Vauva+uusi raskaus+mureneva parisuhde

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Jenni:_
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
J

Jenni:_

Vieras
Meillä on 8kk vauva ja toinen tulossa, yllätysraskaus.
Meillä on aina ollut hyvä, sanoisinko loistava ja läheinen parisuhde miehen kanssa mutta viime ajat on olleet todella haastavia.
Vauva on kitissyt jo muutaman kuukauden ja yöt ovat menneet rikkonaisiksi sekä päivälläkin pitää olla koko ajan jotain virikettä tai kitisee ja itkee koko ajan.
Hampaita tehdään, yksi tullut läpi ikenen.
Miehen kanssa välini on kiristyneet,joka päivä tiuskitaan toisillemme, todella ilkeästikin ja mies on jopa sanonut häipyvänsä. Tuntuu ettei hän ymmärrä alkuunkaan miten vaikea ja väsyttävä tämä uusi raskaus on mulle kun esikoista pitää kuitenkin hoitaa enkä itse lepää juurikaan. Yölläkin pikkupätkissä vauvan vieressä nukun.
Mies osallistuu kyllä paljon lapsenhoitoon mutta mulla on itsellä sellainen huono tapa että haluan itse tehdä liikaa ja esim. en mene päivällä lepäämään jos mies sanoo että voin mennä nokosille, hän vahtii vauvaa. En halua kuormittaa miestä, varsinkaan jos vauva kitisee vain eikä mikään kelpaa.
No, joka tapauksessa, parisuhteemme tuntuu olevan lopussa. Olemme olleet yhdessä lähemmäs 10v. mutta tuntuu että tämä vauvavuosi hajottaa meidät. Tuntuu että mies on todella lapsellinen ja vänkättää tyhjästä kuin ärsyttääkseen mua. Oli ihan erilainen esikoisen raskausaikana ja otti mut huomioon yms. Ymmärrän että nyt on erilainen aika kun on tarvitseva vauva koko ajan mutta kaipaisin edes lohduttavia sanoja.
Tuo hampaidenteko/jatkuva kitinä kiristää hermoja niin paljon että olen monet itkut päästänyt ja sit kun mies ei oikeasti mieti yhtään mitä sanoo. Loukkaa mua todella pahasti välillä. Myönnän etten ole itsekään mikään enkeli hormonihuuruissani mutta pitäisi vähän ajatella.
Tuntuu että kaikki aito läheisyys on kaikonnut suhteestamme. Ennen olimme koko ajan lähekkäin ja halimme yms. Nyt sille ei ole enää aikaa eikä edes yritystä. Kaikki aika menee lapseen. Seksiä enää harvoin. Ei kiinnosta eikä tee mieli, ahdistaa asua enää tuon ihmisen kanssa. Jotenkin huono ja surullinen olo kotona koko ajan.
Olen sitä mieltä että kaikella on tarkoituksensa mutta tämä uusi raskaus tuli liian pian. Minulla oli paljon tekemistä ja henkistä työstämistä asian suhteen mutta nyt olen sinut raskauden kanssa.
Lastenhoitoapua ei ole, sukulaiset kaukana ja en varmaan edes luottaisi keneenkään koska en ole lasta antanut hoitoon koskaan. Tuntuu vaan että joskus edes yhdet päikkärit tekisi niin terää itselle kun kuitenkin tämä raskausaika väsyttää, olen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti.
Pelottaa mitä suhteellemme käy. Aina sama juttu, sovitaan kyllä ja pyydetään anteeksi mutta tiuskiminen ja riitely alkaa jo kohta uudestaan.
Rakastan kyllä miestä mutta on alkanut ahdistaa niin pirusti. Pelottaa myös mahdollinen ero kun sitten asuisin kahden pienen lapsen kanssa yksin.
Mulla on nytkin tätä kirjoittaessani fyysisestikin niin huono olo että oksettaa melkein ja mahanpohjassa puristaa.
Yritän joka päivä olla menettämättä hermoja lapsen lähellä mutta joskus nekin menee ja pyydän anteeksi ja pusuttelen vauvaa. Nyt olen päättänyt etten hermostu vauvan kitinään/huutoon tai hänen lähellään mutta vaikeaa tämä on. En olisi voinut kuvitellakaan miten vaikeaa. Omaa elämää tai edes tv:n katselua ei ole ollut kuukausiiin, olemme eläneet niin sanotusti lapsen tahtiin ja menneet illalla nukkumaan kun lapsikin nukahtaa eli yhteistä aikaa ei jää. Taustalla pelko että lapsi valvoo paljon yöllä joten on nukuttava kun hänkin menee illalla nukkumaan.
Kaiken lisäksi nukkui ennen omassa pinnasängyssään mutta alkoi siellä huutamaan jatkuvasti niin nyt on meidän sängyssä minun kanssani ja miehelle ei ole samassa sängyssä tilaa, nukkuu lattialla.
Onko muilla ollut samanlaista ja miten tästä selviää vai onko ero välttämätön? Helpottaako koskaan?
Joo, esikoinen kasvaa päivä päivältä, sitä olen itselleni hokenut mutta kohta syntyy toinen ja kaikki alkaa alusta..:unsure:
 
Lisäystä vielä: eli jos joku ei saanut kiinni tuosta kirjoituksestani niin olen todella todella todella ja vielä kerran todella stressaantunut. Tämä ei voi olla hyväksi uudelle vauvalle joka tuolla masussa kasvaa :cry:
 
kyllä se varmaan alkaa murenemaan, jos mies tarjoaa apua, ja sulle ei kelpaa. ja sitten oot väsynyt ja kiukkuinen. mee nukkumaan silloin kun sulla on mahdollisuus. jätä vauva välillä miehelle ja mee vaikka lenkille tai kaverille tai uimaan tai mihin tahansa.
 
Tuollaista se usein on pienen lapsen kanssa. Kuten itsekin sanot, sinun pitäisi luottaa enemmän miehen taitoihin ja ottaa ne päikkärit, kun mies kehottaa. Tällöin et väsymyksen vuoksi olisi niin äreä ja mieskin voisi tykätä olla kahden lapsen kanssa. Hän voisi tuntea itsensä tärkeäksi ja saisi itseluottamusta kun selviää hommasta.
On ihan järkevää nukkua kun lapsikin nukkuu, mutta kai sitä voi vaikka yhtenä iltana ottaa kahdenkeskistä aikaa ja vaikka katsoa elokuvaa ja olla lähekkäin. Ei sitä nukkumista kannata kaiken edelle laittaa.
Jutelkaa, jutelkaa ja jutelkaa.
 
Pettikö ehkäisy kun noin pian raskaana vai olikokaan ehkäisyä? No, se ei kuulu muille, tuli vaan mieleen.
Raskas tilanne. Pisti kyllä silmään että mies käskee sun mennä nukkumaan etkä mene. Miksi?? Tottakai jätät vauvan miehelle ja menet nukkumaan kun on tilaisuus. Unettomuus pahentaa tilannetta paljon.
Tyypillistä pikkulapsiperheen arkea tuo, mutta kieltämättä pahempi kun vanhempien välit nuo. Hakeutukaa nyt kiireesti vaikka perheneuvolaan jos ette pysty itse keskustelemaan asioista. Että syntyvällä lapsellakin olis perhe. Mutta jos mies ei ymmärrä eikä tee omaa osuuttaan, hankalaa on..
 
Mun on vaikea mennä lepäämään jos lapsi ei nuku päikkäreitä koska ajattelen että mistäkin väsyttää yhtä paljon ja että mikä ihmeen oikeus mulla olisi nukkua..
 
