J
Jenni:_
Vieras
Meillä on 8kk vauva ja toinen tulossa, yllätysraskaus.
Meillä on aina ollut hyvä, sanoisinko loistava ja läheinen parisuhde miehen kanssa mutta viime ajat on olleet todella haastavia.
Vauva on kitissyt jo muutaman kuukauden ja yöt ovat menneet rikkonaisiksi sekä päivälläkin pitää olla koko ajan jotain virikettä tai kitisee ja itkee koko ajan.
Hampaita tehdään, yksi tullut läpi ikenen.
Miehen kanssa välini on kiristyneet,joka päivä tiuskitaan toisillemme, todella ilkeästikin ja mies on jopa sanonut häipyvänsä. Tuntuu ettei hän ymmärrä alkuunkaan miten vaikea ja väsyttävä tämä uusi raskaus on mulle kun esikoista pitää kuitenkin hoitaa enkä itse lepää juurikaan. Yölläkin pikkupätkissä vauvan vieressä nukun.
Mies osallistuu kyllä paljon lapsenhoitoon mutta mulla on itsellä sellainen huono tapa että haluan itse tehdä liikaa ja esim. en mene päivällä lepäämään jos mies sanoo että voin mennä nokosille, hän vahtii vauvaa. En halua kuormittaa miestä, varsinkaan jos vauva kitisee vain eikä mikään kelpaa.
No, joka tapauksessa, parisuhteemme tuntuu olevan lopussa. Olemme olleet yhdessä lähemmäs 10v. mutta tuntuu että tämä vauvavuosi hajottaa meidät. Tuntuu että mies on todella lapsellinen ja vänkättää tyhjästä kuin ärsyttääkseen mua. Oli ihan erilainen esikoisen raskausaikana ja otti mut huomioon yms. Ymmärrän että nyt on erilainen aika kun on tarvitseva vauva koko ajan mutta kaipaisin edes lohduttavia sanoja.
Tuo hampaidenteko/jatkuva kitinä kiristää hermoja niin paljon että olen monet itkut päästänyt ja sit kun mies ei oikeasti mieti yhtään mitä sanoo. Loukkaa mua todella pahasti välillä. Myönnän etten ole itsekään mikään enkeli hormonihuuruissani mutta pitäisi vähän ajatella.
Tuntuu että kaikki aito läheisyys on kaikonnut suhteestamme. Ennen olimme koko ajan lähekkäin ja halimme yms. Nyt sille ei ole enää aikaa eikä edes yritystä. Kaikki aika menee lapseen. Seksiä enää harvoin. Ei kiinnosta eikä tee mieli, ahdistaa asua enää tuon ihmisen kanssa. Jotenkin huono ja surullinen olo kotona koko ajan.
Olen sitä mieltä että kaikella on tarkoituksensa mutta tämä uusi raskaus tuli liian pian. Minulla oli paljon tekemistä ja henkistä työstämistä asian suhteen mutta nyt olen sinut raskauden kanssa.
Lastenhoitoapua ei ole, sukulaiset kaukana ja en varmaan edes luottaisi keneenkään koska en ole lasta antanut hoitoon koskaan. Tuntuu vaan että joskus edes yhdet päikkärit tekisi niin terää itselle kun kuitenkin tämä raskausaika väsyttää, olen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti.
Pelottaa mitä suhteellemme käy. Aina sama juttu, sovitaan kyllä ja pyydetään anteeksi mutta tiuskiminen ja riitely alkaa jo kohta uudestaan.
Rakastan kyllä miestä mutta on alkanut ahdistaa niin pirusti. Pelottaa myös mahdollinen ero kun sitten asuisin kahden pienen lapsen kanssa yksin.
Mulla on nytkin tätä kirjoittaessani fyysisestikin niin huono olo että oksettaa melkein ja mahanpohjassa puristaa.
Yritän joka päivä olla menettämättä hermoja lapsen lähellä mutta joskus nekin menee ja pyydän anteeksi ja pusuttelen vauvaa. Nyt olen päättänyt etten hermostu vauvan kitinään/huutoon tai hänen lähellään mutta vaikeaa tämä on. En olisi voinut kuvitellakaan miten vaikeaa. Omaa elämää tai edes tv:n katselua ei ole ollut kuukausiiin, olemme eläneet niin sanotusti lapsen tahtiin ja menneet illalla nukkumaan kun lapsikin nukahtaa eli yhteistä aikaa ei jää. Taustalla pelko että lapsi valvoo paljon yöllä joten on nukuttava kun hänkin menee illalla nukkumaan.
Kaiken lisäksi nukkui ennen omassa pinnasängyssään mutta alkoi siellä huutamaan jatkuvasti niin nyt on meidän sängyssä minun kanssani ja miehelle ei ole samassa sängyssä tilaa, nukkuu lattialla.
Onko muilla ollut samanlaista ja miten tästä selviää vai onko ero välttämätön? Helpottaako koskaan?
Joo, esikoinen kasvaa päivä päivältä, sitä olen itselleni hokenut mutta kohta syntyy toinen ja kaikki alkaa alusta..
