Heippa kaikille,
Kirjoitinkin jo jollekkin toiselle palstalle, mutta nyt teidän ketjuanne lukiessani alkoi taas runosuoni sykkimään...
Mä olen jo ylittänyt kolmenkympin rajapyykin (kamalaa...) enkä enää edes oikein aina muista että olenko 33 vai 34. Taitaa domestos vaivata, tai sitten yritän aktiivisesti kieltää asian. No olen kyllä tarkemmin ajateltuna 33. Vauvakuumetta en ole aikaisemmin oikein potenut. Olen opiskellut, tehnyt kamalasti töitä päästäkseni sille pallille jolla nyt istun ja nauttinut joka hetkestä. Mies on ihan unelma, edelleen. Meidän mielestä meidän elämä on ihan täydellistä, ihana koti, kivat harrastukset ja haasteelliset duunit. Kotityöt tehdään yhdessä, sekin on kivaa. Rahasta ei tarvi koskaan riidellä, eikä juuri muustakaan.
Sitten kun älyllisenä ihmisenä vielä tiedostaa sen, että tällaiselle vanhalle räyskälle raskaus olisi varmaan peräpukamia, suonikohjuja ja lyhtypylvään mallisiksi turpoavia nilkkoja, niin luulisi sen olevan vähemmän houkuttelevaa. Mutta ei, täällä mä kuumeilen ihan kympillä! Myrsky ja mylväys...
Mies ei ole koskaan edes halunnut lapsia, vaikka niistä kovasti tykkääkin. Pelkää että kokisi lapsen etäiseksi ja olisi minusta mustasukkainen. Kammottavaa sanoa, mutta näin voisi käydäkin. Sitä kun ei voi tietää etukäteen. Hän kyllä suostuu lasten hankintaan jos ehdottomasti vaadin, mutta haluanko ottaa sitä riskiä että meidän ihana yhteiselo lörähtää totetumattomien haaveiden ja odotusten kaivoon?
Olen siis periaatteessa valmis lapsettomaan elämään, jos vaan tämä kuume hellittäisi. Aika pattitilanne siis. Ihana elämä kaikin puolin ja sitten yhtäkkiä alkaa biologinen kello tikittämään. Tai ei tätä edes voi sanoa miksikään tikitykseksi, on enemmänkin kuin notre damen kellonsoittaja paukuttaisi lekalla kellojaan...
On ollut mielenkiintoista lukea teidän nuorempien pähkäilyä taloudellisen- ja elämäntilanteen sopivuudesta vauvojen hankkimisen kannalta. Jos on työtilanne vähän niin ja näin, opiskelut kesken, vuokrakämppä alla jne. niin monesta näyttää tuntuvan siltä että pitäisi odottaa. No, täti täällä elää erittäin vakaassa taloudessa, kaikki mahdollinen on jo hankittu ja elämä kaikin puolin mallillaan. Siitä huolimatta itseä pelottaa lapsen hankkiminen. Miten sitä jaksaa, osaa, meneekö elämä ihan sekaisin jne. Eli ei sitä oikeaa aikaa varmaan tule koskaan. Lapsen hankkiminen tai saaminen on aina iso mullistus, on sitten paljon rahaa tai ei yhtään rahaa.
Se mikä itselleni on vauvahaaveeissani tärkeintä, on parisuhteen pysyvyys. En haluaisi lasta hankkia jos en uskoisi omiin ja siipan kykyyn keskustella asiat selviksi vaikka mikä tulee eteen. Tässä on matkan varrella jo kompastellut vaikka minkälaisiin kiviin ja kantoihin ja oppinut ainakin sen, että parisuhde vaatii hoivaa ja hellyyttä.
Sekin mietityttää että miten ihmeessä sitä siitä talkkipölyn ja kakkavaippojen keskeltä ponnistaa miehelleen ihanaksi vaimoksi, joka kuuntelee, keskustelee ja on läsnä. Vaikkei edes olisi pakko, niin itse haluaisin kuitenkin niin tehdä. Toivon hartaasti että jos me päästään konsensukseen tässä vauva asiassa ja vielä saadaan sellainen maailmaan, niin pystyn olemaan miehelleni se puolisokin enkä pelkkä äiti.
Monesti tuntuu että jotkut äidit ovat niin pökerryksissä vauvasta, että mies jää kuin nalli kalliolle kun äiti hormoonihuuruissaan vaan näkee ja kuulee lapsen. Sehän on tietysti biologiaa, mutta kai ajatteleva olento pystyy olemaan kumpaakin?? Tässä mä rummutan mielipiteitäni ja varmaan kävis niin että jos me vauva saataisiin, niin mies saisi varmaan hankkia pelastusarmeijan soittokunnan meidän pihalle soittamaan patarumpuja ja mitä ne nyt sitten soittavatkaan, tuubaa? ennenkuin havahtuisin ihastelemasta pieniä sormia ja varpaita...
No, katsotaan miten käy. Me ollaan kyllä keskusteltu asiasta moneen otteeseen ja välillä tuntuu että mies vähän lämpenee ajatukselle. Sitten taas tulee takapakkia. Eli nytkytellään edestakaisin... Välillä tuntuu että mies tuskastuu kun viljeilen en niin hienovaraisia vinkkejä. Tiedän että hän itsekseen pohtii asiaa paljon ja käy sisäistä kamppailua asiasta. Aika kamalaa sekin. Hoh hoijaa, ei ole varmaan helppoa miehen elämä munasarjalaisen kanssa.
