TYMPII AVIOEROT!!!!!!!!!!!

[sekoboltsi tilhi]

Mä harkitsin todella tarkkaan ennen ku lähdin eron tielle, usko pois vuosikausia yritin ja yritin tahtoa, jaksaa jatkaa. päätöksen jälkeenkin viel kerran mietin, et juu kyl mä voisin sietää tätä nykyelämääkin, juuri lasten takia, mut toisaalta pitääkö mulle tosiaan riittää se, et nippa nappa jaksan sietää omaa elämääni, jota käytännössä elän yksin lasten kanssa vaikka ulospäin näyttäisi, et mun rinnalla on mies sitä elämää elämässä. Ap:n ja muiden on syytä muistaa, et kaikki asiat ei ulkopuolisille näy vaikka ei varsinaisesti mitään kulissia pystyssä pidettäisikään.

tossa on hyvä pointti, riittääkö se muka oikeasti että sietää ja kestää elämäänsä??? ihan aikusiten oikeasti... mä haluan ainakin olla onnelinen ja tyytyväinen elämääni... oli se sitte yksin tai uudessa suhteessa.. sitä paitsi, mie voin kokemuksesta sanoa ettei mun pojasta mitenkään huomaa sitä että olen sen isästä eronnut.. enemmän isä viettää nyt aikaa poikansa kanssa kuin silloin kun oltiin yhdessä..

 

[sekoboltsi tilhi]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

 

[kolmen äiti]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Jos parisuhde selviää pikkulapsiajasta niin sitten selvitään kyllä mistä vaan!
Muistan elävästi ajan kun meillä oli 1-vuotias ja vauva, asuttiin ulkomailla...ei tukiverkostoa. Siitäkin selvittiin, vaikka rankkaa oli. Tuettiin toisiamme ja oltiin tooosi väsyneitä tuolloin.

 

[******]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

 

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

 

[sekoboltsi tilhi]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

1,5v on pitkä aika, kun toinen joutuu kantamaan koko hoitovastuun, valvomaan ja toinen vain toteaa että sä oot äiti, sun pitää jaksaa, itse olet tiesi valinnut.. ja ihan yhdessä lapsi haluttiin, että en pakottanut enkä kiristänyt.. eikä tosissaan ollut mitään merkkejä mistään "huonosta isäaineksesta" eikä ex ole huono isä, se vaan muutti mielensä sen suhteen että hoitovastuu on pelkästään äidillä...
miehellä on aikaa kasvaa sihen vanhemmuuteen sen saman 9kk odotusaikaa, sen pikkuvauva ajan..

 

[Huspati Huta]

Minun mielestäni enemminkin mennään naimisiin liian lyhyen yhdessäolon jälkeen, ihmisen kanssa jota ei tunneta, eikä tunneta itseäänkään.

 

[säälittävää]

No suurin ongelma on musta se, että nykyisin on tämä "kaikki mulle heti nyt" mentaliteetti. Eli muutetaan yhteen kun on tunnettu alle kuukausi, siitä kuukauden päästä pitää jo se vauva saada, naimisiin mennä ristiäisissä. Sitten vasta huomataan, etten mä oikeesti tunnekaan tota ihmistä. Tai no, tarkemmin yleensä väitetään "Se muuttui heti kun vauva syntyi, ennen se oli ihana, nyt se on sika". Ihminen näyttää sen aidon itsensä vasta joskus parin vuoden seurustelun jälkeen. Tutkimusten mukaan. Ei se ihminen ole muuttunut vauvan tulon myötä, se on vaan vihdoin se oma itsensä. Ja tämä asia tympäsee mua, ei niinkään ne erot.

Jokainen joka on joskus seurustellut tietää, että ensimmäinen vuosi on aivan mahtavaa, upeeta, Se Oikea jne. Mulla olisi varmaan jo 6 miehen kanssa lapsia jos olisin joka kerta antanut periksi sille alkuhuuman ihanuudelle ja varmuudelle. Onneksi ei ole, onneksi maltoin odottaa. Eihän tästä "kaikki mulle heti" ajatuksesta kärsi kun ne lapset jotka tehdään hetken mielijohteesta.

 

[sekoboltsi tilhi]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

 

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

Ja vessan peilistä ei ainakaan osasyyllistä löytynyt?

 

[sekoboltsi tilhi]

No suurin ongelma on musta se, että nykyisin on tämä "kaikki mulle heti nyt" mentaliteetti. Eli muutetaan yhteen kun on tunnettu alle kuukausi, siitä kuukauden päästä pitää jo se vauva saada, naimisiin mennä ristiäisissä. Sitten vasta huomataan, etten mä oikeesti tunnekaan tota ihmistä. Tai no, tarkemmin yleensä väitetään "Se muuttui heti kun vauva syntyi, ennen se oli ihana, nyt se on sika". Ihminen näyttää sen aidon itsensä vasta joskus parin vuoden seurustelun jälkeen. Tutkimusten mukaan. Ei se ihminen ole muuttunut vauvan tulon myötä, se on vaan vihdoin se oma itsensä. Ja tämä asia tympäsee mua, ei niinkään ne erot.

Jokainen joka on joskus seurustellut tietää, että ensimmäinen vuosi on aivan mahtavaa, upeeta, Se Oikea jne. Mulla olisi varmaan jo 6 miehen kanssa lapsia jos olisin joka kerta antanut periksi sille alkuhuuman ihanuudelle ja varmuudelle. Onneksi ei ole, onneksi maltoin odottaa. Eihän tästä "kaikki mulle heti" ajatuksesta kärsi kun ne lapset jotka tehdään hetken mielijohteesta.

no tuo että ihminen ei muutu vauvan tulon myötä ei pidä paikkaansa, me oltiin miehen kanssa 3v yhdessä ennen naimisiin menoa,4v ennen kuin lapsi syntyi.. joten eiköhän siinä ollut ensi huuma jo karissut...

 

[mum84]

Me ei olla naimisissa, mutta meillä on kylläkin 2 lasta ja kolmas tulossa ja täytyy sanoa että ihan helpolla minua ei saa eroamaan, eikä luovuttamaan tämän perheen suhteen. N. 8 vuotta ollaan yhdessä nyt oltu. Kaksi sellaista asiaa kuitenkin on joita en ikinä missään olosuhteissa pysty antamaan anteeksi ja ne ovat lyöminen ja pettäminen. Mikäli jompikumpi näistä tapahtuu, ero seuraa aivan väittömästi. Minä en voisi kuvitellakaan jääväni lasten kanssa väkivaltaiseen suhteeseen enkä pakottaa lapsia katsomaan sellaista parisuhdetta jossa toiseen ei luoteta eikä minkäänlaista kunnioitusta puolisoa kohtaan löydy. Niin monen perheen olen ihan lähipiirissä nähnyt rikkoutuvan pettämisen takia.

 

No suurin ongelma on musta se, että nykyisin on tämä "kaikki mulle heti nyt" mentaliteetti. Eli muutetaan yhteen kun on tunnettu alle kuukausi, siitä kuukauden päästä pitää jo se vauva saada, naimisiin mennä ristiäisissä. Sitten vasta huomataan, etten mä oikeesti tunnekaan tota ihmistä. Tai no, tarkemmin yleensä väitetään "Se muuttui heti kun vauva syntyi, ennen se oli ihana, nyt se on sika". Ihminen näyttää sen aidon itsensä vasta joskus parin vuoden seurustelun jälkeen. Tutkimusten mukaan. Ei se ihminen ole muuttunut vauvan tulon myötä, se on vaan vihdoin se oma itsensä. Ja tämä asia tympäsee mua, ei niinkään ne erot.

Jokainen joka on joskus seurustellut tietää, että ensimmäinen vuosi on aivan mahtavaa, upeeta, Se Oikea jne. Mulla olisi varmaan jo 6 miehen kanssa lapsia jos olisin joka kerta antanut periksi sille alkuhuuman ihanuudelle ja varmuudelle. Onneksi ei ole, onneksi maltoin odottaa. Eihän tästä "kaikki mulle heti" ajatuksesta kärsi kun ne lapset jotka tehdään hetken mielijohteesta.

no tuo että ihminen ei muutu vauvan tulon myötä ei pidä paikkaansa, me oltiin miehen kanssa 3v yhdessä ennen naimisiin menoa,4v ennen kuin lapsi syntyi.. joten eiköhän siinä ollut ensi huuma jo karissut...

Eli tyypillinen viiden vuoden pikaliitto, jonka jälkeen erotaan naisen tahdosta. Jotenkin ei yllätä.

 

[sekoboltsi tilhi]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

Ja vessan peilistä ei ainakaan osasyyllistä löytynyt?

no eipä kyllä, täydellinen olen
on mussakin vikoja, en mä erehdy luulemaan että kaikki ongelmat olis ollu miehen aiheuttamia, mutta valtaosa kyllä.. ja ne ongelmat mitä vauvan syntymän jälkeen tuli, oli pelkästään sen aiheuttamia ongelmia...

 

[hmm]

Rakkaus on myös sitä että toimii niin ettei toisen tarvitse olla kokoajan antamassa anteeksi.

Velvollisuus on mielestäni erittäin huono syy yhdessäoloon ja vain lasten vuoksi vielä huonompi. Ei lapset ole tyhmiä, kyllä ne ymmärtää.

Parempi eronneet, onnelliset vanhemmat kuin onnettomat jotka ovat yhdessä.

Tottakai onnelliset vanhemmat parempi lapselle. Mutta ei kestetä sitä että ei se jokapäivä ole yhtä huumaa. Eikä viitsitä taistella liiton eteen.

 

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

Ja vessan peilistä ei ainakaan osasyyllistä löytynyt?

no eipä kyllä, täydellinen olen
on mussakin vikoja, en mä erehdy luulemaan että kaikki ongelmat olis ollu miehen aiheuttamia, mutta valtaosa kyllä.. ja ne ongelmat mitä vauvan syntymän jälkeen tuli, oli pelkästään sen aiheuttamia ongelmia...

Ettei kuitenkin osasyynä olisi ollut sinun odotustesi ja haaveittesi ja todellisuuden kohtaamattomuus? Ja siinä et suostunut tinkimään?

 

[sekoboltsi tilhi]

No suurin ongelma on musta se, että nykyisin on tämä "kaikki mulle heti nyt" mentaliteetti. Eli muutetaan yhteen kun on tunnettu alle kuukausi, siitä kuukauden päästä pitää jo se vauva saada, naimisiin mennä ristiäisissä. Sitten vasta huomataan, etten mä oikeesti tunnekaan tota ihmistä. Tai no, tarkemmin yleensä väitetään "Se muuttui heti kun vauva syntyi, ennen se oli ihana, nyt se on sika". Ihminen näyttää sen aidon itsensä vasta joskus parin vuoden seurustelun jälkeen. Tutkimusten mukaan. Ei se ihminen ole muuttunut vauvan tulon myötä, se on vaan vihdoin se oma itsensä. Ja tämä asia tympäsee mua, ei niinkään ne erot.

Jokainen joka on joskus seurustellut tietää, että ensimmäinen vuosi on aivan mahtavaa, upeeta, Se Oikea jne. Mulla olisi varmaan jo 6 miehen kanssa lapsia jos olisin joka kerta antanut periksi sille alkuhuuman ihanuudelle ja varmuudelle. Onneksi ei ole, onneksi maltoin odottaa. Eihän tästä "kaikki mulle heti" ajatuksesta kärsi kun ne lapset jotka tehdään hetken mielijohteesta.

no tuo että ihminen ei muutu vauvan tulon myötä ei pidä paikkaansa, me oltiin miehen kanssa 3v yhdessä ennen naimisiin menoa,4v ennen kuin lapsi syntyi.. joten eiköhän siinä ollut ensi huuma jo karissut...

Eli tyypillinen viiden vuoden pikaliitto, jonka jälkeen erotaan naisen tahdosta. Jotenkin ei yllätä.

hah, 5v ei ole mikään pikaliitto.. 6-12kk on... ja mun tahdosta erottiin kun ei kerran muuten menny sanoma perille.. en mie ala kestämään ja sietämään mun elämää sen takia että lapsella olis ydinperhe.. paremmin nyt menee meillä kaikilla kolmella.. ja tämä on fakta

 

No suurin ongelma on musta se, että nykyisin on tämä "kaikki mulle heti nyt" mentaliteetti. Eli muutetaan yhteen kun on tunnettu alle kuukausi, siitä kuukauden päästä pitää jo se vauva saada, naimisiin mennä ristiäisissä. Sitten vasta huomataan, etten mä oikeesti tunnekaan tota ihmistä. Tai no, tarkemmin yleensä väitetään "Se muuttui heti kun vauva syntyi, ennen se oli ihana, nyt se on sika". Ihminen näyttää sen aidon itsensä vasta joskus parin vuoden seurustelun jälkeen. Tutkimusten mukaan. Ei se ihminen ole muuttunut vauvan tulon myötä, se on vaan vihdoin se oma itsensä. Ja tämä asia tympäsee mua, ei niinkään ne erot.

Jokainen joka on joskus seurustellut tietää, että ensimmäinen vuosi on aivan mahtavaa, upeeta, Se Oikea jne. Mulla olisi varmaan jo 6 miehen kanssa lapsia jos olisin joka kerta antanut periksi sille alkuhuuman ihanuudelle ja varmuudelle. Onneksi ei ole, onneksi maltoin odottaa. Eihän tästä "kaikki mulle heti" ajatuksesta kärsi kun ne lapset jotka tehdään hetken mielijohteesta.

no tuo että ihminen ei muutu vauvan tulon myötä ei pidä paikkaansa, me oltiin miehen kanssa 3v yhdessä ennen naimisiin menoa,4v ennen kuin lapsi syntyi.. joten eiköhän siinä ollut ensi huuma jo karissut...

Eli tyypillinen viiden vuoden pikaliitto, jonka jälkeen erotaan naisen tahdosta. Jotenkin ei yllätä.

hah, 5v ei ole mikään pikaliitto.. 6-12kk on... ja mun tahdosta erottiin kun ei kerran muuten menny sanoma perille.. en mie ala kestämään ja sietämään mun elämää sen takia että lapsella olis ydinperhe.. paremmin nyt menee meillä kaikilla kolmella.. ja tämä on fakta

Kyllä viisi vuotta on pikaliitto. Se on erittäin lyhyt aika ihmiselämässä. Tai tietysti jostain kaksikymppisestä se voi tuntua pieneltä ikuisuudelta, mutta lyhyt aika ihmissuhteeksi.

 

[ddff]

Onneksi minun äitini älysi erota isästämme melko nopeasti, eikä jäänyt vuosikausiksi roikkumaan kammottavaan suhteeseen 'lasten takia'. Mielummin onnellinen lapsuus äidin kanssa kuin pelottavassa ilmapiirissä molempien vanhempien kanssa.

 

[k]

Mä oon sitä mieltä, että arjen pyörittämisessa on tärkeää myös tukiverkosto ympärillä joka on aito.

Ap tapauksessa tuntuu siltä, että tuttavapariskunnan ympäristökin on aika oksettava, moralisoidaan ja märehditään muiden ongelmia. Ei ihme jos päätyy eroonkin kun ei enää tiedä mistä sitä tukea sais.

Eli, pidetään vaan huoli omista asioista ja jos ja kun joku tuttu elää vaikeita aikoja, oisko hyvä tukea ja auttaa eikä itkeä ja moralisoida ja märehtiä muiden ratkaisuja?

 

[juuh]

Tässä kohtaa ois hirmuhyvä aina ottaa mukaan kaikki erolapset, jotka ovat jo aikuisia keskusteluun. Ne, jotka itse tunnen, ovat aina toitottaneet, että elämä parani kummasti kun eroshokista selvisi ja näki, että isi ja äiti voivat olla erikseen onnellisia.

Okei, sanotaan, että kun erosi, ni lapsi toivoi, että EIvät olisi eronneet, mutta siitä kun pääsee yli.. En ole kuullut kenenkään toivovan, että vanhemmat olisivat jääneet lopullisesti siihen mätään suhteeseen.

 

[minä]

Mielestäni on erottu liian helposti, mikäli ei olla yritetty ennen eroa selvittää asioita, esim. parisuhdeterapiassa. Yhden tahtotila ei kuitenkaan riitä kovin pitkäksi aikaa, eli kummankin tulisi haluta yrittää ennen eroa.

 

[Annuska]

Minä olen monta kertaa ihmetellyt myös tätä erojen määrää. Kuinka mennään yhteen, ja sitten erotaan. Siinä on pakko olla jonkunlaista sokeutta, laiskuutta, kyvyttömyyttä tehdä työtä, kyvyttömyyttä rakentaa suhdetta.

Ensiksi on tämä porukka, jotka sekoaa renttuihin. Ei osata ajatella hiukan eteenpäin, ei osata katsoa edes hetkeä objektiivisesti, onko toisessa (tai itsessä tai siinä suhteessa) oikeasti edellytyksiä vakituiseen parisuhteeseen.

Sitten on pareja, joissa alku on ihana. Ollaan rakastuneita ja halutaan vilpittömästi hyvää itselle, toiselle ja suhteelle. Ei vaan osata muuttaa rakastumista rakkaudeksi Eikä kestetä sitä, että se huuma muuttuu. Ei tajuta, että siihen muuttumiseen voi ja pitää itse vaikuttaa. Ei se rakastumisen hyvä vain passiivisesti katoa jonnekin eikä valu käsien läpi. Siitä pitää muokata se tulevaisuuden suhde. Rakastumisen huumavaihe ei ole tavoite eikä pysyvä olotila, vaan se on taimi, josta pitää lähteä itse kasvattamaan!

Enkä ihan ymmärrä sitä pikkulapsivaiheen rasittavuuden loputonta syyttämistäkään. Vauva- ja pikkulapsivaihe oli ainakin meillä suuren ylpeyden, ilon ja yhteistyön vaihe. Oltiin väsyneitä, huolestuneita, kiukkuisia, tarpeet ja niiden tyydyttäminen olivat epätasapainossa aina välillä. Mutta me myös hitsauduimme yhdessä selviytymisen ja yhteistyön kautta yhteen, liimana oli suunnaton ilo ja ylpeys lapsista - sekä se työ, jota teimme selvitäksemme niistä lapsiperheen raskaista hetkistä.

 

[sekoboltsi tilhi]

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

Ja vessan peilistä ei ainakaan osasyyllistä löytynyt?

no eipä kyllä, täydellinen olen
on mussakin vikoja, en mä erehdy luulemaan että kaikki ongelmat olis ollu miehen aiheuttamia, mutta valtaosa kyllä.. ja ne ongelmat mitä vauvan syntymän jälkeen tuli, oli pelkästään sen aiheuttamia ongelmia...

