Helmiina:
Heille, jotka synnyttävät kuolleen lapsen suositellaan aina, että vauvasta otetaan valokuva muistoksi ja mahdollisesti painetaan jalanjäljet tai kädenjäljet paperille sormivärin avulla. Jos kuitenkin viikkoja on vähän, ei tästä ole mainitaa. Koska meillä esikon ja toisen lapsen viikkojen ero oli niin vähäinen, osasimme jo odottaa miltä toinen lapsi näyttää.
Kun lapsi syntyy varhaisilla viikoilla, ei ihon alle vielä ole keräytynyt rasvakerrosta ja vauva on kovin tumman oloinen. Pienemmilläkin viikoilla syntynyt vauva on ihan oikean vauvan näköinen, korvat, silmät (kiinni), varpaat, sormet, ihan kaikki on paikallaan.
Kun meidän pikkukakkonen syntyi, en saanut häntä nähdä ennen kuin sairaanhoitaja toi hänet puhdistettuna kaarimaljassa meidän luoksemme. Olisi pitänyt ottaa syliin ja halata, sillä hän oli niin paljon isomman sisarensa näköinen. Aivan samanlaiset varpaat ja jalat kuin esikoisellakin oli. Paitsi, että esikoiseen emme saaneet koskea viikkoihin syntymän jälkeen (iho oli liian ohut kestämään kosketusta). Nyt pelkäsin paijata, etten olisi satuttanut. Jos sinä vain voit paijata pienokaistasi, tee se ihmeessä.
Luultavasti teille tarjotaan mahdollisuutta osallistua yhteissiunaukseen sairaalan kappelissa, vaikka viikkoja onkin vähän. Jos kuulutte kirkkoon, se voi olla hyvä ratkaisu. Tuhkaaminen voi tapahtua yhteishautauksena, meille tarjottiin myös mahdollisuutta omaan hautaamiseen. En tiedä, kuinka yleistä se on ja millä viikoilla se on mahdollista.
Kun puhutaan surusta, tuntuu ettei siihen ole enää nykyaikana oikeutta. Suru ei ole sairaus, josta saisi sairaslomaa töistä. Suru kätketään ja takaisin yhteiskuntaan pitää palata yhtä tehokkaana tai tehokkaampana kuin aikaisemmin. Ennen sentään käytettiin surunauhaa vaatteissa, näin kerrottiin muille että perheessä on surua ja annettiin surijalle tilaa. Nykyään ei vastaavaa enää ole. Huonompi homma.
Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli itsellä hyvin raskas. Hoitovapaalta töihin palaaminen ja vastailut kysymyksiin että miten se meidän pikkukakkonen voi. Sen jälkeen ahdistus jokaisesta vastaan tulevasta raskausvatsasta, työyhteisön 'iloisten vauvauutisten' kertominen ja julkiset raskauden korostukset vain pahensivat tilannetta eikä joka paikasta voinut lähteä pois itkemään omaa suruaan.
Toivottavasti voit antaa itsellesi aikaa surra ja itkeä. Voi olla, että se vie vuosia aikaa. Mutta jonain päivänä suruun sekoittuu myös iloa, niin etteivät ne kaksi ole enää vastakkaisia asioita.
Heille, jotka synnyttävät kuolleen lapsen suositellaan aina, että vauvasta otetaan valokuva muistoksi ja mahdollisesti painetaan jalanjäljet tai kädenjäljet paperille sormivärin avulla. Jos kuitenkin viikkoja on vähän, ei tästä ole mainitaa. Koska meillä esikon ja toisen lapsen viikkojen ero oli niin vähäinen, osasimme jo odottaa miltä toinen lapsi näyttää.
Kun lapsi syntyy varhaisilla viikoilla, ei ihon alle vielä ole keräytynyt rasvakerrosta ja vauva on kovin tumman oloinen. Pienemmilläkin viikoilla syntynyt vauva on ihan oikean vauvan näköinen, korvat, silmät (kiinni), varpaat, sormet, ihan kaikki on paikallaan.
Kun meidän pikkukakkonen syntyi, en saanut häntä nähdä ennen kuin sairaanhoitaja toi hänet puhdistettuna kaarimaljassa meidän luoksemme. Olisi pitänyt ottaa syliin ja halata, sillä hän oli niin paljon isomman sisarensa näköinen. Aivan samanlaiset varpaat ja jalat kuin esikoisellakin oli. Paitsi, että esikoiseen emme saaneet koskea viikkoihin syntymän jälkeen (iho oli liian ohut kestämään kosketusta). Nyt pelkäsin paijata, etten olisi satuttanut. Jos sinä vain voit paijata pienokaistasi, tee se ihmeessä.
Luultavasti teille tarjotaan mahdollisuutta osallistua yhteissiunaukseen sairaalan kappelissa, vaikka viikkoja onkin vähän. Jos kuulutte kirkkoon, se voi olla hyvä ratkaisu. Tuhkaaminen voi tapahtua yhteishautauksena, meille tarjottiin myös mahdollisuutta omaan hautaamiseen. En tiedä, kuinka yleistä se on ja millä viikoilla se on mahdollista.
Kun puhutaan surusta, tuntuu ettei siihen ole enää nykyaikana oikeutta. Suru ei ole sairaus, josta saisi sairaslomaa töistä. Suru kätketään ja takaisin yhteiskuntaan pitää palata yhtä tehokkaana tai tehokkaampana kuin aikaisemmin. Ennen sentään käytettiin surunauhaa vaatteissa, näin kerrottiin muille että perheessä on surua ja annettiin surijalle tilaa. Nykyään ei vastaavaa enää ole. Huonompi homma.
Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli itsellä hyvin raskas. Hoitovapaalta töihin palaaminen ja vastailut kysymyksiin että miten se meidän pikkukakkonen voi. Sen jälkeen ahdistus jokaisesta vastaan tulevasta raskausvatsasta, työyhteisön 'iloisten vauvauutisten' kertominen ja julkiset raskauden korostukset vain pahensivat tilannetta eikä joka paikasta voinut lähteä pois itkemään omaa suruaan.
Toivottavasti voit antaa itsellesi aikaa surra ja itkeä. Voi olla, että se vie vuosia aikaa. Mutta jonain päivänä suruun sekoittuu myös iloa, niin etteivät ne kaksi ole enää vastakkaisia asioita.
saa nähdä. jotenkin tämä kaikkine punktioineen ja trisomioineen ja vielä keskonen siihen päälle alkavat hirvittää ja ajatus, et joutuis kaiken käymään uusiksi ei inspiroi. ensi kerralla ei välttämättä ole näin hyvä tuuri. :saint: