E
eräs onneton
Vieras
Ollaan oltu reilut 3 vuotta yhdessä saman katon alla, vajaa vuosi kihloissa ja nyt kaikki menee päin persettä. Meillä on alusta saakka ollut sellainen jännä viha/rakkaussuhde. Silloin kun menee hyvin, kaikki asiat on hyvin. Kun menee huonosti, silloin menee todella huonosti!
Mieheni on alkoholisti, vaikkei sitä itse myönnäkkään. Lisäksi hän on mielestäni nykyään hyvin vastenmielinen olento. Olen todentotta alkanut inhota ja vihata häntä. Miksi? No siksi kun kaikki on aina minun vika! Yritän määrätä kaikesta jos ehdotan esimerkiksi ranskanperunoita ruoaksi kun hän haluaisi italianpataa. Olen päällepäsmäri jos kipeänä ilmoitan etten kaipaa tänne meille vieraita. En ikinä tahdo meille ketään kylään, jos meillä on aivan järkyttävä sotku ja sanon, että nyt ei käy mutta tunnin päästä KÄY VALLANMAINOSTI. Hän pilkkaa minua ystäviensä kuullen. Ja niin kovalla äänellä että varmasti jokaiselle menee perille, että "Eihän se nyt ruusu ole, mutta kukkiihan se perunakin", "Vittu se on porollakin, mutta eri telinees joten miksen mä muijaani panis? Voihan sitä laittaa silmät kii tai muijalle paperipussin päähän!"(Silti osan minusta rakastaa häntä, olis helpompaa lähteä jos ei rakastaisi...)
Minusta on puolestaan tullut maailmaa vihaava ja aina kiukkuinen vanha akka! En haluaisi olla, mutta olen myrkyttänyt vihalla itseni. Olen maanis-depressiivinen. Sairauteni oli pitkään hoitamatta sillä mieheni suhtautui kovin vihamielisesti lääkkeisiin. Viimeksi kun tapeltiin niin äijä tunki väkisin lääkkeitä suuhuni "kun kerta tykkään lääkkeistä niin kovasti ja niitä on niin kiva syödä". Onneksi yliannostus ei ollut vaarallisen suuri.Nyt hän haukkuu narkkariksi kun syön asianmukasesti lääkkeitäni. Huomaan jo oloni hitusen paremmaksi... Olen nykyään vaan aina niin karmea ihminen vastavuoroisesti miestäni kohtaan. Rähjään pienimmästäkin asiasta. Pinna palaa heti, kun äijä tulee edes vähän kännissä kotiin.
Olen yrittänyt lähteä tästä epäterveestä suhteesta monesti, enkä ole onnistunut. Teen lähtöä jälleen kerran, mutta pelottaa että mieheni lässyttää kuinka rakastaa minua niin kauan, että sydämeni sulaa.
pelkään vain tappavani mieheni jonakin päivänä. Olen harkinnut monesti itsemurhaa ja suunnitellut kuinka tapan mieheni.
Jos nyt onnistun lähtemään... (vaikka tuntuu tällä hetkellä että kuolen justiinsa tähän paikkaan ja toivon että saamme suhteemme kuntoon jne)... olen varmasti yksin onnellisempi kuin tässä pienoishelvetissä!
Mieheni on alkoholisti, vaikkei sitä itse myönnäkkään. Lisäksi hän on mielestäni nykyään hyvin vastenmielinen olento. Olen todentotta alkanut inhota ja vihata häntä. Miksi? No siksi kun kaikki on aina minun vika! Yritän määrätä kaikesta jos ehdotan esimerkiksi ranskanperunoita ruoaksi kun hän haluaisi italianpataa. Olen päällepäsmäri jos kipeänä ilmoitan etten kaipaa tänne meille vieraita. En ikinä tahdo meille ketään kylään, jos meillä on aivan järkyttävä sotku ja sanon, että nyt ei käy mutta tunnin päästä KÄY VALLANMAINOSTI. Hän pilkkaa minua ystäviensä kuullen. Ja niin kovalla äänellä että varmasti jokaiselle menee perille, että "Eihän se nyt ruusu ole, mutta kukkiihan se perunakin", "Vittu se on porollakin, mutta eri telinees joten miksen mä muijaani panis? Voihan sitä laittaa silmät kii tai muijalle paperipussin päähän!"(Silti osan minusta rakastaa häntä, olis helpompaa lähteä jos ei rakastaisi...)
Minusta on puolestaan tullut maailmaa vihaava ja aina kiukkuinen vanha akka! En haluaisi olla, mutta olen myrkyttänyt vihalla itseni. Olen maanis-depressiivinen. Sairauteni oli pitkään hoitamatta sillä mieheni suhtautui kovin vihamielisesti lääkkeisiin. Viimeksi kun tapeltiin niin äijä tunki väkisin lääkkeitä suuhuni "kun kerta tykkään lääkkeistä niin kovasti ja niitä on niin kiva syödä". Onneksi yliannostus ei ollut vaarallisen suuri.Nyt hän haukkuu narkkariksi kun syön asianmukasesti lääkkeitäni. Huomaan jo oloni hitusen paremmaksi... Olen nykyään vaan aina niin karmea ihminen vastavuoroisesti miestäni kohtaan. Rähjään pienimmästäkin asiasta. Pinna palaa heti, kun äijä tulee edes vähän kännissä kotiin.
Olen yrittänyt lähteä tästä epäterveestä suhteesta monesti, enkä ole onnistunut. Teen lähtöä jälleen kerran, mutta pelottaa että mieheni lässyttää kuinka rakastaa minua niin kauan, että sydämeni sulaa.
pelkään vain tappavani mieheni jonakin päivänä. Olen harkinnut monesti itsemurhaa ja suunnitellut kuinka tapan mieheni.
Jos nyt onnistun lähtemään... (vaikka tuntuu tällä hetkellä että kuolen justiinsa tähän paikkaan ja toivon että saamme suhteemme kuntoon jne)... olen varmasti yksin onnellisempi kuin tässä pienoishelvetissä!