Meillä on aina ollut hyvä, sanoisinko loistava ja läheinen parisuhde miehen kanssa mutta viime ajat on olleet todella haastavia.
Vauva on kitissyt jo muutaman kuukauden ja yöt ovat menneet rikkonaisiksi sekä päivälläkin pitää olla koko ajan jotain virikettä tai kitisee ja itkee koko ajan.
Hampaita tehdään, yksi tullut läpi ikenen.
Miehen kanssa välini on kiristyneet,joka päivä tiuskitaan toisillemme, todella ilkeästikin ja mies on jopa sanonut häipyvänsä. Tuntuu ettei hän ymmärrä alkuunkaan miten vaikea ja väsyttävä tämä uusi raskaus on mulle kun esikoista pitää kuitenkin hoitaa enkä itse lepää juurikaan. Yölläkin pikkupätkissä vauvan vieressä nukun.
Mies osallistuu kyllä paljon lapsenhoitoon mutta mulla on itsellä sellainen huono tapa että haluan itse tehdä liikaa ja esim. en mene päivällä lepäämään jos mies sanoo että voin mennä nokosille, hän vahtii vauvaa. En halua kuormittaa miestä, varsinkaan jos vauva kitisee vain eikä mikään kelpaa.
No, joka tapauksessa, parisuhteemme tuntuu olevan lopussa. Olemme olleet yhdessä lähemmäs 10v. mutta tuntuu että tämä vauvavuosi hajottaa meidät. Tuntuu että mies on todella lapsellinen ja vänkättää tyhjästä kuin ärsyttääkseen mua. Oli ihan erilainen esikoisen raskausaikana ja otti mut huomioon yms. Ymmärrän että nyt on erilainen aika kun on tarvitseva vauva koko ajan mutta kaipaisin edes lohduttavia sanoja.
Tuo hampaidenteko/jatkuva kitinä kiristää hermoja niin paljon että olen monet itkut päästänyt ja sit kun mies ei oikeasti mieti yhtään mitä sanoo. Loukkaa mua todella pahasti välillä. Myönnän etten ole itsekään mikään enkeli hormonihuuruissani mutta pitäisi vähän ajatella.
Tuntuu että kaikki aito läheisyys on kaikonnut suhteestamme. Ennen olimme koko ajan lähekkäin ja halimme yms. Nyt sille ei ole enää aikaa eikä edes yritystä. Kaikki aika menee lapseen. Seksiä enää harvoin. Ei kiinnosta eikä tee mieli, ahdistaa asua enää tuon ihmisen kanssa. Jotenkin huono ja surullinen olo kotona koko ajan.
Olen sitä mieltä että kaikella on tarkoituksensa mutta tämä uusi raskaus tuli liian pian. Minulla oli paljon tekemistä ja henkistä työstämistä asian suhteen mutta nyt olen sinut raskauden kanssa.
Lastenhoitoapua ei ole, sukulaiset kaukana ja en varmaan edes luottaisi keneenkään koska en ole lasta antanut hoitoon koskaan. Tuntuu vaan että joskus edes yhdet päikkärit tekisi niin terää itselle kun kuitenkin tämä raskausaika väsyttää, olen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti.
Pelottaa mitä suhteellemme käy. Aina sama juttu, sovitaan kyllä ja pyydetään anteeksi mutta tiuskiminen ja riitely alkaa jo kohta uudestaan.
Rakastan kyllä miestä mutta on alkanut ahdistaa niin pirusti. Pelottaa myös mahdollinen ero kun sitten asuisin kahden pienen lapsen kanssa yksin.
Mulla on nytkin tätä kirjoittaessani fyysisestikin niin huono olo että oksettaa melkein ja mahanpohjassa puristaa.
Yritän joka päivä olla menettämättä hermoja lapsen lähellä mutta joskus nekin menee ja pyydän anteeksi ja pusuttelen vauvaa. Nyt olen päättänyt etten hermostu vauvan kitinään/huutoon tai hänen lähellään mutta vaikeaa tämä on. En olisi voinut kuvitellakaan miten vaikeaa. Omaa elämää tai edes tv:n katselua ei ole ollut kuukausiiin, olemme eläneet niin sanotusti lapsen tahtiin ja menneet illalla nukkumaan kun lapsikin nukahtaa eli yhteistä aikaa ei jää. Taustalla pelko että lapsi valvoo paljon yöllä joten on nukuttava kun hänkin menee illalla nukkumaan.
Kaiken lisäksi nukkui ennen omassa pinnasängyssään mutta alkoi siellä huutamaan jatkuvasti niin nyt on meidän sängyssä minun kanssani ja miehelle ei ole samassa sängyssä tilaa, nukkuu lattialla.
Onko muilla ollut samanlaista ja miten tästä selviää vai onko ero välttämätön? Helpottaako koskaan?
Joo, esikoinen kasvaa päivä päivältä, sitä olen itselleni hokenut mutta kohta syntyy toinen ja kaikki alkaa alusta..