Ettei kuitenkin osasyynä olisi ollut sinun odotustesi ja haaveittesi ja todellisuuden kohtaamattomuus? Ja siinä et suostunut tinkimään?

ei ollut, mä vaadin ainoastaan että mies ois kantanut osan hoitovastuusta.. sen että mä olisin saanut nukkua välillä.. kas kun mies oli yötöissä ja piti jatkuvaa yörytmiä, heräs iltapäivällä 17-18 ja meni nukkumaan aamuyöstä, oli aina muka niin kovin väsynyt.. mutta mun oli vaan jaksettava 1,5-2 tunnin pätkittäisillä unilla, ja kun menin takas töihin niin mun piti jaksaa herätä aamulla klo 6, sitä edelsi ehkä 4-5tunnin unet, valvoin pojan kanssa koko päivän, menin yöksi töihin, pääsin aamulla nukkumaan klo 8.30 ja herätä piti klo 12 ja tämä toistui vaikka miehellä olis ollut vapaata useampikin päivä.. niinä päivinä kun mies meni töihin, niin poika meni muualle hoitoon siksi aikaa kun mä nukuin siihen kle 12 asti, koska miehen piti saada nukkua ennen töitä että jaksoi.. mun ei tarvinnut koska mä kuulemma kävin vain neppailemassa töissä.. ja oltiin siis samassa työpaikassa samaa hommaa tehtiin.. eli ihan aiheetonta mun valitus ei ollut.. koitin kuitenkin lukuisia kertoja asiasta keskustella mutta kun ei mennyt jakeluun niin minkäs teet.. omaa aikaa ei ollut, koska vaihtarit oli että joko poika tulee mukaan tai sitten mä hankin hoitopaikan pojalle.. jos nää ei onnistunut niin mies kysyi että onko mun nyt sitten mikään pakko lähteä mihinkään.. ja nt oli kyse ihan vaan parin tunnin kahvittelusta... mä hoidin samaan aikaan pojan ja asunnon myymisen, eläimet ja kodin, ruokakaupat.. maksoin kaikesta puolet, lisäksi kaikki omat ja pojan menot ja sain silti kuulla että miehen uni oli tärkeämpää kun hän elätti perheen.. moni asia oli meillä vinossa mutta tuo pojan sntymä veti vituilleen koko homman.. ja mä en ala sietämään ja kestämään ja jaksamaan mun elämää, kun tiedän että ei ole pakko.. nyt ollaan onnellisia tahoillamme ja poika on iloinen ja ihan tavallinen pikkupoika, että ero ei häneen ainakaan vaikuttannut

 

miksi se ero tulee yleensä silloin kun lapset on pieniä ? Miksei erota ennen sitä?

koska joskus lapsen syntymä on se mikä näyttää puolisosta uusia piirteitä..ja joskus se suhde vaan kaatuu siihen.. omakohtaista kokemusta löytyy asiasta...

Eikä anneta molemmille osapuolille aikaa kasvaa vanhemmuuteen? Ei kaikki käy silmän räpäyksessä.

eiköhän 1v5kk riitä ajaksi kasvaa siihen vanhemmuuteen, jos ei siihen mennessä ole oppinut niin oppii sitten kun kaiken menettää.. kyllä se isä sopeutuu ja oppii siihen vanhemmuuteen ihan yhtänopeasti kuin äitikin, jos haluaa, ja jos ei halua niin silloin on toisen parempi olla yksin

Oho. Juuri tätä tarkoitan. Vanhemmuus on tosi suuri asia ja suuri elämänmuutos. Minusta 1,5 vuotta on tosi lyhyt aika kasvaa vanhemmuuteen ihan oikeasti. Naisella on sentään raskauden ja hormonien (+ imetys, äitiysloma, naisten "tunne-elämä", ehkä lastenhoidon kokemus jne) tuoma etumatka, miehellä ei ole sitäkään. Sitten vielä nainen vaatii, että hänen pitäisi olla heti täydellinen isä siinä hurjan elämänmullistuksen keskellä kun molemmat ovat väsyneitä.

Toisaalta voisi mennä myös ajassa taaksepäin ennen kuin se lapsi syntyi. Eikö ole ollut ennen lasta mitään merkkejä siitä, jos mies on ihan surkeaa "isäainesta", täysin toivoton tapaus? Ja toisaalta, jos ei ole ollut täysin toivoton tapaus, niin eikö miehellekin pitäisi antaa aikaa kasvaa vanhemmuuteen?

