Hei!
Ainakin minä ehdin täällä vielä "roikkua", vauva nukkuu paljon ja mä teen itselleni mieluisia asioita niinä hetkinä, eli en esim stressaa siivouksesta tms
Se synnytys siis.. Mä heräsin 2.5. klo:6.55 vanhempieni luona kovaan supistukseen. Sitä jotenkin heti tajusi että NYT SE ON ALKANUT, joten jäin makaamaan sänkyyn, odottelemaan joskos tulisi toinen perään. Yhdeksän minuutin päästä se tuli, ja siitä eteenpäin supistuksia tuli "säännöllisesti" 5-15 minuutin välein. Jossain vaiheessa tuskastuin, kun tuntui että supistuksien välit vaihtelivat liikaa, joten imuroin synnytyksen edistämiseksi. Noin klo16 iltapäivällä supistukset tulivat vihdoin säännöllisin viiden minuutin välein ja kovina. Niinpä suunnattiin tukihenkilöni=äitini kanssa sairaalaan. Mun isä ei uskonut meidän lähtiessä, että synnytys on tosiaan alkanut, sillä olin kuulemma niin rauhallinen ja selväjärkinen (se on vissiin katsonut liikaa sairaalasarjoja;-)
Sairaalassa tutkimukset osoittivat, että supistukset tosiaan tulivat säännöllisesti, kohdunkaula oli jo kadonnut ja olin auki kolmelle sormelle. Kätilö myös sanoi, että mun punaisista poskista näki, että synnytys on tosiaan alkanut
(?) Meidät ohjattiin synnytyssaliin ja lätykät laitettiin mahan päälle mittaamaan vauvan sydänääniä ja supistuksia.
Noin tunnin makoilun jälkeen huoneeseen pyyhälsi kaksi kätilöä ja lääkäri, ja he pyysivät äitiä poistumaan huoneesta tutkimuksen ajaksi, vauvan sydänäänet eivät olleet kuvaruudulla kovin hyvät: ne olivat olleet pitkän aikaa liian tasaiset, eli niissä ei ollut tarpeeksi vaihtelua. Olin tosi peloissani!! Lääkäri puhkaisi kalvot, jolloin lapsivedet tulivat, ja laittoi lapsen päähän "pinnin". Se avulla kuulemma saadaan tarkempia tuloksia ja laitteet automaattisesti hälyttävät jos lukemissa on jotain vialla. Lääkäri katsoi ultralla lisäksi vatsasta mm istukan virtaukset. Hetken aikaa tutkittuaan lääkäri totesi että kaikki on ok. Odottaminen siis jatkui.
Kun supistukset alkoivat käymään ylivoimaisiksi ja keinutuoli ei enää yksinään tuonut helpotusta, pyysin ilokaasua avuiksi. Ekoilla henkäyksillä tuntui, että kaasut ovat liian voimakkaat, pää meni ihan sekaisin ja tuli huono olo. Onneksi kätilö sanoi että ilokaasun ja puhtaan hapen määrää voidaan säätää, niinpä me lisättiin happea ja heti olo helpotti. Tuolla ilokaasulla on ehkäpä isompi vaikutus psyykkisesti kuin puhtaasti fysiologisesti: supistuksien aikana pystyi keskittymään johonkin muuhun kuin kipuun (esim laitteen ääniin). Mua kyseinen keino auttoi paljon. Olin äitini mielestä supistusten aikana tosi hiljainen. Se johtui siitä, että musta tuntui, että esim huutaminen olisi vienyt voimia liikaa. En myöskään pystynyt supistuksien aikana keskittymään mihinkään muuhun kuin kivusta selviämiseen, joten pyysin ettei mulle supistuksien aikana puhuttaisi mitään
Kello 22.57 (kätilön merkintöjen mukaan
paikat olivat tarpeeksi auki ja tuli se "pakonomainen tarve ponnistaa". Ponnistusvaihe tuntui kyseisellä hetkellä tuskalta: mielessä oli epäusko, miten mä voin saada ponnistettua sen pienen ihmisen ulos?! Mutta niin se vain tuli: klo23.22 ilokaasuisten tuntien odotuksen jälkeen (niistä 9kuukaudesta puhumattakaan
ja muutaman viillon sekä repeämän saattelemana. Mulla oli 3910 grammaa ja 53 senttiä uutta elämää rinnan päällä.
Hetki oli ihana (!!!), mutta täytyy myöntää että olo oli todella suurrealistinen jne ja mun tajunta sai otteen tyttärestä vasta seuraavana päivänä yhdessä nukutun (tai en mä paljon nukkunut, sillä tytöllä on tapana vinkua, ynistä, livertää ja vingahdella unissaan
jälkeen. On tämä ollut sen verran iso muutos, että rakkauden tunteet ovat tulleet päivä päivältä yhä enemmän sitä mukaan kun omat otteet ovat muuttuneet varmemmiksi (meikällä ei ollut etukäteen minkäänmoista kokemusta vastasyntyneistä!!) ja maito on alkanut toden teolla tulemaan (se käynnistyi onneksi jo kolmantena päivänä).
Nyt kohta viikon ikäinen OMA lapsi tuntuu maailman ihanimmalta ja ihmeellisimmältä oliolta ja sydän meinaa pakahtua onnesta häntä katsellessa ja nuuskiessa
Joka kerta kun lapsen nostaa syliinsä tämän huutaessa väsymystä, nälkää taikka vaippaansa (elämä pyörii nyt totaalisesti näiden kolmen asian ympärillä
, sitä tuntee itsensä voittajaksi kun on saanut tuollaisen sulotarkimpaleen elämäänsä.
Mutta arki on tosiaan vasta meillä alussa... Hieman pelottaa miten mä selviän jos/kun tuo nyt niin ihanan hyvin nukkuva vauveli kehittää itselleen koliikin tms.. Ei kai se auta muuta kuin toivoa ja ottaa päivä kerrallaan. Nyt kuitenkin pitkä raskausodotus on ohi!
Oikein paljon onnea kaikille loppuodotukseen!! SE PÄIVÄ tulee kyllä ja silloin tarvitaan nyt kerättyjä voimia ja positiivista latausta, joten muistakaa relailla ja hemmotella itseänne!! Ja sitten synnytystuskien keskellä muistakaa ajatella, että "tien päässä" odottaa maailman ihanin palkinto, joka on joka nipistyksen, väänteen ja arven arvoinen.. ja PALJON enemmän!!
Hanna+Ella
Vauvelikin rummuttaa tuolla ja koittaa potkia itseään ulos,mutt kun ei niin ei. Odottelu jatkuu siis täälläkin...