Vakavasti sunnuntaiaamuna.. (parisuhdeasiaa)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Fleur de la Cour
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
F

Fleur de la Cour

Vieras
Vaikka tietenkin rakastan paljon ja elämän perusasiat on olleet aina mallillaan liitossamme, pystyn luottamaan siihen, että pankkitilille kerääntyy säästöjä ja jääkaapissa on ruokaa ja auton tankissa bensaa ja että tuo tietää miten asiat hoidetaan, on siis aikuinen, se kai se sana on.. mutta, mutta.. lähiaikoina olen miettinyt että tuo kumppanini on pohjimmiltaan hyvin julma ja tunteeton ihminen. Minä en ole siitä koskaan välittänyt, olen luovinut sen ohi, antanut toiselle tilaa olla välittämättä mun tunteista jos on niin halunnut (ja yleensähän siis on näin halunnut eikä ole sitä edes huomannut) mutta nyt kun lapsi kasvaa niin tuo julmuus alkaa kohdistua häneenkin ja se taas mulle ei sovi. Miten vastata lapsen kysymyksiin että miksi isä ei osaa ottaa toisia ihmisiä huomioon ja miksi se on niin ilkeä. Sillä mä en osaa mitään kasvatuksellista pointtia miehen touhuihin useinkaan esittää, niitä ei ole. Enkä pääse miehen kanssa asian ytimeen, hän ei vaan avaudu. Sillä on syvällä jossakin varmaan joku klikki jota se ei saa ikinä yksin auki. Tiedä sitten mitä henkistä julmuutta on lapsuudekodissaan kokenut oikeasti. Vähänpä sitä pohjimmiltaan kukaan näköjään puolisostaan tietää..
 
:( Mun mielestä raja menee siinä että jos lapsille aletaan olla ilkeitä, niin sitä mä en siedä. Silloin kun aikoinaan erosin vanhempien lapsieni isästä niin vaakakupissa painoi just lasten hyvinvointi. Itse olin siinä vaiheessa niin pohjaan ajettu etten jaksanut huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En toki tarjoa sinulle tuota aviero vaihtoehtoa ratkaisuna, kerroin vain oman kokemukseni. Vaikea tilanne, miten tuollaisen voi selittää lapselle... Siinä vääristyy kuva naiseudesta, siis se mikä kuva lapsella tulee olemaan naisena olemisesta. Tarkoitan siis sitä että alkaa kuvittelemaan että kaikki ilkeily yms on oikeutettua. Siis jos miehesi on ilkeä sua kohtaan. En osaa antaa mitään neuvoa. :(
 
Sanot miehesi olevan julma ja ilkeä mutta miten tämä ilmenee noin käytännön arjessa? Mihin aikoinaan miehessäsi ihastuit/rakastuit ja onko hän muuttunut jotenkin vai ovatko piirteet olleet aina yhtä voimakkaat? Mitä mieltä mies itse on, olisiko hän valmis esim.parisuhdeterapeutille?
 
Olen joskus vähän samasta asiasta kirjoittanut eli mieheni on varmaan ihan OK, nuo samat mitä kerroit on OK, mutta on varmasti tunteeton ja kova ihminen, en usko että ihan oikeasti välittää kenestäkään - me vaan sovitaan hänen elämäänsä jostain syystä, mutta aika erikoisia mielipiteitä laukoo, myös lasten kuullen ja toimii (nykyisin vähän vähemmän) täysin itsekkäästi joissain asioissa (tosin siskonsa on puolet pahempi, muutenkin ovat todella samanlaisia).

Missään tapauksessa ei ole ihan normaali tunne-elämältään tuo mieheni.

En nyt osaa oikein kirjoittaa, mutta tajusin pointtisi ja ihan samaa on meilläkin nähtävissä :/
 
Alkuperäinen kirjoittaja onni löytyy arjesta:
Sanot miehesi olevan julma ja ilkeä mutta miten tämä ilmenee noin käytännön arjessa? Mihin aikoinaan miehessäsi ihastuit/rakastuit ja onko hän muuttunut jotenkin vai ovatko piirteet olleet aina yhtä voimakkaat? Mitä mieltä mies itse on, olisiko hän valmis esim.parisuhdeterapeutille?

Välinpitämättömyys muiden tunteita kohtaan on ehkä nyt sellainen mikä ekaksi tulee mieleen. Hänen mielestään vain hän on oikeassa eikä muiden ajatuksilla ja tunteilla ole niin väliä. Hän kyllä tekee asioita joita minä pyydän, mutta en silti koskaan tunne että hän tekisi niitä siksi että haluaa olla miellyttävä tai hyvä minua kohtaan vaan siksi että hän joko tuntee asian velvollisuudekseen tai hän haluaa välttää sen että asiasta joutuu keskustelemaan (en nyt toki väitä etteikö hän omalla tavallaan rakastaisi, kyllähän hän minut on monesti jostakin pelastanut ja tehnyt asiat kuntoon kun minä olen ne tyrinyt ensin) Hän ei myöskään osaa kuunnella minua tai omaa lastaan, se liittyy kai siihen ettei hän pidä meidän ajatuksia ja mielipiteitä tärkeinä. Ja tuosta ideologiasta sitten nousee esille se julma toiminta, raivo, vähättely, ilkeät kommentit. Se mihin rakatuin aikoinaan oli turvallisuus ja järkevyys miehessäni, hän osasi pitää minusta huolta. kaipasin sitä silloin silä sitä ennen minusta ei ollut kukaan koskaan pitänyt huolta eikä kukaan ollut kertonut miten minun kannattaisi asioita tehdä. Se mitä jään kaipaamaan suhteessa on se, että haluaisin kuitenkin turvallisuuden lisäksi vielä tuntea itseni myös joskus prinsessaksi. Olen ehkä vaativa, mutta sellainen minusta miehen pitäisi olla, pitää huolta ja hemmotella. Mutta kuten sanottu, minulle saa tehdä mitä haluaa jos kuitenkin lapselle suo sen mitä kuuluukin. Eikä tämä nyt tarkoita suinkaan ettenkö kuitenkin rakasta miestä ja hän minua.
 