Mitäs turhia, kunhan nainen saa haluamansa. Ensin lapset puoliväkisin sen "ei niin täydellisen isähahmon" kanssa. Sitten voi hetken kiukutella, ottaa eron ja aloittaa kiukuttelu elareista ja tapaamisista.

no eipä ainakaan meillä ollut tuota kuvailemaasi tilannetta, puoliväkisin en ketään isäksi pakottanut, en kiukutellut mistään turhasta..

Ja vessan peilistä ei ainakaan osasyyllistä löytynyt?

no eipä kyllä, täydellinen olen
on mussakin vikoja, en mä erehdy luulemaan että kaikki ongelmat olis ollu miehen aiheuttamia, mutta valtaosa kyllä.. ja ne ongelmat mitä vauvan syntymän jälkeen tuli, oli pelkästään sen aiheuttamia ongelmia...

Ettei kuitenkin osasyynä olisi ollut sinun odotustesi ja haaveittesi ja todellisuuden kohtaamattomuus? Ja siinä et suostunut tinkimään?

ei ollut, mä vaadin ainoastaan että mies ois kantanut osan hoitovastuusta.. sen että mä olisin saanut nukkua välillä.. kas kun mies oli yötöissä ja piti jatkuvaa yörytmiä, heräs iltapäivällä 17-18 ja meni nukkumaan aamuyöstä, oli aina muka niin kovin väsynyt.. mutta mun oli vaan jaksettava 1,5-2 tunnin pätkittäisillä unilla, ja kun menin takas töihin niin mun piti jaksaa herätä aamulla klo 6, sitä edelsi ehkä 4-5tunnin unet, valvoin pojan kanssa koko päivän, menin yöksi töihin, pääsin aamulla nukkumaan klo 8.30 ja herätä piti klo 12 ja tämä toistui vaikka miehellä olis ollut vapaata useampikin päivä.. niinä päivinä kun mies meni töihin, niin poika meni muualle hoitoon siksi aikaa kun mä nukuin siihen kle 12 asti, koska miehen piti saada nukkua ennen töitä että jaksoi.. mun ei tarvinnut koska mä kuulemma kävin vain neppailemassa töissä.. ja oltiin siis samassa työpaikassa samaa hommaa tehtiin.. eli ihan aiheetonta mun valitus ei ollut.. koitin kuitenkin lukuisia kertoja asiasta keskustella mutta kun ei mennyt jakeluun niin minkäs teet.. omaa aikaa ei ollut, koska vaihtarit oli että joko poika tulee mukaan tai sitten mä hankin hoitopaikan pojalle.. jos nää ei onnistunut niin mies kysyi että onko mun nyt sitten mikään pakko lähteä mihinkään.. ja nt oli kyse ihan vaan parin tunnin kahvittelusta... mä hoidin samaan aikaan pojan ja asunnon myymisen, eläimet ja kodin, ruokakaupat.. maksoin kaikesta puolet, lisäksi kaikki omat ja pojan menot ja sain silti kuulla että miehen uni oli tärkeämpää kun hän elätti perheen.. moni asia oli meillä vinossa mutta tuo pojan sntymä veti vituilleen koko homman.. ja mä en ala sietämään ja kestämään ja jaksamaan mun elämää, kun tiedän että ei ole pakko.. nyt ollaan onnellisia tahoillamme ja poika on iloinen ja ihan tavallinen pikkupoika, että ero ei häneen ainakaan vaikuttannut

Eikös tuollaiset olisi kannattanut sopia etukäteen? Ja jos asiat olivat jo ennakolta vinossa, kuinka ihmeessä kuvittelitte lapsen helpottavan tilannetta? Miksi ylipäätään lähditte keikuttamaan venettä?
Ja onko valvominen helpompaa yksin? Tai lapsenhoito? Ja eikö asiat olisi helpottuneet ajan myötä?