoi mulle 2.12.06 kun tikku näytti kaksi viivaa, että "Haluan kyllä lapsia, mutta jonkun muun kanssa" ja "En ole valmis isäksi" ja "Sä et sovi äidiksi" - niin, joo, mutta näköjään hänen h#¤oraksi... Sitten hän vielä mailasi mulle "Mun pitäis varmaan kosia sua, mutta kun mä en tunne tätä suhdetta kohtaan mitään paloa..." Miten vielä voi toista ihmistä enemmän loukata, enemmän painaa maahan? Lähetin keväällä molemmat ultrakuvat kehoituksen kera, että voi ottaa yhteyttä jos haluaa. Ei mitään. Mies on 26, minä 32. Ehkä vika siinä? Ja vielä: minä = idiootti.
Anteeksi tämä purkaukseni, mutta tämä on ollut sisälläni niin kauan. En tiedä miten tulen pärjäämään. Luin Mantun kirjan, joka antoi vähän toivoa - mutta silti. Mulla on hyvä koulutus, mutta työtä ei ole, joten koko elämäni on kovin turvaton. Olisiko silti pitänyt tehdä niin, kuin mies ehdottomana ehdotti: abortin?... Tosin ympärilläni on pareja jotka yrittävät kaikkensa että tulisivat raskaaksi eivätkä tule - tuntui heti että minun on oltava kiitollinen, mutta silti. Voi tätä parkaa jota kannan. Miten mä kestän? Mistä mä saan voimia jaksaa yksin? Miten mä voin kasvattaa tästä uudesta ihmisestä tasapainoisen ja onnellisen tyypin? Tuntuu että provarillinen malli on tosi normatiivinen, vaikka kaikki yritämme väittää ettei se ole sitä. Olisiko käynyt paremmin jos olisin Grani-tyttö, rikas ja omistaisin hästastallin ja käyttäysin Burberryä?