Älä ota stressiä parisuhteesta, vaan hoida omaa jaksamistasi ensin! Nyt ihan oikeasti korvatulpat korviin ja päikkäreille. Mies luultavasti reagoi osittain sinun väsymykseen, koska kokemuksesta tiedän ettei väsynyt ihminen ole kovin mukavaa seuraa. Sano miehelle suoraan ettet halua erota ja alat sen vuoksi petrata omaa jaksamistasi. Ja marttyyrius pois! Mies oppii vain tekemällä, joten on älytöntä ettet anna hänen olla vauvan kanssa yksin. Sitten kun olet saanut oman olosi paremmaksi, on sinulla mahdollisuus panostaa myös parisuhteeseen. Ja sun ois parasta opetella itsestä huolehtimista nyt, kun teillä on "vain" yksi lapsi, koska sitten kun vauva syntyy eikä mies ole tottunut hoitamaan edes isompaa niin olet pulassa etkä varmasti uskalla jättää miestä kahden lapsen kanssa kun et tehnyt sitä edes yhden kanssa.
 
Mun on vaikea mennä lepäämään jos lapsi ei nuku päikkäreitä koska ajattelen että mistäkin väsyttää yhtä paljon ja että mikä ihmeen oikeus mulla olisi nukkua..
Nukutte ne päikkärit vuoropäivinä, problem solved.

Meillä on kaksoset ja elämä välillä hullun myllyä, mutta molemmat otetaan vuorotellen niitä omia hetkiä. Kun itse saa levättyä, jaksaa vastavuoroisesti päästää myös toisen hyvillä mielin lepäämään. Lopeta siis tuo kierre.
 
Yölläkin pikkupätkissä vauvan vieressä nukun.
Mies osallistuu kyllä paljon lapsenhoitoon mutta mulla on itsellä sellainen huono tapa että haluan itse tehdä liikaa ja esim. en mene päivällä lepäämään jos mies sanoo että voin mennä nokosille, hän vahtii vauvaa. En halua kuormittaa miestä, varsinkaan jos vauva kitisee vain eikä mikään kelpaa.

..........

Lastenhoitoapua ei ole, sukulaiset kaukana ja en varmaan edes luottaisi keneenkään koska en ole lasta antanut hoitoon koskaan. Tuntuu vaan että joskus edes yhdet päikkärit tekisi niin terää itselle kun kuitenkin tämä raskausaika väsyttää, olen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti.

Missäköhän lienee vika? Olet "hieman" ristiriitainen itsesi kanssa. Ero ei auta ollenkaan. Tämä kuulostaa varmaan tässä hetkessä raskaalta kuulla, mutta kun nuorin on 2-3 v., niin kyllä sitten jo helpottaa. Se aika kyllä kuluu nopeammin kuin kuvittelet. Ei kaikkea kannata heittää menemään sen takia. Elämää on sen muutaman vuoden jälkeenkin. On siitä miehestä nyt jotain apua sentään... varmasti aika paljonkin, mutta kun et itse vain ota apua vastaan, etta missäköhän lienee vika? Ei se mies siitä eroamalla korjaannu varsinkin, kun iso osa "viasta" on sinussakin kirjoituksesikin perusteella. Sitä paitsi, parempi, jos se mies mies on siinä, jos auttaa edes vähän. Pienikin apu on parempi kuin ei mitään. Oletko tosissasi miettinyt vaihtoehtoasi, että välillä olisit ihan kokonaan yksin lasten kanssa, ja välillä joutuisit luottaa miehen hoitoon 100 %, kun lapset olisivat hänen vuorollaan hänen hoivissaan, vaikka et nytkään luota muihin?

Älä nyt tee mitään hölmöä. Kyllä se muutama vuosi vierähtää nopeammin kuin kuvittelet, vaikkei hetkellisesti siltä tunnu. Yrittäkää olla toisillenne hyviä. Hyvä ruokkii hyvää jne. Tsemppiä!
 
