ERILAINEN ODOTUS (minun tarinani kirjoitettu kesäkuun alussa)
kopioitu toiselta sivustolta
30.7.2006 Raskaustesti positiivinen, suunnaton ilo ja onni.
raskausviikko 8
ensimmäinen neuvola, kaikki hyvin, haluatko mennä sikiöseulontoihin? kysyy minulta neuvolatäti ja kertoo niiden etsivän joukosta raskauksia jossa lapsella on jokin kehitysvamma tai rakennepoikkeavuuksia, "tottakai" minä haluan , otan laput matkaani ja unohdan koko asian.
raskausviikko 10
ensimmäinen ultra, vauva odotettua kaksi viikkoa nuorempi, niskaturvotusta ei voitu vielä mitata, uusi aika kahden viikon päähän
raskausviikko 12
toinen ultra, pieni sätkii ympäri ruutua ja katsellaan sitä tippa linssissä, kätilö mittaa niskaturvotuksen 1.6mm , "oikein hyvä ja normaali, näyttäisi vauvalla olevan kaikki hyvin mutta en löytänyt nenäluuta"(down-syndroomaa sairastavilla tätä ei näy välttämättä alkuraskauden ultrassa)
menin vielä verikokeeseen josta katsotaan istukkahormonin ja papp-a eli sikiön erittämien valkuaisaineiden määrää (kehityshäiriöiset/rakennevikaiset lapset jäävät monesti kiinni tästä seulonnasta)
raskausviikko 13
neuvolassa kysyn että miksei minulle ole tullut vastauksia niskaturvotuksen ja veriseulonnan yhteisvastauksesta (siis riskistä siihen millä todennäköisyydellä lapsi on kehitysvammainen) " ei hätää kyllä ne olisivat ilmoittaneet jos jotakin ois ollu" "hyvä" unohdan koko asian edelleen
raskausviikko 14
Uni. Painajainen. Näin unta että synnytin 16. raskausviikolla vauvan ja harri kantoi turvakaukaloa ja kysyi koska vauva tulee kotiin, en voinut sanoa ettei niillä viikoilla syntynyt vauva voi elää. Vauva kuolee. Herään omaan kiljuntaani ja hiestä märkänä. Pelottaa. Sanon harrille että kaikki ei voi olla hyvin vauvalla. Harri lohduttaa ja nukahdan.
raskausviikko 15
romahdus. nukun, olen yksin kotona, puhelin soi , en jaksa vastata puhelimeen vaikka näen että se soitetaan jostain kaupungin numerosta. Numerosta soitetaan välittömästi uudelleen. vastaan ja pala nousee kurkkuun kun kuulen mistä soitetaan. "nämä olisivat nyt tulleet nämä sikiöseulontavastaukset" - ai " tämä tulos on hälyyttävä" - siis mitä, miten hälyttävä
"tämä suhdeluku on poikkeuksellisen korkea sinun ikäisellä ja viittaa siihen että lapsella on kehitysvamma" - ei ei ei, alan itkemään ja menin jonkinasteiseen paniikkiin.
" suhde on 1:230 eli jos on 230 synnyttävää naista niin näistä 1 saa vammaisen lapsen, normaalisti sinun ikäisillä suhde on 1:2500 ja sinulle suositellaan että teet lapsivesipunktion (eli neula työnnetään kohtuun josta otetaan lapsivettä josta viljellään lapsen kromosomisto, keskenmenoriski 0,5%-2% )"joko olet päättänyt mitä teet" - siis että mitä teen " no punktion ja sitten mahdollisen abortin" olen ihan paniikissa ja soittaja käskee minun rauhoittua "kuule ei tämän välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään mutta ei sinun tarvi vammaista lasta kotia viedä" sovitaan äitiyspolille kahden päivän päähän uusi aika, kätilö lopettaa iloisen kuuloisena puhelun. Laitan puhelimen kiinni ja tipahdan lattialle. Huudan niin että ihan kuin olisin ulkopuolinen kuuntelemassa sitä. Se kuulostaa kamalalta. En ole ikinä ollut niin tuskissani. Soitan harrille ja itken ja huudan mitä olin vasta kuullut puhelimessa. Menee kymmenen minuuttia ja harri tulee itkien kotiin.
