No niin, nyt on äijä löytänyt kämpän. Mutta menee vielä jonkun aikaa että pääsee muuttamaan. Se on hyvä asia se...
Oltiin jopa ihmeellisen sovussa tän eron suhteen pitkän aikaa, mutta nyt on viime päivinä ilmennyt uusia asioita. Se tekee nyt ihan kaikkensa jotta pahoittais mun mielen ja pilais mun elämän. Se järjestää asioita niin että mulla olis mahdollisimman vaikeeta, ja toivoo että menettäisin talon. En jaksa tilittää tästä sen enempää yksityiskohtia, oon niin tajuttoman väsynyt kaikkeen tähän... Ja pisteenä iin päälle, yrittää epätoivon vimmalla iskeä muita naisia, ja tarkoituksella niin että varmasti saan siitä tietää. Kun tietää että mulle on just nuo asiat todella kipeitä aikaisempien kokemusten vuoksi. Ei sillä että sillä oikeastaan enää olisi väliä, mutta kyllä sen varmaan voi arvata miltä se tuntuu minusta. Oon niin väsynyt tähän ettei voi sanoin kuvata...
Ainoa onni ja ilo on pojat. Esikoinen läpäisi testit ja pääsee syksyllä kouluun. Hän on asiasta innoissaan, ja niin on äippäkin, vaikka ei sillä olisi väliä ollut vaikkei vielä olisi mennytkään kouluun. Itsekkin olen vuotta myöhemmin kouluun mennyt kun loppuvuodesta olen syntynyt. Pikkupoika on siinä hilkulla että oppii ryömimään, ja muutenkin iloinen ja aurinkoinen, perustyytyväinen ja aivan ihana poika. Kaikki soseet porkkanasta liha-perunasoseen kautta omena-päärynäsoseeseen menee yhtä iloisesti alas, ei nirsoile ollenkaan. Eipä nirsoile esikoinenkaan... Tuommoisille pojille on ilo laittaa ruokaa pienemmälläkin budjetilla =) (teen siis pikkupojankin ruoat pääasiassa itse, maidonkorviketta lukuunottamatta tietenkin)
Ja toinen ilo on ajatus ajasta kun tuo mulkero on poissa täältä, ja saan jatkaa elämääni rauhassa ja tasapainossa poikieni kanssa. Vaikka luulen että se kyllä meinaa tehdä mun elämääni niin hankalaksi kun mahdollista tuon pikkupojan tapaamisten ja elatusmaksujen kautta. Mutta niissä asioissa vissiin sossu auttaa... Eli en siitäkään ole niin huolissani, ainakaan vielä.