Katsoppas nyt peiliin. Ja sanon tämän kaikella sydämmelläni. Sinä kaipaat unta. Ja miesxluottamusta, että annat hänenkin ottaa oikeasti vastuu lapsesta. Se on hänenkin lapsi. Käytöksesi voi tuntua miehestäsi hyvin omistavalta ja pois työtävältä. On vain väsynyt sinä ja lapsi. Mies ob ulkopuolinen. Mitä itse ajattelisit jos tarjoaisit toiselle apua ja hän toistuvasti kieltäytyisi siitä?.

Minulla on kaksi lasta, pienellä ikäerolla (vain 11kk... tosin pienempi syntyi keskosena). Siitä selviää hyvin kun on KAKSI huolehtivaa vanhempaa. Siinä annetaa vuorotellen toiselle mahdollisuus nukkua jos ja kun väsyttää. Puhutaan rehellisesti väsystä. Ja ennen kaikkea laitetaan se tenava (t) nukkumaan toisina iltoina ihan itsekseen ja otetaan aikaa läheisyydelle. Oli se sitten vaikka vaan yhteinen saunahetki, elokuvan katselu, illallinen (vaikka noudettuna jos ei jaksa tehdä). Painonkuitenkin sanalle OTETAAN aika. Se ei ole lapselta pois. Mutta se on lapselta pois jos vanhempien välit rakoilee ja jopa katkeaa. Priorisointi meillä ollut aina niin että parisuhde on koko perheen perustukset. Sen perustuksen ei saa antaa romahtaa koska silloin hajoaa se koti, turva, joka on lapselle elin ehto.
 
Pieni varoitus sitten vielä etukäteen... kahden pienen kanssa tulee toki hetkellisesti olemaan rankempaa, joten kestä vaan sekin, sillä se "maksaa" kyllä itsensä takaisin. Niistä lapsista on aika pian toinen toisilleen seuraa, ja sinä pääset hieman helpommalla, kun he viihdyttävät toinen toistaan, eikä sinua tarvita joka hetki leikkikaveriksi. :)
 
Kyllä minäkin miehenä kiukustuisin tuossa tilanteessa. Mies näkee väsysi ja haluaisi auttaa. Mutta sinä et anna hänen auttaa ja silti itket väsyä. melko ristiriita. Et sen vertaa luota omaan puolisoosi ja lapsen isään. Kohta tilanne se, että mies ei edes tarjoa apuaan vaan alkaa paeta kodin ulkopuolelle kotoa kun ei jaksa sielä ellei saa auttaa ja eukko vaan kiukkuaa väsyneenä muutei valmis asialle mitään tekemään. Elä sitten itke että mies ei ole apuna. Ei hän vuosia jaksa turhaan apua tyrkyttää ja kokea itseään hyödyttömäksi ja huonoksi kun ei omalle puolisollekaan kelpaa eikä puoliso luota taitoihin. Itsellä ollut iso opettelu että annan muiden auttaa, mutta se on koko perheen parhaaksi että minä myös levähdän. Minusta ei ole kenellekään apua jos väsyn niin että joudun johonki laitokseen levähtään tai en jaksa huolehtia enää mistään.
 
Lisäys vielä edelliseen. Elä liikaa stressaa miten stressi vaikuttaa tulevaan lapseen. Minä olin äärettömän väsynyt ja stresaantunut viimeisen odotusaikana. (parisuhde kuralla, äärettömän raskas odotusaika, kehitysvammainen, pitkäaikaissairas vauva jonka kanssa liki puolet odotusajasta sairaalassa, mies ja minä uupuneita) ja tämä viimeinen niin ihanan aurinkoinen luonne vaikka tuntuu omaa tahtoakin olevan. Onhan tämä välillä raskasta, mutta pikkuhiljaa alkaa parisuhde parantua. Minussa kyllä itsessä enemmän vikaa. Nyt lapset 5, 2,5 ja tasan vuoden nuorempi lapsi. Keskimmäinen eniten hoidettava.
 

Similar threads

Yhteistyössä