Itkemme monta tuntia vierekkäin sanomatta juurikaan montaa sanaa. On kamala tunne kun ajattelee ettei tiedä saako pitää lapsen jota sisällään kantaa, onko hänellä kaikki elimet, onko kehityshäiriötä tai muuta. Päätämme lähteä siskoni luokse muutaman sadan kilometrin päähän.
Matkalla pysähdymme kahville ja istun autossa, yhtäkkiä JUMPS. Mikä se oli? Ensimmäinen vauvan potku! Harri sanoi että hippula haluaa sanoa äidille että älä höpötä.
Elämän peruskysymyksiä, lohdutusta, epätoivoa, herään aamuisin omaan itkuuni ja oksentelen pitkin päivää, haluanko tätä vauvaa, miksi potkit kun en saa pitää sinua, rakastan sinua, voi hyvin, kuole jos sinulla on vikaa, pysy kultapieni matkassa, ajatukset ovat sekaisin.
Haluanko punktiota? mitä jos tulee sen takia keskenmeno ja lapsi onkin terve? voisinko antaa sitä ikinä anteeksi? Mitä jos en tee punktiota? pelottaa.
Raskausviikko 16.
aika lääkärille. Tulemme kotiin edellisenä iltana. En nuku ollenkaan. Harrikin on kalpea. Menemme äitiyspoliklinikalle . Odotusaulassa pidättelen itkua, meidät kutsutaan sisään kätilölle, tämä näyttää kromosomikartastoa ja kertoo mitä muita vauvalla voi olla kuten huuli ja suulakihalkiota, palleaherniaa(vie hengen), downin syndrooma, 13 ja 18 trisomiat (kuolevat jo kohtuun ja ovat epämuodostuneita), turnerin oireyhtymä, sydänvika, munuaissairaus, hermostosairauksia, kampurajalat, kystia aivoissa tai jokin muu tai sitten voi olla että lapsi on tervekkin.
Olen ihan loppu, kätilö kysyy taas että joko tiietään mitä tehään . -ei. katson kätilöä ja tämä tajuaa olla kätisemättä enempää, antaa mukaan vaan lapsivesipunktio laput ja pistää odottamaan lääkärille.
Sympaattisen näköinen vanhempi naislääkäri kutsuu meidät sisälle ja harri on kalpeampi kuin koskaan. Kyselee samoja kysymyksiä kuin kätilökin ja mainitsee vielä että sydänvikaiset lapset on raskasta katsottavaa näin lääkärinkin näkökulmasta. Näyttää verikoarvot ja kertoo että riski on suuri ikäiselleni, ja arvot viittaavaat juuri down- syndroomaan. Kertoo kehitysvammaisuudesta, 40% down lapsista sydänvika, lyhyemmästä elämästä, erityistarpeista.
En pysty puhumaan sillä jos aukaisisin suuni, alkaisi itku ja se ei koskaan loppuisi.
Harri kyselee järjettömiä, tajuan sen hakevan jotain pakoreittiä että kaikki olisikin vain suuri erehdys.
Tunnen epäonnistumista, aivankuin olisin tehnyt jotain väärin.
Lääkäri on ihana, sanoo että ultrataan nyt ja katsotaan sillä mitä voidaan ja kysyy että nyt pitäisi tietää tehdäänkö punktio.
-Ultrataan ensin, saan sanottua.
ULTRAUS:
vie melkein 1,5 tuntia, mitataan olkaluita, etsitään kaikkea kehityshäiriöön/ rakennevammaan viittaavaa, katsotaan sydämenvirtauksia ja yhtäkkiä hälyyttää paikalle toisen lääkärin ja sanoo että sydämestä kuuluu vääränlainen ääni, että mahdollisesti sydänvika. En osaa enää edes itkeä alan valmistautua siihen ettei vauva selviä ja pelkään että sitä sattuu. Toinen lääkäri saapuu paikalle ja ultraa ja ultraa kunnes helpotus: "kuules riitta(1.lääkäri) sie oot kuunnellu maksalaskimoa" eka kertaa nauran melkein viikkoon, sydämessä ei näyttäisi olevan vikaa, nenäluuta ei edelleenkään löydy joka voi olla huono merkki mutta muuten kaikki on mallillaan. Vauva liikkuu hyvin mutta lääkäri muistuttaa ettei se välttämättä tarkoita mitään. Suurimmat rakenneviat on karsittu mutta vauva on vielä hyvin pieni ja siten ei voida vielä sanoa kun se ettei ole 13 ja 18 trisomiaa, ja downin syndroomaa ei voi koskaan sanoa ultralla että onko vai ei.