Mun mieheni kuulostaa/kuulosti hyvin samanlaiselta. Nyt vuosien taistelun jälkeen solmut ovat paljon auenneet. Siihen tarvittu järkyttävä panos minulta ja ammattilaisen luokse pakottaminen, johon hän suostui selkä seinää vasten ajettuna tasan yhden kerran, mutta se riitti ymmärryksen avaukseen, koska sen verran suoraa tekstiä mies kuitenkin sai.

Taustalla olivat, kuten yleensä aina, haavoittavat ja järkyttävätkin kokemukset lapsuudesta. Eli lapsen tunteiden ja tarpeiden mitätöintiä, äidin päällepäsmäröintiä ja isän pelolla kasvattamista.

Kaikki tämä p.aska alkoi sitten vähitellen kaatua minun ja lapsiemme niskaan, mihin en todellakaan voinut suostua ja alistua. Jouduin puhkaisemaan miehen suvun salaisen kuplan ja kertomaan, millainen mieheni oikeasti on. Sehän ei tietenkään miehen suvulle passannut ja minusta tehtiin yleissyyllinen kaikkiin mieheni ja perheemme ongelmiin.

Ongelmat alkoivat lopullisesti ratketa vasta, kun jätin ITSE mieheni vaille tunnepitoista huomiota, kun hän oli käyttäytynyt huonosti. Olin täysin kylmä hänelle ja sanoin, että ota itse vastuu ja mieti. Myös lapset alkoivat kasvettuaan kommentoida isälleen tyyliin tuo ei ole normaalia, olet lapsellinen, olet pimeä jne.

Miehen oli lopulta pakko kasvaa, avata tunnelukkojaan ja oppia sitä kautta isyys. Myös oman haavoittuvuuden oppiminen auttoi ja mies totesikin, että olen ensimmäinen ihminen, joka on rakastanut häntä ilman vaatimuksia. Järkyttävää siinä mielessä, että se ei ollut hänen oma äitinsä!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kohtalotoveri:
Mun mieheni kuulostaa/kuulosti hyvin samanlaiselta. Nyt vuosien taistelun jälkeen solmut ovat paljon auenneet. Siihen tarvittu järkyttävä panos minulta ja ammattilaisen luokse pakottaminen, johon hän suostui selkä seinää vasten ajettuna tasan yhden kerran, mutta se riitti ymmärryksen avaukseen, koska sen verran suoraa tekstiä mies kuitenkin sai.

Taustalla olivat, kuten yleensä aina, haavoittavat ja järkyttävätkin kokemukset lapsuudesta. Eli lapsen tunteiden ja tarpeiden mitätöintiä, äidin päällepäsmäröintiä ja isän pelolla kasvattamista.

Kaikki tämä p.aska alkoi sitten vähitellen kaatua minun ja lapsiemme niskaan, mihin en todellakaan voinut suostua ja alistua. Jouduin puhkaisemaan miehen suvun salaisen kuplan ja kertomaan, millainen mieheni oikeasti on. Sehän ei tietenkään miehen suvulle passannut ja minusta tehtiin yleissyyllinen kaikkiin mieheni ja perheemme ongelmiin.

Ongelmat alkoivat lopullisesti ratketa vasta, kun jätin ITSE mieheni vaille tunnepitoista huomiota, kun hän oli käyttäytynyt huonosti. Olin täysin kylmä hänelle ja sanoin, että ota itse vastuu ja mieti. Myös lapset alkoivat kasvettuaan kommentoida isälleen tyyliin tuo ei ole normaalia, olet lapsellinen, olet pimeä jne.

Miehen oli lopulta pakko kasvaa, avata tunnelukkojaan ja oppia sitä kautta isyys. Myös oman haavoittuvuuden oppiminen auttoi ja mies totesikin, että olen ensimmäinen ihminen, joka on rakastanut häntä ilman vaatimuksia. Järkyttävää siinä mielessä, että se ei ollut hänen oma äitinsä!

Tuo mitä kirjoitat lapsuudenkodin asioista alkaa kuulostaa jotenkin hyvin mahdolliselta. Tosin miehen perheessä äiti on ollut päällepäsmäröijä ja rakastaa vieläkin lapsiaan eriarvoisina. Isä on ollut poissaoleva ja välinpitämätön lastensa kasvatusta kohtaan. Isänsä kanssa tosin mies tulee ihan hyvin toimeen nyt aikuisena eikä minullakaan appiukon suhten ole ollut ongelmia, mutta hän on melko saamaton persoona ihmissuhdeasioissa. Miehen lapsuudenkodissa äiti on ollut se pelottava ja julma luultavasti, koska vieläkin mies jättää mieluummin asiansa kertomatta äidilleen kun ei jaksa eikä kestä hänen kohtauksiaan jos asiat eivät häntä miellytä. Yhden lapsensa anoppi sai kasvatettua psykiatriseen avohoitoon asti, onneksi lankomieheni nykyään hyvän lääkityksen turvin voi jo melko kivasti. Eikä koskaan milloinkaan tässä perheessä saa kertoa tunteistaan eikä mitään perheen ulkopuolelle, kaikki salataan mieluummin. On varmasti hyvin vaikea osoittaa rakkautta puolisoa tai omaa lastaan kohtaan jos ei ole sitä kokenut silloin kun lapsuudessa olisi tarvinnut.
 

Yhteistyössä