Jotenkin luovuttaja olo, valakaa muhun positiivista mieltä!

[---]

Pitkän ja kivikkoisen tien jälkeen olen saanut hallintaan elämäni. Taustalla siis enemmän ja vähemmän masennusta, jonka johdosta elämänhallinta ja perheen arjen pyöritys takkusi pitkään.

Nyt jo useamman kuukauden olen osannut pitää kaikki langat käsissäni ja pyörittänyt arkea monen lapsen kanssa. Olen oppinut todella nauttimaan arjesta ja säännöllisestä rytmistä, sekä touhuista lasten kanssa. Ollaan leivottu ja askarreltukin lasten kanssa paljon, jopa niin, että on hämmästelty kuinka oikein jaksan touhuta niin paljon, ja olla niin pirteä. Eikä tuo mikään touhuaminen, edes siivouspäivät ole tuntuneet pakkopullalta.

Viimeaikoina on kuitenkin vaivannut yhteiselo miehen kanssa. Minusta on alkanut tuntumaan, ettei mieheni osaa lainkaan arvostaa tätä muutosta, vaan pitää minua täysin itsestään selvyytenä, eikä ota minun tarpeitani huomioon. Olen ihminen, joka kaipaa paljon läheisyyttä ja hellyyttä, mutta olen joustanut tästä äärettömän paljon, sillä mieheni on päinvastainen ihmistyyppi tämän asian suhteen.
Ehkä olen joustanut liikaakiin, sillä lähes kuukauden päivät hurahti niin, ettei välillämme tapahtunut seksiä lukuunottamatta mitään sellaista, mikä voisi viitata siihen, että olemme parisuhteessa. Vain se rutiininomainen, tunteeton tervehdyssuukko töistä tullessa, iltaisin hyvänyön toivotuksen yhteydessä sanottu "rakastan sua". Muuten läheisyys ja yhdessä olo on suorastaan loistanut poissaolollaan.

Nyt loppuviikosta otin asian puheeksi, ilman mitään riita tai tiuskimista. Asiallisesti kerroin, miltä minusta tuntuu. Kerroin myös sen, että kuukausiin mieheni ei ole suostunut lähtemään kanssani ulos syömään, pyynnöistä huolimatta.
Jotenkin kuvittelin, että mieheni olisi tuon ymmärtänyt, ja olisi tehnyt jotain muuttaakseen asia, varsinkin, kun perjantaina ehdotin, että lähtisimme ulos. Eilen illallakin vielä puhuin, että olisin halunnut lähteä käymään jossain. sain vastauksen, että onhan tässä vielä sunnuntai jäljellä.

Mutta ei. koko viikonloppu on mennyt jotenkin ohi, ja oloni on suorastaan masentunut. Tekisi mieli luovuttaa, heittää hanskat tiskiin, unohtaa säännölliset rytmit sun muut. Jotenkin tuntuu, että olen ihan kohtuuttoman pettynyt siitä, ettei mieheni vienyt minua syömään. Vaikka oikeastihan minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mieheni on viikonlopun aikana tehnyt ruuat ja siivonnut, ja jopa hieronut hartioitani oma-aloitteisesti.

Jotenkin olisin vain kaivannut tuulettumista poissa kotoa, ja samalla viettää aikaa mieheni kanssa kaksin.

Anteeksi sekava selitys, en oikein nyt itsekään ymmärrä tuntemuksiani.

 

["vieras"]

Anteeksi nyt vain mutta jos mies laittoi ruokaa ja hieroi hartioita, niin miten se olisi voinut tietää että haluat hänen vievän sinut syömään ulos jos et erikseen sitä sanonut?

Miehille pitää kertoa ihan sanallisessa muodossa että " haluan syömään ulos sunnuntaina" niin asia voi mennä jakeluun. Jos sanot että haluat että hän huomioi sinua paremmin, niin sehän tuli tuossa jo tehtyä.

Minusta odotat ihan ihmeitä mieheltäsi.

 

["a.p"]

siis sanoinkin, moneen otteeseen viikonlopun aikana, että haluan ulos. Että kaipaan sitä romantiikkaa kodin ulkopuolella, kaipaan tuulettumista, ja sitä, että saan laittautua "hyvällä syyllä".

 

["Lila"]

[QUOTE="vieras";23505797]Anteeksi nyt vain mutta jos mies laittoi ruokaa ja hieroi hartioita, niin miten se olisi voinut tietää että haluat hänen vievän sinut syömään ulos jos et erikseen sitä sanonut?

Miehille pitää kertoa ihan sanallisessa muodossa että " haluan syömään ulos sunnuntaina" niin asia voi mennä jakeluun. Jos sanot että haluat että hän huomioi sinua paremmin, niin sehän tuli tuossa jo tehtyä.

Minusta odotat ihan ihmeitä mieheltäsi.[/QUOTE]

Well, ilmeisesti takana jo pitkä avioliitto. Joten eiköhän ap:llä ole jo aika selvillä, millainen parisuhde heillä on. =)

 

["vieras"]

Öö, ensin kirjoitat, että miehesi ei koskaan huomioi sinua mitenkään ja sitten lisäät, että hän on mm. hieronut hartioitasi ja kokkaillut teille ruokaa... Siis millaista huomiota sitten oikein odotat mieheltäsi? Ja jos se ravintolakäynti oli sinulle niin tärkeä, olisit vaan ilmoittanut, että tunnin päästä sitten lähdetään, olehan valmiina. Joskus on vaan pakko ottaa ohjat käsiin jos meinaa jonnekin päästä.

Jotenkin tuo pettymyksesi ja ylireagointi tilanteeseen kertoo, ettei tilanteesi mieloenterveyden osalta ole ihan niin tasapainossa kuin nyt haluaisit jo uskoa.

 

[ippe harmaana]

wau! iltaisin rakastan sua ja suukkojakin. Meillä menee päiväkausia, varmaan viikkojakin ettei pusun pusua. Mulla kyllä koko imetyksen ajan (1,5 vuotta) ollut halut ihan nollassa, mut nyt kun on alkanut parantua niin mies ei enää taas vuorostaan...

 

["a.p"]

TÄnä viikonloppuna on mies tosiaan hieronut hartioitani, siivonnut ja kokannut koko perheelle.

Itse ehkä nyt ajateltuna jotenkin tuo tunne arvostuksen puutteesta jotenkin kulminoituu tuohon ulos lähtemiseen.
Jotenkin mielessäni yhdistän sen, ettei mieheni halua minun kanssani lähteä ulos pyynnöistäni huolimatta, siihen ettei hän koe minun tarvettani romantiikkaan ja vapaa-aikaan niin tärkeänä, että viitsisi sen takia vaivautua.

Tämä nyt ei ole vain tänä viikonloppuna. Useana viikonloppuna olen ehdottanut viime kuukausien aikana, että lähtisimme ulos, mutta mies ei suostu lähtemään. Ok, hänestä ei ole niin mukavaa syödä ulkona, ymmärrän kyllä sen. Mutta silti, mielestäni vastavuoroisuus on tärkeää, teen hänen vuokseen asioita, joista en ehkä niin itse välitä, mutta koska rakastan, koen ne sen arvoiseksi. samaa odotan häneltä. Ja tästä asiasta on kyllä puhuttu.