"tehdäänkö punktio? se on teidän päätös ja se päätös on ainoa oikea"
Uni.
Muistan unen minkä näin keskosena syntyneestä vauvasta joka kuoli. Se oli 16.viikko.
Katson harria ja näen jo hieman lohtua niissä silmissä.
Huokaisen ja tiedän tekeväni elämäni pahimman tai parhaimman päätöksen, mahdollisuudet 50/50
- Ei, sanon
Lääkäri kiittelee minua päättäväisyydestä ja sanoo ihailevansa ihmisiä jotka ovat valmiita ottamaan vastaan sen mitä heille annetaan ja kyselee miksi emme halua punktiota.
- ei lapsia voi tilaamalla tehdä, ja ei se rakkaus siitä mihinkään muutu vaikka ei olisikaan terve, yhtä rakastettu hänestä tulee , ainoastaan pelkään että lapsi kärsii.
Menemme kotiin ja tiedämme että olemme tehneet oikean ratkaisun. Meitä pelottaa vauvan puolesta.
RAKENNEULTRA.
Käyn pari viikkoa aikaistetussa rakenneultrassa jonka tekee lääkäri kätilön sijaan ja uusimmalla laitteella avustajan kanssa. En nuku paria edeltävä iltana, pelkään mennä sinne uudestaan, pelkään sitä hiljaisuutta lääkärien sanojen välissä.
Kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä, suuria rakennevikoja ei ole. 70% tyttö. Painotetaan että ei voi olla varmoja. Olen helpottunut, olin niin sekaisin että olin aamulla laittanut eriparisukatkin jalkaan, toisen valkoisen ja toisen beigen, nauramme.
Mennään kahville kanttiiniin, katselen pientä lasista enkeliä ja ensimmäisiä kertoja ajattelen ostavani vauvalle tavaroita. Helpottaa hieman.
raskausviikot 19-27
Vauva kasvaa, pelko kalvaa minua enemmän, harri sanoo tietävänsä ettei vauvalla ole hätää ja näenkin sen hänestä, rauhallisuuden.
Nautin potkuista ja jokaisesta uudesta aamusta minkä saan viettää vauvan kanssa. Pikkuhiljaa ostelen vauvan tavaroita mutta kiellän itseäni nauttimasta liikaa.
raskausviikko 27
kaadun. Alan vuotamaan verta. Menen kemiin ja jään sairaalaan onneksi harri tuli myös. Vauvan syke on todella korkea. Verentulo lakkaa ja seuraavana aamuna ultraan. Istukka on kunnossa, vauva on kunnossa ja kasvaa hyvin. Olen niin onnellinen. Saan mukaani ultrakuvan jossa näkyy pieni pippeli ja isot pallit. Harri on onnesta soikeana. Minä helpottunut sillä en olisi kestänyt menettää vauvaa vaikka se ei olisikaan terve.
27-40+1
toiset päivät on hyviä toisina vain itken ja linnottaudun sisälle, en halua tavata ihmisiä. Jotkut pelkäävät ajatusta että kannan sisälläni vammaista lasta. Pikkuhiljaa alan järjestelemään asioita vauvalle valmiiksi, pedatessani eka kertaa pinnasänkyä pelkäsin etten koskaan saa vauvaa niihin nukkumaan. Kateus toisia raskaana olevia kohtaan, viha, ärsytys kun jonkun suurin huolenaihe on rattaiden värit tai että onko tyttö vai poika.
Pelko, suunnaton pelko vauvan puolesta
Synnytys läheni ja pelko laimeni, tuli vain kutkuttava odotus, kohta ei tarvi enää miettiä vaan tietää, ja toivottavasti saa vauvan syliin. Ultrakuvien katselemista ja vauvan miettimistä.
9.4.2007
klo 2.48 vauva itkee, minun vauva, meidän vauvamme, se on syntynyt ja osaa itkeä.
klo 2.50 Äidillekkin tiedoksi ettei vauvassa ole mitään vikaa, terve poika.
Perhe. Onni. Kaikki
tänään lähden järjestämään ristiäisiä, niitä ristiäisiä jota en koskaan uskonut tulevankaan.
Kiitos sinulle lapseni että olet olemassa.
Äiti halusi sinut sellaisena kuin olet. Juuri sellaisena.
